Eksistentialismin historiaa Sartresta The Cureen

Ranskalaisfilosofit tekivät maailmansotien jälkimainingeissa elämän tarkoituksen pohtimisesta trendikästä.

Mutta vaikka Jean-Paul Sartre ja muut Pariisin kahvilaälyköt olivat ehkä ensimmäisiä eksistentialisteja, he eivät suinkaan ollut ensimmäisiä, jotka pohtivat syvällisesti olemassaolon suuria kysymyksiä.

Tutustu eksistentialismiin Søren Kierkegaardista ja Friedrich Nietzschestä Samuel Beckettiin, Albert Camus’hyn ja Jean-Paul Sartreen.

Kun elämä tuntuu merkityksettömältä ja mieli on musta, tarjolla on onneksi ammattiauttajia: psykologeja, psykoterapeutteja, filosofeja, uskonnollisia auktoriteetteja ja elämäntapavalmentajia.

He voivat tukea kriiseissä esittämällä hyödyllisiä kysymyksiä ja auttaa pelkotiloista tai masennuksesta kärsivää selvittämään, kuka hän oikein on ja mistä hänen elämässään on kysymys.

Monet näistä ammattiauttajista ovat todennäköisesti tutustuneet eksistentialistisiin filosofeihin ja eksistentialismiin voidakseen auttaa muita syventämään ajatteluaan ja käsittelemään vaikeita tunteita.

Eksistentialismi on filosofinen suuntaus, joka sai nimensä ja tuli kuuluisaksi toisen maailmansodan jälkeisessä Pariisissa. Elämän tarkoituksen pohtiminen ja omaan olemassaoloon liittyvät kysymykset ovat kuitenkin todennäköisesti askarruttaneet ihmisiä kautta aikojen.

He keskustelivat elämän suurista kysymyksistä savuke huulessa, jazzia kuunnellen ja viiniä hörppien kantakapakoissaan, joita olivat muun muassa Le Tabo ja Les Deux Magots Pariisin seitsemännessä arrondissementissa Seinen länsirannalla.

Siellä Pariisin intellektuellien kerma kokoontui sodanjälkeisenä aikana filosofi Jean-Paul Sartren ja hänen elinikäisen kumppaninsa Simone de Beauvoirin ympärille.

Piireihin kuului sellaisia kirjailijoita, kriitikoita ja ajattelijoita kuin Albert Camus, Raymond Aron, Henri Pichette ja Raymond Queneau.

Sartren vuonna 1946 ensin luentona pitämä, sittemmin kirjana julkaistu essee Eksistentialismi on humanismia nosti maailman tietoisuuteen ranskalaiset kirjailijat ja ajattelijat, jotka yrittivät tuoda sodanjälkeisen ajan synkkyyden keskellä esille rakentavampaa näkemystä siitä, että ihminen on oman kohtalonsa herra ja pystyy määrittämään itse elämänsä arvon ja tarkoituksen.

Eksistentialismista kasvoi nopeasti underground- ja nuorisoliike, joka vetosi muun muassa moniin niiden lukioiden ja yliopistojen opiskelijoihin, joissa Sartre hengenheimolaisineen opetti.

Nuoret pukeutuivat usein mustiin unisex-vaatteisiin ja heittelivät ironisen pessimistisiä iskulauseita, kuten ”miksi tappaa aikaa kun voi tappaa itsensä?”

Lause on brittiläisestä elokuvasta The Rebel (Kapinallinen) vuodelta 1961. Elokuva on satiirinen kuvaus eksistentialismista muoti-ilmiönä.

Eksistentialistit halusivat kyseenalaistaa vallitsevat arvot. He tiedostivat, miten merkityksettömiä yhteiskunnan perinteiset totuudet oikeasti olivat, sillä he olivat itse katsoneet elämän merkityksettömyyttä silmästä silmään.

Eksistentialistien synkkä estetiikka ja ironinen etäännytys on sittemmin inspiroinut monia yhtyeitä ja taiteilijoita, jotka ovat puolestaan saaneet miljoonat nuoret pohtimaan elämän tarkoitusta.

Tämän artikkelin kirjoittajan opiskeluaikoina eräs luennoitsija leimasikin eksistentialismin ”teinifilosofiaksi”.

Goottipopillaan 80-luvulla suosioon noussut englantilainen The Cure -yhtye esimerkiksi lainasi ensimmäiselle singlelleen Killing an Arab (Arabin surmaaminen) aiheen Albert Camus’lta, jonka Sivullinen-romaanin päähenkilö surmaa arabin ilman mitään ilmeistä syytä.

Sartre, Camus ja de Beauvoir tekivät eksistentialismista muoti-ilmiön 1940-luvun lopulla ja 50-luvulla.

Eksistentialismin juuret ovat kuitenkin varhaisemmissa ajattelijoissa, kuten saksalaisissa Martin Heideggerissa ja Friedrich Nietzschessä sekä tanskalaisessa Søren Kierkegaardissa.

Friedrich Nietzsche (1844–1900) tunnetaan julistuksestaan ”jumala on kuollut”.

Hänen filosofiansa lähtökohta on nihilismi (”nihil” tarkoittaa latinaksi ”ei mitään”). Nihilismi viittaa tilaan tai maailmaan, joka on täysin vailla moraalia tai etiikkaa. Millään ei ole arvoa, kaikki on merkityksetöntä. Tästä merkityksettömyydestä kumpuaa Nietzschen yli-ihmisen käsite.

Kun ihminen on luopunut Jumalasta ja muista arvojärjestelmistä, voimme lopulta itse määritellä, millä on meille merkitystä ja arvoa. Mutta – aivan kuten Sartrella – se edellyttää, että ihminen ottaa itsensä ja vapautensa vakavasti ja ponnistelee löytääkseen sen, mikä antaa elämälle tarkoituksen.

Myös tanskalainen filosofi Søren Kierkegaard (1813–55) paini merkityksettömyyden kanssa mutta ei uskovaisena ollut valmis luopumaan jumalasta.

Myös Kierkegaardin ajattelussa vapaus ja autenttisuus ovat tärkeitä, etenkin hänen varhaisimmissa, vähemmän uskonnollisissa teoksissaan, kuten Enten-Eller (”Joko tai”), Begreget Angst (Ahdistus) ja Sygdommen til Døden (Kuolemansairaus).

Enten-Eller on Kierkegaardin kuuluisin teos.

Siinä juristi ja avioliittoon vakiintunut asessori Wilhelm yrittää auttaa A:ksi kutsuttua nuorta henkilöä eroon masennuksen kaltaisesta tilasta.

Masennus tunnettiin ”raskasmielisyytenä” Kierkegaardin aikana, kauan ennen kuin Freud perusti psykologian tieteenalana.

Porvarillisen Wilhelmin lääke raskasmielisyyteen on se, että A:n täytyy tehdä itse omat valintansa ja olla oma itsensä. Se edellyttää vakavaa ja syvällistä hyväksyntää siitä, kuka ja mitä on, mihin pystyy ja mihin ei pysty ja mitä haluaa ja mitä ei halua. Oman aidon itsensä valitseminen tarkoittaa sitä, että valitsee olevansa se, joka on, vaikka voisi valita olevansa kuka tahansa muu.

Kierkegaard kirjoittaa Kuolemansairaudessa, että minä on suhde, joka ihmisellä on itseensä – niin fyysisiin ja aineellisiin ominaisuuksiinsa, kuten ulkonäkö, lahjat, perhe ja omaisuus, kuin sieluun.

Sielun ja fyysisen välinen suhde muodostaa henkilön, mutta juuri se, miten ihminen suhtautuu juuri tähän suhteeseen, on itsetuntemus tai itse.

Asessori argumentoi Enten-Ellerissä, että ihmisen on suhtauduttava itseensä ja vapauteensa vakavasti. Tässä on yhtymäkohtia Sartren ajatuksiin itsensä valinnasta tai löytämisestä, mutta Kierkegaardin vapaus ei ehkä ole aivan yhtä radikaalia. Kuten Asessori huomauttaa, kaikki on sidoksissa kehoon, aikaan, paikkaan, alkuperään ja niin edelleen.

Ajatus valinnanvapaudesta – eikä vähiten ihmisen vapaudesta valita oma elämänsä – inspiroi myös Martin Heideggeria, jolta puolestaan Jean-Paul Sartre ja muut eksistentialistit saivat vaikutteita.

Eksistentialistit ovat innoittaneet lukemattomia eri alojen ja suuntausten taiteilijoita.

Yksi epäilemättä merkittävimmistä eksistentialistisista kirjailijoista on Kierkegaardin ja Nietzschen aikalainen Fjodor Dostojevski (1821–1881).

Dostojevski käsittelee monia samoja teemoja kuin kyseiset filosofit, ja etenkin Nietzschen paini nihilismin kanssa Jumalan kuoltua ja elämän menetettyä perustansa toistuu venäläiskirjailijan tuotannossa.

Rikos ja rangaistus on Dostojevskin ehkä tunnetuin romaani, ja siinä myös eksistentialistiset teemat näkyvät ehkä selvimmin.

Romaanin päähenkilö on nuori lakiopiskelija Rodion Raskolnikov. Hän on ajan uusien ideoiden innoittamana luopunut kristillisestä moraalista, minkä seurauksena hän surmaa korkoja kiskovan panttilainaajan.

Hän aikoo suorittaa opintonsa loppuun ahneen panttilainaajaeukon rahoilla ja ryhtyä sen jälkeen työssään parantamaan maailmaa.

Filosofiaan ja eksistentialismiin käännettynä tämä voidaan tulkita niin, että Raskolnikov haluaa antaa itselleen vapauden ja mahdollisuuden olla oma aito itsensä.

Itseään etsivä Raskolnikov joutuu kuitenkin myöntämään, että yhteiskunnan arvojen ja normien rikkominen on helpommin sanottu kuin tehty.

Muita eksistentialismin edustajia ovat esimerkiksi norjalainen Nobel-kirjailija Knut Hamsun, Franz Kafka, Hermann Hesse sekä Jack Kerouac ja muut niin sanotut beatnikit, jotka vaikuttivat hippiliikkeen syntyyn.

Teatterissa eksistentialismin teemoille syntyi uusi tyylilaji, absurdi teatteri.

Kuten nimestä voi päätellä, se on teatteria, jossa suuri osa näytelmän toiminnasta osoittautuu lopulta merkityksettömäksi.

Lajin ehkä kuuluisin esimerkki on Samuel Beckettin näytelmä Huomenna hän tulee (Waiting for Godot).

Siinä kaksi henkilöä kuluttaa aikaa odotellessaan mystistä Godot’ta.

Lopulta selviää, että kumpikaan heistä ei oikeastaan edes tunne Godot’ta tai tiedä, miltä hän tai se näyttää.

Absurdi teatteri on innoittanut useita elokuvantekijöiden sukupolvia.

Ilmeisiä esimerkkejä ”Godot’n” vaikutuksesta näkyy Coenin veljesten elokuvissa Burn After Reading ja The Big Lebowski, joille molemmille on tyypillistä merkityksetön ja absurdi jonkin tuntemattoman odottaminen.