Erikoistehosteet loivat taikaa valkokankaalle
Kuolaavia hirviöitä, valtavia räjähdyksiä ja naisia jahtaavia jättiläisapinoita. 1900-luvun alussa filmiväki keksi erikoistehosteet, jotka tekivät mahdottomasta mahdollista. Paljastamme 6 salaista trikkiä aikansa suosituimpien Hollywood-elokuvien taustalta.
King Kong oli vuonna 1933 elokuvailluusion riemujuhlaa.
TAUSTAKANGAS: Maija Poppanen tanssi tyhjän päällä
Yksi oli ylitse muiden 5. huhtikuuta 1965 järjestetyssä 37. Oscar-gaalassa. Musikaali Maija Poppanen oli ehdolla peräti kolmessatoista kategoriassa, se oli yleisön suosikki ja kriitikoiden eniten ylistämä Walt Disney -elokuva kautta aikojen. Silti elokuvan pääosan esittäjä Julie Andrews vaikutti hieman yllättyneeltä, kun hän vastaanotti parhaan naispääosan Oscarin.
”Te amerikkalaiset olette kuuluisia vieraanvaraisuudestanne, mutta tämä on jo järjetöntä”, hän totesi kiitospuheessaan brittiaksentilla ja sai yleisön nauramaan.
Andrewsin yllättynyt reaktio johtui ehkä siitä, että vaikka hänen suorituksensa oli kiistatta loistava, vähintään yhtä loistavia olivat elokuvan erikoistehosteet, jotka toki myös palkittiin himoitulla patsaalla.
Elokuvassa sen omalaatuinen päähenkilö Maija Poppanen esimerkiksi lentelee Lontoon yllä sateenvarjonsa varassa, tanssii piirroselokuvassa animoitujen pingviinien keskellä ja nousee mustasta savusta rakentuvia portaita pitkin.
Tällaiset kohtaukset ovat vaativia näyttelijälle, jonka pitää näytellä yhteen muiden hahmojen kanssa ja ympäristöön sopivasti, vaikka hän on yksin tyhjän kankaan edessä.
”Animaatiokohtaukset olivat äärimmäisen vaikeita, sillä näyttelin olemattomien vastanäyttelijöiden kanssa”, kertoi Andrews itsekin myöhemmin.
Kaikki oli kuitenkin vaivan arvoista, sillä Maija Poppanen on kaikkien aikojen kolmanneksi eniten tuottanut musikaalielokuva.
Maija Poppanen palkittiin viidessä kategoriassa vuoden 1965 Oscar-gaalassa.
STOP MOTION: King Kong riehui New Yorkissa
Yhdysvaltalainen elokuvayhtiö RKO oli 1930-luvun alussa konkurssin partaalla ja tarvitsi pelastuakseen menestyselokuvan. Pelastukseksi tuli King Kong – tarina vangiksi joutuneesta jättiläisgorillasta, joka rakastui nuoreen naiseen ja riistäytyi vapaaksi New Yorkissa.
Elokuvassa gorilla näyttää kerrostalon kokoiselta, mutta todellisuudessa se oli vain 46 sentin korkuinen. Filmin teknisen asiantuntijan Willis O’Brienin tehtävä oli saada King Kong näyttämään uskottavalta.
Hän teetti sitä varten viidakosta pienoismallin, jonka minikokoisten puiden ja palmunlehvien lomaan sijoitettuna apinahahmo näytti suurelta. Myös New Yorkista rakennettiin pienoismalli.
Illuusio King Kongin liikkumisesta luotiin niin sanotulla stop motion -tekniikalla. Se oli äärimmäisen aikaa vievä tekniikka, eikä elokuvan ohjaaja Merian C. Cooper yhtään helpottanut urakkaa. Hän oli täydellisyyden tavoittelija, joka vaati kohtausten kuvaamista uudelleen ja uudelleen.
Pienoismallikohtausten kuvaukset kestivätkin 55 viikkoa. Lisäksi oli kuvattava oikeiden näyttelijöiden osuudet, mutta heidän studiokuvaustensa välillä saattoi kulua viikkoja.
King Kongin ensi-ilta oli maaliskuussa 1933. Se oli alusta asti valtava menestys, ja se tuotti nykyrahaksi muutettuna lähes 33 miljoonaa dollaria. Elokuvan tuottajat saattoivat olla tyytyväisiä, mutta yksi tyytyväisimmistä oli varmasti Willis O’Brien.
Hänen luomansa illuusio oli niin uskottava, että toimittajat arvelivat King Kongin olleen robotti tai apinapukuun pukeutunut näyttelijä. O’Brienin kehittämiä tekniikoita käytettiin aina 1980- luvulle asti, jolloin tietokoneanimaatio yleistyi elokuvanteossa.
Pelottavasta olemuksestaan huolimatta King Kong oli vain 46 sentin korkuinen.
##
Näin King Kong saatiin liikkumaan
- King Kongin runko oli valmistettu teräskomponenteista ja teräslangasta, ja sen turkki oli kaninkarvaa. Lisäksi siinä oli kumisia osia, joilla sen liikkumisesta saatiin jäntevää ja ”apinamaista”.
- Teknikot herättivät King Kongin henkiin ns. stop motion -tekniikalla, jossa hahmosta otetaan lukemattomia yksittäisiä kuvia. Kuvien välissä hahmoa liikutetaan hieman, ja kun filmi näytetään 24 kuvan sekuntinopeudella, näyttää siltä kuin hahmo liikkuisi.
King Kong voitiin kiinnittää jaloistaan alustaan niin, että se pysyi pystyssä.
PIENOISMALLIT: Ben-Hur ajoi lavasteissa
Vuonna 1925 ensi-iltaan tulleen Ben Hur-elokuvan erikoistehosteet olivat vuosikymmeniä Hollywoodin varjelluimpia salaisuuksia.
Erityistä päänvaivaa filmiväelle tuotti elokuvan huipentuma, jossa Ben-Hur surmaa roomalaisen piinaajansa kilpa-ajoissa Circus Maximuksessa 150 000 katsojan edessä. Kaikki tiesivät, että oli mahdotonta saada niin monta avustajaa mihinkään kohtaukseen.
Kun kuvaukset vuonna 1922 aloitettiin, tuottajille oli selvää, että kolme kertaa Colosseumia suuremmasta kilpa-ajoradasta ei pystyttäisi rakentamaan luonnollisen kokoista kopiota. Erikoistehosteiden asiantuntija Arnold Gillespie keksi verrattain edullisen ratkaisun:
Circus Maximuksen alakerrokset rakennettiin luonnollisessa koossa, mutta ylimpien kerrosten kuvauksissa käytettiin pienoismalleja ja katsojat olivat ihmisen näköisiä nukkeja.
Budjetti kuitenkin karkasi käsistä, ja vaikka elokuvasta tuli katsojamenestys ja loistavia kohtauksia ylistettiin vuolaasti, elokuvayhtiö MGM ei saanut takaisin elokuvaan syytämiään noin neljää miljoonaa dollaria.
Erikoistehosteet eivät pelastaneet hevosia, joita kuoli kymmeniä Ben-Hurin kuvauksissa.
LASIMAALAUS: New York Timesin toimittaja meni lankaan
Kesäkuussa 1922 New York Timesin toimittaja kirjoitti lehdessä haltioituneena dinosauruksista, joita oli nähnyt elävissä kuvissa. Hän ei tiennyt, uskoako silmiään ja olivatko hirmuliskot oikeita vai tekaistuja. Kyseessä oli elokuva The Lost World, johon Hollywoodin ihmemies Willis O’Brien teki erikoistehosteet.
Elokuva aukoi uusia uria tullessaan ensi-iltaan vuonna 1925: se oli ensimmäinen pitkä elokuva, jossa käytettiin animaatiohahmoja, ja sen erikoistehosteet olivat ennennäkemättömän upeita. Willis O’Brien kehitteli tässä elokuvassa niitä tekniikoita, joiden ansiosta King Kong -elokuvasta tuli maailmanmenestys vuonna 1933. Hän käytti muun muassa stop motion -tekniikkaa ja pienoismallihahmoja.
Yksi elokuvan hienouksista olivat sen esihistorialliset maisemat. Horisontissa siinsivät mahtavat vuoret, jotka todellisuudessa olivat lasilevylle tehtyjä maalauksia. Lasimaalaukset teki taiteilija Ralph Hammeras tekniikalla, jonka hän patentoi vuonna 1925. Tekniikka säästi O’Brienille runsaasti rahaa, sillä hänen ei tarvinnut rakentaa kalliita lavasteita.
The Lost World on sittemmin osin tuhoutunut, mutta elokuvatutkijat yrittävät edellen koota sen säilyneistä jäännöksistä kokonaista elokuvaa.
Elävän näköiset hahmot ihastuttivat ja ihmetyttivät.
MASKI: Hirviö tehtiin meikeillä
”Jos teillä on heikko sydän ja siedätte huonosti shokkia ja tiivistä jännitystä, teidän EI tule katsoa tätä elokuvaa.” Näin Universal Studios -elokuvayhtiö varoitti herkkiä katsojia ennen Frankenstein-elokuvan ensi-iltaa vuonna 1931. Varmuuden vuoksi elokuvayhtiö hankki ensi-iltaa varten paikalle ambulansseja, ilmaisia hermolääkkeitä ja sairaanhoitajia. Varotoimista huolimatta monet järkyttyivät ja naisia pyörtyi, kun Frankensteinin hirviö ilmaantui valkokankaalle.
Vähempää olisi tuskin voinut odottaa, sillä elokuvan maskeeraaja oli tehnyt todella tarkkaa ja vaikuttavaa työtä. Elokuvan pääosan esittäjä Boris Karloff istui kuvausten aikana maskeerattavana päivittäin jopa kuusi tuntia, ja lisäksi maskin poistamiseen kului puolitoista tuntia.
Maskin takana oli maskeeraaja Jack Pierce. Hän oli valmistautunut työhön puolen vuoden ajan ennen kuvauksia lukemalla muun muassa anatomiaa, lääketiedettä ja kirurgiaa käsitteleviä kirjoja. Koska Mary Shelleyn romaanissa, johon elokuva perustui, ei ole hirviöstä yksityiskohtaisia kuvauksia, Piercen piti kehitellä uskottava hahmo omien tutkimustensa perusteella.
Esimerkiksi Frankensteinin hirviön kallossa oleva leikkausarpi oli kopioitu suoraan kirurgian oppikirjasta. Lisäksi hirviön sormenpäät maalattiin mustiksi, sillä Jack Pierce oli lukenut, että kuolevan ihmisen veri pakkautuu ruumiin ääriosiin.
Hirviölle ominainen kömpelö tapa liikkua saatiin muun muassa paksupohjaisilla kengillä, jotka tekivät Karloffista 2,3 metrin pituisen. Hänen jalkoihinsa kiinnitettiin rautatuet, jotka estivät häntä koukistamasta polviaan. Sen seurauksena Karloff sai selkävaivoja ja joutui myöhemmin käymään läpi kolme selkäleikkausta. Hirviön kaulassa olleet pultit maskeeraaja kiinnitti niin tiukasti, että Karloffille jäi niistä arvet vuosikausiksi.
Karloffin kärsimykset kuitenkin palkittiin. Elokuvasta tuli maailmanmenestys, ja se nosti aiemmin melko tuntemattoman Karloffin kuuluisuuteen. Frankensteinin näki 15 miljoonaa katsojaa, ja Universal Studios ansaitsi sillä lähes viisikymmentä kertaa enemmän kuin sen tekeminen oli maksanut.
Boris Karloffin muuttumiseen Frankensteinin hirviöksi saattoi kulua kuusikin tuntia.
RÄJÄHTEET: Veteraanit eläytyivät sotaelokuvaan
Kun kaksi sotaveteraania nousi yhtäkkiä tuoleiltaan Länsirintamalta ei mitään uutta -elokuvan ensi-illassa vuonna 1930 ja huusi, että haavoittuneet pitää viedä turvaan, ohjaaja Lewis Milestone tiesi saavuttaneensa tavoitteensa: hän oli onnistunut erikoistehosteiden avulla luomaan uskottavan sodanvastaisen sotaelokuvan. Kriitikot olivat samaa mieltä.
”Realismi saavuttaa huippunsa tässä elokuvassa. Se sai minut vapisemaan pelosta. Sota palautui mieleeni aivan kuin olisi jälleen vuosi 1918”, kirjoitti esimerkiksi brittiläisen Sunday Times -
sanomalehden arvostelija.
Lewis Milestone tutki elokuvaa valmistellessaan ensimmäisen maailmansodan aikaisia valokuvia ja muun muassa räjäytti pommien tekemät kraatterit elokuvassa dynamiitilla. Realistisen tuntuisen elokuvan kohtauksia käytettiin jopa uutislähetyksissä.
Saksassa elokuva ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa. Natsit pitivät sitä Saksan vastaisena, ja joulukuussa 1930 sen esitys Berliinissä päättyi kaaokseen, kun natsirettelöitsijät heittivät savupommeja saliin huutaen juutalaisvastaisuuksia. Hallitus kielsi pian elokuvan esittämisen Saksassa.
Elokuvan pommiräjähdykset ja niiden jättämät kraatterit olivat aidon näköisiä.