Troijaa etsimässä: Omalaatuinen nero löysi tarujen kaupungin

Sophia teki työtä käskettyä, ja pian turkkilaiset olivat menneet. Schliemann ryhtyi kädet jännityksestä täristen kaivamaan lipasta esiin taskuveitsellään, ja ­pian hän nosti näkyviin ensimmäisen esineen lippaan sisältä.

”Kaivoin linnoituksen paksun puolustusmuurin alta, ja se uhkasi ­sortua päälleni. Kirstussa ­olleet esineet, joista jokainen näytti mittaamattoman arvokkaalta, saivat minut kuitenkin unohtamaan vaaran”, Schliemann kirjoitti myöhemmin.

51-vuotias saksalainen harrastelija-­arkeologi tiesi tehneensä suurenmoisen löydön. Kyseessä oli Schliemannin käsityksen mukaan kuningas Priamoksen aarre, jonka troijalaiset olivat haudanneet hävitetyn kaupunkinsa savuaviin raunioihin yli 3  000 vuotta aiemmin.

Lapsuuden tarinat Troijasta

Kuvaus Troijan kulta-aarteen löytymisestä on peräisin Schliemannilta itseltään. Löytö teki hänestä maailmankuulun, ja hänen vaiherikas elämänsä vain lisäsi suuren yleisön kiinnostusta.

”Jos emme olisi tienneet, kuinka taipumaton hän on, sitä olisi ollut vaikea uskoa todeksi”, muuan kollega kirjoitti Schliemannista tämän kuoltua.

Heinrich Schliemann syntyi Neubukowin kylässä Pohjois-Saksassa vuonna 1822. Hänen isänsä oli varaton pappi, joka tarinoi lapsilleen iltaisin antiikin Kreikan jaloista sankareista. Hän kertoi myös Troijan sodasta, jonka aikana kreikkalaiset piirittivät mahtavaa Troijan kaupunkia ja polttivat lopulta kaupungin maan tasalle.

8-vuotias Heinrich näki historiankirjassa maalauksen prinssi ­Aineiaasta, joka pakeni palavasta Troijasta kantaen vanhaa isäänsä selässään. Poika tuijotti ­lumoutuneena maalauksessa näkyviä Troijan muureja. Isä selitti, että muurit olivat pelkkää mielikuvituksen tuotetta, mutta ajatus Troijan jykevistä muureista jäi itämään pojan mieleen.

Heinrich menestyi koulussa hyvin, mutta hänen ollessaan 14-vuotias isä ei enää kyennyt kustantamaan hänen koulunkäyntiään ja Heinrichin oli hakeuduttava ammattioppiin ansaitakseen elantonsa. Samalla hän joutui heittämään hyvästit haaveille akateemisesta urasta.

Schliemann sai työpaikan pienestä yrttipuodista. Työ oli raskasta ja pitkästyttävää, ja viiden vuoden kuluttua Schliemann irtisanoutui ja pestautui Hampurissa laivapojaksi. Vain kaksi viikkoa pestautumisensa jälkeen hänen laivansa upposi myrskyssä Hollannin rannikon edustalla. Schliemann selvisi kuin ihmeen kaupalla hengissä mutta menetti turmassa niukat säästönsä.

Kieliopintoja pikavauhdilla

Schliemann tajusi, että ainoa keino nousta köyhyydestä oli paiskia lujasti töitä. Hän asui kurjissa vuokrahuoneissa, ei tuhlannut rahojaan huvituksiin ja raatoi aamusta ­iltaan.

Vähäisen vapaa-aikansa hän käytti kielten opiskeluun. Hän opiskeli englantia, ranskaa, espanjaa, italiaa ja hollantia, joista saattoi olla hyötyä ­liike-elämässä.

”Opiskeltuani kutakin kieltä kuusi viikkoa osasin sekä puhua että kirjoittaa sitä ­sujuvasti”, hän väitti myöhemmin.

22-vuotiaana Schliemann sai työpaikan vientiyrityksestä, joka kävi kauppaa Venäjällä, ja ryhtyi oitis opiskelemaan venäjää. Apunaan hänellä oli kieli­oppikirja, sanakirja ja venäjänkielinen ­romaani, jonka hän ­pian oppi ulkoa.

Schliemannin sinnikkyys palkittiin, ja kahden ­vuoden kuluttua hänet lähetettiin Pietariin kauppaedustajaksi. Vähän myöhemmin hän perusti oman kauppahuoneen. Hän hallitsi numerot yhtä suvereenisti kuin kieletkin, ja muutaman vuoden kuluessa hänestä oli tullut yksi Pietarin vauraimmista kauppiaista.

Vuonna 1850 Schliemann sai kuulla veljensä kuolleen Kalifor­nian kulta-­alueella ja matkusti Yhdysvaltoihin hautaamaan tätä.

Hän totesi pian, että ­Yhdysvallat tarjosi oivalliset mahdollisuudet rikastua, ja perusti pankin kultakauppaa varten. Hän ansaitsi yhdeksässä kuukaudessa 400  000 dollaria, mikä oli siihen aikaan valtava omaisuus. Hän myi pankkinsa ja palasi Venäjälle aikomuksenaan löytää vaimo.

Schliemann loisti matematiikassa ja kielissä, mutta ihmissuhteissa hän oli avuton. Hän valitsi vaimokseen Jekate­rina Lishinin, joka ihastui Schliemannin itsensä sijasta tämän rahoihin.

Jekate­rina kieltäytyi aviovuoteesta, pilkkasi miestään ja odotti peittelemättä tämän kuolemaa, jolloin hän perisi tämän mittavan omaisuuden. Epätoivoinen Schliemann haki lohtua siitä, minkä hän osasi parhaiten: hän keskittyi kasvattamaan omaisuuttaan kauppaamalla kaikkea mahdollista teestä aseisiin.

”Miten voi olla mahdollista, että minä, joka olen kerännyt omaisuutta kolmen edestä, olen silti niin kovin onneton”, Schliemann valitti päiväkirjassaan.­

Unohtaakseen aviohuolensa hän ryhtyi opiskelemaan muinaiskreikkaa. Kreikan opinnoista tuli Schliemannille pian ­tärkeä pakotie sekä ankeasta avioliitosta että puuduttavasta liiketoiminnasta.

”Opiskelen parhaillaan niin perusteellisesti Platonin kirjoituksia, että jos kirjoittaisin hänelle kuuden viikon ­kuluttua kirjeen, hän ymmärtäisi sen ­sisällön vaivatta”, Schliemann kirjoitti ystävälleen.

Erityisesti Schliemannia kuitenkin kiinnostivat Homeroksen sankarirunoelmat Ilias ja Odysseia. Vuonna 1863 hän myi yrityksensä voidakseen keskittyä täysin opintoihinsa, jotka kiinnostivat häntä enemmän kuin kaupankäynti ja liike-elämä.

Schliemann löysi kutsumuksensa

Schliemannin aikaan useimmat tutkijat uskoivat Homeroksen runoelmien olevan pelkkää mielikuvituksen tuotetta. Sittemmin Iliaan tapahtumien on arvioitu sijoittuvan suunnilleen 1200-luvulle eaa.

Homeroksen kuvaamassa Kreikassa oli tuolloin melko kehittyneitä yhteiskuntia järjestäytyneine armeijoineen, suurine laivastoineen ja upeine palatseineen. 1800-luvulla muinaisesta Krei­kasta tunnettiin kuitenkin vain helleeninen kulttuuri, joka oli alkanut kehittyä 700-luvulla eaa.

Ajan vallitsevan käsityksen mukaan kreikkalaiset olivat sitä ennen olleet ­alkukantaista kansaa, eikä kukaan voinut uskoa, että Kreikan alueella oli jo vuosisatoja aikaisemmin vaikuttanut mahtava pronssikautinen valtio, joka oli sittemmin kadonnut jäljettömiin.

Historioitsijoiden käsitys ei lannistanut Schliemannia. Hän luki Homeroksen runoelmia kuin ne olisivat olleet faktoihin perustuvaa historiankirjoitusta ja oli vakuuttunut, että kuningas Agamemnon, Odysseus ja Troijan kuningas Priamos olivat historiallisia henkilöitä.

Vuonna 1868 Schliemann päätti matkustaa Kreikkaan Ithakan saarelle, jonka kuningas Odysseus oli Homeroksen mukaan ollut. Schliemannilla ei ollut tietoa arkeologian menetelmistä, mutta se ei estänyt häntä palkkaamasta muutamaa apulaista ja käynnistämästä kaivauksia paikassa, jossa paikalliset ­uskoivat Odysseuksen palatsin sijainneen.

Kaivauksissa maasta paljastui osia muureista sekä saviruukkuja, joista monet sisälsivät tuhkaa. Schliemann ­uskoi vakaasti, että jokin ruukuista piti sisällään itsensä Odysseuksen tuhkaa.

Löytö linkosi Schliemannin hurmokseen. Hän oli vihdoinkin löytänyt kutsumuksensa. ­Pian hän matkusti Ithakasta Länsi-Anato­liaan, missä muinainen Troija oli Homeroksen mukaan ­sijainnut.

Tutkimuksia Hissarlikin kukkulalla

Ne harvat historioitsijat, jotka uskoivat Homeroksen Troijan olleen oikeasti olemassa, arvelivat kaupungin sijainneen Pinarbasin kukkulalla. Schliemann palkkasi oitis paikallisen oppaan auttamaan kukkulan ja sen lähiympäristön tutkimisessa. Melko pian hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että mahtava Troija ei mitenkään olisi mahtunut pienen kukkulan laelle.

Pinarbasilta ei myöskään löytynyt muinaisten muurien jäänteitä tai saviruukkujen sirpaleita, joita yleensä löytyi runsain mitoin vastaavan kokoisista arkeologisista kohteista.

Pinarbasin jälkeen Schlie­mann kohdisti huomionsa läheiseen Hissarlikin kukkulaan. Tutkittuaan Hissarlikin kaksi kertaa ja verrat­tuaan havaintojaan Iliaan kuvauksiin Schliemann vakuuttui siitä, että Troija oli sijainnut kukkulalla.

Hissarlikin kukkulan toisen puolen omisti britti Frank Calvert, joka uskoi myös muinaisen Troijan kaupungin ­sijainneen siellä. Schliemann vieraili Calvertin luona, ja tämä lupasi auttaa ­intoa puhkuvaa saksalaista, mutta vasta, kun Schliemann olisi saanut hankittua paikallisilta viranomaisilta tarvittavat ­luvat kaivauksien suorittamiseen.

Vaimo valittiin testikysymyksillä

Schliemann palasi päättäväisin mielin ­Eurooppaan: hän eroaisi Jekaterinasta ja ­etsisi itselleen uuden vaimon. Hän oli päättänyt, että uuden vaimon tuli ­olla kreikkalainen, sillä kreikkalaiset naiset olivat hänen mielestään ”kauniita kuin pyramidit”.

Schliemann kirjoitti ystävälleen Ateenan arkkipiispalle ja pyysi tältä apua kauniin, kouluja käyneen ja Homeroksen tuntevan vaimoehdokkaan etsinnässä. Piispa lähetti Schliemannille valokuvia nuorista naisista, joiden joukosta tämä valitsi 17-vuotiaan Sophia Engastromenoun.

Hieman myöhemmin hän matkusti Ateenaan tapaamaan Sophiaa ja esitti tälle kolme kysymystä: ”Voisitko kuvitella lähteväsi pitkälle matkalle?” Sophia vastasi myöntävästi.

”Minä vuonna keisari Hadrianus vieraili Ateenassa?” Sophia ilmoitti oikean vuosiluvun.

”Osaatko lausua Homerosta ulkomuistista?” Myös tästä tulikokeesta Sophia selvisi kunnialla.

Schliemann oli tyytyväinen, ja muutaman kuukauden kuluttua pari ­vihittiin. Nyt 47-vuotias Schliemann oli valmis aloittamaan Troijan kaivaukset.

Lupien saaminen Turkin viranomaisilta kesti kuitenkin niin kauan, että Schliemann päätti aloittaa kaivaukset ­ilman lupia. Hän palkkasi kymmenen apulaista, jotka aloittivat työt huhtikuussa 1870 Schliemannin vahtiessa työn etenemistä pistooli vyöllään ja ratsupiiska kourassaan.

Jo ensimmäisenä päivänä kaivajat löysivät muurin raunioita 60 senttimetrin syvyydestä maan alta. Schliemann arveli muurin olevan peräisin Homeroksen Troijaa myöhemmältä roomalaiskaudelta. Jonkin ajan päästä hieman syvemmältä löytyi vanhemman muurin jäänteitä. Schliemann julisti riemuissaan löytäneensä ensimmäiset todisteet Homeroksen Troijasta.

Kaivauslupien saaminen kuitenkin venyi edelleen, ja kaivauk­set jouduttiin keskeyttämään.

Historiaa kerroksittain

Vuonna 1871 Schliemann sai vihdoin viranomaisilta luvan jatkaa kaivauksia luvattuaan ensin luovuttaa löytämänsä arvoesineet viranomaisille. Seuraavien kahden vuoden kuluessa Schliemannin noin sata­ työntekijää uurastivat kellon ympäri kaivaen tonnikaupalla maata. Työtä tehtiin vauhdilla, ­eikä turvallisuudesta juurikaan huolehdittu.

Monta kertaa vanhat muurit sortuivatkin kaivajien niskaan, ja kuolemantapauksilta vältyttiin vain hyvän onnen ansiosta.

Pian kävi ilmi, että Hissarlikilla oli eri aikoina sijainnut ­peräti yhdeksän kaupunkia. Uusia kaupunkeja­ oli aikojen saatossa rakennettu vanhojen päälle, ja kukkula oli kuin jättimäinen ­sipuli, jota Schliemann nyt kuori kerros kerrokselta.

Löydettyään nykyään ”Troija II:ksi” kutsutusta kerroksesta merkkejä valtavasta vallista ja tulipalosta Schliemann uskoi jo löytäneensä Homeroksen Troijan. Tiedepiirit suhtautuivat kuitenkin yhä varauksellisesti Schliemannin löytöihin ja kerskailuun.

Schliemann ei nuivailusta piitannut vaan jatkoi kaivamista. Toukokuussa 1873 hän oli jo päättämässä kaivauksia siltä talvelta, kun hän löysi yllättäen Troijan kulta-aarteen, joka teki hänestä kuuluisan kaikkialla maailmassa.

Arvostelijat joutuivat nöyrtymään

Schliemannin ”Priamoksen aarteeksi” nimittämään kultalöytöön kuului muun muassa taidokkaasti koristeltuja kultaisia pikareita, maljakoita ja korvakoruja, ­hopeisia veitsiä sekä yhteensä 8  750 kultasormusta ja -nappia. Aarteen kruunasivat kaksi kultaista otsaripaa, joista toinen muodostui 90:stä toisiinsa liitetystä kukasta ja lehdestä.

Lupauksistaan huolimatta Schliemann salakuljetti löytämiään esineitä pois Turkista. Sitten hän ilmoitti ystävilleen ja tuttavilleen löydöstään.

Vastoin kaikkia odotuksia Schliemann oli löytänyt muinaisen Troijan ja kulta-aarteen, jonka troijalaiset olivat piilottaneet ryösteleviltä kreikkalaisilta.

Hänen ­nimensä tuli tunnetuksi kaikkialla, ja kiivaim­matkin vastustajat joutuivat antamaan periksi.

Vasta paljon myöhemmin selvisi, että ”Troija II”, jota Schliemann luuli Homeroksen Troijaksi, oli lähes ­tuhat vuotta vanhempi kuin Homeroksen Troija, joka löytyi nuoremmasta maakerroksesta, ”Troija VII:sta”.

Myöhemmin Schliemannia kritisoitiin siitä, että hän oli innossaan tuhonnut kaivausalueen ylimpiä kerrostumia, mitä hän itsekin katui vanhemmiten. Myös epäilykset piinasivat häntä myöhemmin: oliko hän sittenkään löytänyt oikeaa Troijaa?

Vuonna 1890 Schliemann päätti lähteä Troijaan etsimään lopullisia todisteita teoriansa vakuudeksi. Hän ei kuitenkaan koskaan ehtinyt Troijaan asti, sillä hän kuoli Napolissa 26. joulukuuta 1890.

Hautajaisissa hänen ystävänsä, ­arkeologi Wilhelm Dörpfeld, päätti muistopuheensa sanoen: ”Lepää rauhassa, olet tehnyt tarpeeksi.”