Top 10: Tosielämän Indiana Jonesit

Elokuvien sankari Indiana Jones ei ole aivan tuulesta temmattu hahmo. Arkeologian historia tuntee useita huimiin seikkailuihin joutuneita tutkimusmatkailijoita, joiden perusteella piiskaa heiluttava Indy on luotu.

Tosielämän indianajonesit tekivät kenttätyötä, joka vaati rautaisia hermoja. He olivat toiminnan miehiä, jotka olivat valmiita kaikin keinoin varmistamaan löytönsä.

Nämä kuolemaa halveksuvat huimapäät panivat henkensä altiiksi matkatessaan maailman syrjäisimpiin – ja usein vaikeapääsyisimpiin – kolkkiin. He kiipeilivät jyrkillä vuorenseinämillä, taistelivat julmia ryöväreitä vastaan, sukelsivat tuntemattomiin vesiin ja tunkeutuivat tiheisiin viidakoihin uskoen vahvasti löytävänsä kätkettyjä aarteita ja jälkiä kadonneista sivilisaatioista.

Usein heidän uhrauksensa kannattivat, ja he toivat mukanaan Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin ainutlaatuisia arkeologisia aarteita: kultaa ja jalokiviä, fossiileja, patsaita, veistoksia ja joskus jopa kokonaisia rakennuksia, jotka tarjosivat mittaamattoman arvokasta tietoa menneistä kansoista ja kulttuureista.

Rohkeista arkeologeista tuli kansan silmissä suuria sankareita. He kirjoittivat matkoistaan kirjoja, ja heidän seikkailuistaan kerrottiin ihaillen lukuisia uskomattomia tarinoita – jo kauan ennen Indiana Jones -elokuvia.

He kohtasivat rajuja hiekkamyrskyjä, villieläimiä, taistelevia venäläis- ja kiinalaissotilaita sekä vaeltavia rosvojoukkoja. Andrews varustikin väkensä kivääreillä ja kantoi itse aina revolveria. Hän asensi jopa konekiväärejä autoihin, jotta retkikunta olisi aina valmiina taisteluun.

Aseille oli myös usein käyttöä. Kerran Andrews oli ajanut muun retkikunnan edelle, kun hänen edessään oli yhtäkkiä kolme maantierosvoa hevosillaan. He aikoivat hyökätä, mutta Andrews painoi kaasun pohjaan ja lähti ajamaan suoraan heitä kohti ammuskellen revolverillaan.

Hevoset, jotka eivät olleet ennen nähneet autoja, pillastuivat ja laukkasivat ratsastajineen kauas autiomaahan.

Muilla tutkimusretkillään Andrewsin kerrotaan joutuneen silmätysten myös muun muassa haiden ja pytonien kanssa.

Thompson kävi vielä pikaisen sukelluskurssin ja palasi sitten Chichén Itzáan. Hän nosti kaivosta kuukausitolkulla mutaa ja jätteitä, mutta vähitellen sieltä alkoi paljastua myös työkaluja, aseita ja koruja ja lopulta myös nuoren tytön luuranko.

Löytö sai Thompsonin janoamaan lisää. Hän päätti sukeltaa noin 25 metriä syvään kaivoon, vaikka olikin loukannut jalkansa riista-ansassa. Thompson antoi laskea itsensä sukelluspuvussa jykevien lyijyketjujen avulla kaivon ruskeaan veteen.

Hänen laskeutuessaan kohti pohjaa vedenpaine oli puhkaista hänen tärykalvonsa, mutta pimeän kaivon pohjalta hän löysi lisää luurankoja ja lukemattomia arvokkaita uhrilahjoja. Thompsonin ottama melkoinen riski kannatti, sillä hän löysi runsaasti arvokkaita maya-aarteita ja ansaitsi siten itselleen paikan historian suurten arkeologien joukossa.

Tarinan mukaan huipulla sijaitsi suuri rauniokaupunki. Matka kulki pieniä lahonneita siltoja ja umpeen kasvaneita polkuja pitkin, ja Bingham joutui usein etenemään nelinkontin.

Kun hän lopulta pääsi huipulle, hän pettyi pahasti nähdessään romahtamispisteessä olevat rauniot. Turhautuneena hän vietti huipulla vain pari tuntia.

Seuraavana vuonna Bingham kuitenkin palasi kaupunkiin, joka oli nimeltään Machu Picchu, ja tällä kertaa hän aloitti perusteelliset tutkimukset.

Vasta nyt hän ymmärsi, millaisen arkeologisen aarrearkun hän oli löytänyt. Bingham alkoi kirjoittaa kaupungista ja sen löytämisestä, eikä hän suinkaan vähätellyt tutkimusretken vaaroja. Löytöjensä ja tarinoidensa ansiosta Binghamista tuli lopulta kuuluisuus, aivan kuten hän oli toivonutkin.

Vuonna 1815 Belzoni lähti Egyptiin, missä hän pyrki rikastumaan keksimällään mekaanisella vesipyörällä. Siellä hän huomasi, että myös arkeologisilla löydöillä voisi kerätä sievoisia summia Euroopan raharikkailta, joten hän ryhtyi etsimään ja myymään muinaisesineitä. Usein kaivaukset tehtiin ronskisti, ja monet kohteet kärsivät pahoin.

Belzoni teki kuitenkin huomattavan määrän arvokkaita löytöjä muinaisen Egyptin suuruuden ajoilta. Hän löysi muun muassa useita hautakammioita Kuninkaiden laaksosta sekä Khefrenin
pyramidin sisäänkäynnin Gizassa.

Belzonin seikkailunhalu ei ollut vielä tyydyttynyt, joten hän lähti etsimään Timbuktun kaupunkia Länsi-Afrikasta. Hän kuoli punatautiin Beninissä.

Syvemmältä viidakosta he löysivät kauniita patsaita ja suuren pyramidin muotoisen rakennuksen. Stephens ja Catherwood matkustivat laajalti Hondurasissa ja Guatemalassa ja löysivät lisää jälkiä mayakulttuurista.

Yhdysvalloissa Stephens julkaisi matkakertomuksensa, jonka Catherwood kuvitti. Kirjan myötä Stephensistä tuli maailmanlaajuisesti kuuluisa mayojen muinaiskulttuurin löytäjänä.

Ystävilleen hän kertoi usein matkoillaan näkemästään suuresta kukkulasta, joka vastasi aivan Raamatun kertomuksia muinaisesta Nimrudin kaupungista.

Vuonna 1845 Layard alkoi kaivaa kukkulaa. Työ kesti useita vuosia, ja niiden varrella Layard joutui usein kohtaamaan niin paikallisia vallanpitäjiä, jotka pitivät häntä kiusankappaleena, kuin beduiiniheimoja, jotka halusivat ryöstää hänet. Kerran Layardin oli pantava eräs heimopäälikkö kahleisiin saadakseen haettua takaisin beduiinien varastamia tarvikkeita.

Kukkula kätki upean aarteen, ja jo ensimmäisinä päivinä Layard löysi kaksi palatsia. Niitä koristaneita patsaita ja reliefejä lähetettiin Lontooseen, missä ne ovat yhä esillä British Museumissa. Layard käytti kynää taitavasti ja kirjoitti eloisasti vaarallisista kokemuksistaan. Hänen kirjansa hankkivat hänelle jo hänen elinaikanaan paikan kiehtovimpien ja pelottomimpien arkeologien joukossa.

Fawcettin mystinen katoaminen käynnisti valtavan huhumyllyn, ja lähes sata miestä menetti henkensä lähdettyään etsimään kadonnutta Fawcettia.

Hänen uskottiin joutuneen villieläinten saaliiksi tai intiaanien murhaamaksi, ja jotkut uskoivat jopa, että hän oli menettänyt muistinsa ja asui viidakossa kannibaalien päällikkönä. Fawcettin nimilaatta ja kompassi löydettiin intiaaneilta, mutta hänen kohtalonsa on yhä mysteeri.

Paikka, jossa Troijan piti Schliemannin mukaan sijaita, todella kätkikin vanhoja raunioita. Niitä oli kerroksittain toinen toistensa päällä, ja Schliemann uskoi alimman olevan Troija. Kiihkoissaan hän tuhosi lähes kaikki ylemmät kerrokset päästäkseen käsiksi Troijan raunioihin.

Vuonna 1873 hän teki uskomattoman löydön: hän löysi kulta-aarteen, jonka hän uskoi kuuluneen Troijan kuningasperheelle. Hän salakuljetti aarteen Turkista mutta paljastui, kun hän julkisti kuvan uudesta vaimostaan, jolla oli kuvassa yllään löydön kultakoruja.

Turkin viranomaiset olivat raivoissaan, joten Schliemann muutti Kreikkaan. Tehdessään kaivauksia Mykenessä hän löysi vuonna 1876 kultaisen naamion, joka hänen mukaansa oli kuulunut tarujen kuningas Agamemnonille.

Uudet tutkimukset ovat osoittaneet, että naamio on paljon vanhempi kuin Schliemann oletti. Myös Schliemannin esille kaivamat rauniot ovat luultua vanhempia, joten ilmeisesti hän itse tuhosi aiemmissa kerroksissa unelmiensa muinaisen Troijan jäänteet.

Kaivaukset kestivät lopulta 14 vuotta, mutta onnistuivat hyvin. Babylon ei ollut mikään helppo kohde. Se sijaitsi 24 metrin syvyydessä, ja aluetta piinasivat roistojoukot ja paikallisten heimojen väliset valtataistelut.

Eräänä yönä palatessaan toiselta kaivaukselta Koldewey ja hänen seurueensa joutuivat paikallisväestön hyökkäyksen kohteeksi. Paikalliset ampuivat heitä luullen heitä rosvojoukoksi.

Koldewey ratsasti kylmähermoisesti eteenpäin, jotta kyläläiset tunnistaisivat hänet ja lopettaisivat ammuskelun.

Kun nämä havaitsivat erehdyksensä, he luikkivat kiireen vilkkaa piiloon. Koldewey oli raivoissaan mutta ei silti unohtanut huumoria huutaessaan: ”Hävytöntä ammuskella täällä noin vain kuin autiomaa kuuluisi yksin teille! Täällähän voi saada vaikka jotain silmäänsä...”

Babylonin kaivaukset onnistuivat lopulta hyvin. Koldeweyn tärkein löytö oli tarunomainen Babylonin torni, jota oli aiemmin pidetty vain Raamatun kertomuksena.

Koldewey löysi myös Babylonin korkeat kaupunginmuurit ja Ishtarin portin, jonka kopio on nykyisin Berliinin Pergamon-museossa, sekä raunioita, joiden hän uskoi olevan Babylonin riippuvien puutarhojen jäänteitä. Nykyarkeologien mukaan rauniot ovat kuitenkin liian kaukana Eufratista, josta puutarhoille olisi voinut saada vettä.

VIDEO – Babylonin Istharin portti:

Yhdeksän vuoden kuluttua Rawlinson seisoi Persiassa huojuvilla tikkailla jyrkän kallioseinämän ääressä sata metriä maan pinnasta.

Köysien ja kiipeilyhakojen avulla Rawlinson oli noussut seinämää, ja nyt hänen edessään oli vaikuttava näky: kuvat vuoren seinämässä esittivät Dareios I:tä (522–486 eaa.), joka asellaan löi vastustajansa.

Kuninkaan muistomerkin ympärillä oli 14 kaiverrostaulua, joita kukaan Rawlinsonin kollegoista ei ollut aiemmin rohjennut kiivetä katsomaan.

Rawlinson huojui seinämällä ja kopioi kirjoituksia, joita oli kaiverrettu kolmella kielellä: muinaispersiaksi, elamiksi ja akkadiksi. Vertailemalla näitä erikielisiä kaiverroksia Rawlinson onnistui yhdeksän vuoden kovan työn jälkeen kääntämään kuningas Dareioksen tekstit.

Rawlinsonin tutkimus oli muinaisten kirjoitusten tulkinnassa mullistavaa ja aiheutti suurta ihmetystä ja ihailua tutkijoiden keskuudessa maailmanlaajuisesti.

Hänen työnsä ansiosta opittiin ymmärtämään monia muitakin aiemmin selvittämättömiä muinaisia kirjoituksia.