HISTORIA arvostelee: Liittoutuneet

Mies laskeutuu laskuvarjolla onnistuneesti Saharan autiomaahan Etelä-Marokossa. Hän tähyilee hetken karua maisemaa, kunnes paikalle saapuu auto, joka vie hänet Casablancaan.

Mies on salainen agentti Max Vatan (Brad Pitt), jonka on tarkoitus tavata ranskalainen agentti Marianne Beauséjourder (Marion Cotillard). Heidän tehtävänsä on yhdessä tappaa maan Saksan suurlähettiläs.

Marokko on Vichyn Ranskan hallinnossa ­– ja siellä vilisee natseja ja epäluuloisia tarkkailijoita kaikkialla.

Marianne on aiemmin onnistunut kietomaan Marokon eliitin pikkusormensa ympärille, mutta Max ei ole yhtä taitava harhauttaja, ja pari joutuu tekemään kaikkensa saadakseen peitetarinansa avioparina vaikuttamaan uskottavalta.

Päivien kuluessa ja jännityksen tiivistyessä pariskunnan näyttelemät tunteet muuttuvat tosiksi. Kun tehtävä on suoritettu, pariskunta pakenee ja muuttaa Englantiin, missä Max esimiestensä varoituksista huolimatta menee Mariannen kanssa naimisiin.

Avioparin elämä on onnellista, kunnes ilmenee, että Lontoossa on vakooja, joka lähettää salaisia tietoja natseille Berliiniin.

Britannian tiedustelupalvelun mielestä on selvää, että vakooja on Marianne. Max kieltäytyy uskomasta, mutta miten paljon hän oikeastaan tietää vaimostaan, paitsi sen, että tämä on loistava valehtelija ja petkuttaja?

Muistoja Hollywoodin kulta-ajoista

Siinä on lyhyesti Liittoutuneet-elokuvan juoni. Juoni-ideaa ei voi sanoa mitenkään erityisen omaperäiseksi, mutta nopeasti tulee sellainen tunne, että ei se ole tarkoituskaan.

Liittoutuneet ei ole ainoastaan toiseen maailmansotaan sijoittuva historiallinen elokuva vaan myös rakkaudenosoitus Hollywoodin kulta-ajan romanttisille vakoojatrillereille.

Alfred Hitchcockia, jonka teoksia ovat muun muassa Notorious – kohtalon avain (1946) ja _Vaarallinen romanssi _(1959), pidetään lajin mestarina, mutta tässä tapauksessa tuottajien pyrkimys on selvästikin johdattaa katsojan ajatukset klassikkoelokuva Casablancaan (1942).

Kumpikin elokuva kuvaa natsismin vastaista taistelua ja vihollisen kanssa yhteistyötä tekeviä ranskalaisia Vichyn hallitsemassa kaupungissa, eikä liene sattumaa, että elokuvan tapahtumat sijoittuvat samaan vuoteen, 1942, jolloin Casablanca sai ensi-iltansa.

Sekä juoneltaan että asetelmiltaan elokuva pyrkii jäljittelemään ja osin modernisoimaan vanhoja elokuvallisia vaikutuskeinoja, ja vaikka Liittoutuneita ei nyt ehkä ihan voi kutsua uudeksi Casablancaksi, se onnistuu luomaan kertomuksen, joka on klassinen olematta pitkästyttävä.

Kulutetut miljoonat näkyvät valkokankaalla

Osa-alue, jossa klassisen ja modernin yhdistäminen onnistuu todella hyvin, on elokuvan visuaalinen puoli. Olipa kyse sitten karusta aavikkomaisemasta, katukahvilasta Marokossa tai kulahtaneesta asunnosta Lontoossa, Liittoutuneet osaa esittää sen kauniisti ja uskottavasti.

Erityisesti elokuvan lavastusta on ilo katsella. Se on viimeisteltyä jokaista yksityiskohtaa myöten, niin että kaikki lampuista pistorasioihin ja autoista puvustukseen on tarkoin harkittua ja luo osaltaan realistista ajankuvaa.

Lavastus on elokuvanteon alue, jota katselijat pitävät usein itsestäänselvyytenä, mutta erityisesti Liittoutuneiden kaltainen elokuvaosoittaa, miten tärkeitä lavastus ja rekvisiitat ovat, eivätkä vähiten historiallisessa elokuvassa.

Elokuvassa voi tosiaan nähdä, mihin sen miljoonabudjetti on käytetty, ja loppuun mietitty lavastus antaa kameran, ja samalla yleisön katseen, liikkua vapaasti elokuvan historiallisessa maailmassa kohtaamatta helppoja ratkaisuja.

Pariskunnan työnjako ei toimi

Marion Cotillardin näyttelijäntyö on toinen elokuvan ilonaiheista. Hän tekee Mariannesta naisen, joka kykenee muuttumaan vaarallisesta femme fatalesta suloiseksi kotiäidiksi ja päinvastoin yhtä helposti kuin hän vaihtaa ranskan kielen englantiin.

Elokuvan jälkipuoli, jossa se muuttuu vakoojajännäristä perinteiseksi trilleriksi, pelaa ensisijaisesti tällä vastakkainasettelulla, joka on ollut jatkuvasti läsnä Mariannen käytöksessä ja joka aiheuttaa epävarmuutta sekä hänen miehessään että yleisössä.

Näyttelijäntyö on valitettavasti myös yksi elokuvan heikoista kohdista, nimittäin Brad Pittin osalta.

Pitt yrittää ilmeisesti luoda jonkinlaisen hiljaisen sankarin hahmon Cary Grantin tyyliin, mutta ilmestyessään valkokankaalle hän onnistuu vain vaikuttamaan tunteettomalta ja täydellisen välinpitämättömältä.

Puutteellista suoritusta vain alleviivaa se, että Pittillä on vastanäyttelijänään taitava Cotillard, joka ehtii juosta radan ympäri moneen kertaan ennen kuin Pitt on päässyt edes lähtökuoppiin.

Jos Pittillä ja Cotillardilla oli suhde kuvausten aikana, kuten juorulehdet vihjailivat kuukausia sitten, sen on täytynyt olla maailman tylsin suhde. Pitt pitää nimittäin huolen myös siitä, että kemiaa muka rakastuneen parin välillä ei juurikaan ole.

Brad Pittin suoritus on muuten melko onnistuneen elokuvan suurin kompastuskivi. Etenkin elokuvan ensimmäinen puolisko on täynnä kauniita kuvia ja siinä on vaihtelevasti jännitystä ja toimintaa, kun taas loppupuoli, joka keskittyy enemmän Maxiin ja hänen totuuden etsintäänsä, on ajoittain laahaava.

Vaikka juoni on tietenkin dramatisoitu, elokuvaa pitää kehua siitä, että se onnistuu luomaan erityisen realistisen toisen maailmansodan ajankuvan tavalla, jollaista harvoin nykyään näkee.