Rautakausi: Salattu metalli muutti maailman

Tutkijat eivät tiedä, miten ihmiset keksivät maaperästä saatavan rautaa tai miksi rautateknologia keksittiin Lähi-idässä eikä muualla, missä rautamalmia esiintyy.

Tigris- ja Eufrat-jokea ympäröivä seutu – jota kutsutaan myös hedelmälliseksi puolikuuksi – oli kuitenkin ollut vuosituhansia maailman teknologinen valtakeskus.

Pohjoisessa Anatoliaan ja etelässä Persianlahteen rajoittuva alue oli maanviljelyn, kirjoitetun kielen ja pronssin kehto.

Kokeilut raudalla olivat siten luonnollinen jatke pitkäaikaiselle teknologiselle kehitykselle.

Yhden teorian mukaan rauta keksittiin kuparintuotannon yhteydessä.

Esimerkiksi kuparikiisu-niminen kuparimalmi sisältää myös vähän rautaa.

Anatoliassa elävät ihmiset ovat ehkä uuden aineen löydettyään alkaneet etsiä etenkin ruosteenvärisiä kivilajeja.

Alaca Hüyükin kaupungissa Anatoliassa seppä takoi noin vuonna 2200 eaa. yhden maailman vanhimmista tunnetuista takorautaisista esineistä – tikarin, jossa oli kultainen kahva.

Toisella vuosituhannella ennen ajanlaskumme alkua heettiläiset perustivat suuren valtakunnan raudantuotannon alkulähteille Anatoliaan.

Heettiläiset puhuivat indoeurooppalaista kieltä, joka on sukua muun muassa hollannille, skandinaavisille kielille ja ranskalle, ja he aloittivat ensimmäisinä raudantuotannon.

Raudan ansiosta heettiläiset nousivat Lähi-idän suurvallaksi. Useimmat naapurikansat elivät edelleen pronssikautta, minkä vuoksi jotkut historioitsijat ovat arvelleet, että heettiläiset pitivät uuden mullistavan teknologian salaisuutena.

Lisäksi arkeologiset löydöt viittaavat siihen, että rautateknologia alkoi levitä melko nopeasti heettiläisten valtakunnan romahdettua noin 1200 eaa.

Varhaisin rautalöytö Alppien pohjoispuolelta on partaveitsi noin vuodelta 1000 eaa.

Partaveitsi löytyi Arnitlundista Tanskasta, ja sen terä on pronssia. Siinä on kaksi koristetta – kultainen laiva ja rautainen käärme.

Rauta oli kullan tavoin eksoottinen uutuus ja ehkä tuontitavaraa etelästä. Ensin rautaa käytettiin pitkään vain koristeisiin, ja pronssi oli edelleen aseiden ja työkalujen ensisijainen raaka-aine.

Käyttöesineiden taonta raudasta levisi hiljalleen Lähi-idästä, ja alue toisensa jälkeen astui rautakauteen – Kreikka noin 1100 eaa, Italia ja Sudan noin 900 eaa.

Sudanista teknologia levisi Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan, ja Italiasta se mateli hitaasti pohjoiseen Alppien yli.

Raudan suuri etu oli se, että sitä esiintyy maaperässä runsaammin kuin esimerkiksi kuparia, tinaa, hopeaa ja kultaa.

Pohjoismaissa rautaa saatiin esimerkiksi turvesoilla esiintyvästä suomalmista.

Ennen kuin seppä pystyi muokkaamaan rautaa, se piti kuumentaa yli 1 500 celsiusasteeseen.

Se tehtiin erityisvalmisteisissa uuneissa, jotka vaativat runsaasti polttopuita ja happea.

Seppä joutui usein pitämään tulta yllä käsivoimin suurten palkeiden avulla.

Esimerkiksi pronssin sulatus vaati paljon alhaisemman lämpötilan, ja se voitiin tehdä esimerkiksi tavallisella avotulella.

Kuparista ja tinasta muodostuva pronssi kaadettiin juoksevana muotteihin jäähtymään ja kovettumaan.

Rautaesineet piti sen sijaan takoa työläästi vasaran ja alasimen avulla, mikä vaati kestävyyttä ja käsivoimia.

Pronssi- ja rautakauden välisen siirtymäkauden aikana Alppien alueella asui kelttiheimoja, jotka puhuivat gaelin ja kymrin kielille kaukaista sukua olevia murteita.

Kelteistä tuli taitavia rautaseppiä, ja raudankäsittelytaidolla oli suuri merkitys kahdelle vaikutusvaltaiselle kulttuurille:

• Hallstattin kulttuuri (750–450 eaa., nimetty Itävallasta tehtyjen hautalöytöjen paikan mukaan)
• La Tènen kulttuuri (450 eaa.–43 jaa., nimetty Sveitsistä La Tènestä tehtyjen löytöjen mukaan).

Noin 400 eaa. keltit keksivät rengashaarniskan. Pienistä rautarenkaista koostuva suoja sai suuren suosion, ja se omaksuttiin niin Rooman valtakunnassa kuin Pohjois-Euroopan germaanikansojen keskuudessa.

Kelttiläiset mestarisepät varustivat myös ensimmäisenä hevosvaunujen pyörät rautavanteilla.

Lisäksi keltit kehittelivät rautaisia maataloustyökaluja.

Arkeologit ovat löytäneet muinaisesta kelttiläisestä Manchingin asuinpaikasta nykyisessä Baijerissa satoja kiloja rautanauloja, joita käytettiin kaupungin puisessa puolustusmuurissa.

Ruotsissa niin sanottu vendelaika, jota Suomessa kutsutaan merovingiajaksi (550–800 jaa.), oli lähes yhtä merkittävää aikaa kuin viikinkiaika oli norjalaisille ja tanskalaisille.

Fyrisån-nimisenä joen varrelta Mälarenjärven pohjoispuolelta on löydetty runsaita hautoja, joissa on ollut komeita kypäriä ja monia muita aarteita. Löytöjä on tehty muun muassa Ruotsin vanhasta keskuskaupungista Vanhasta Uppsalasta ja Vendelin kylästä, jonka mukaan aikakautta Ruotsissa kutsutaan.

Ruotsin vaikutus ulottui ehkä aina Englantiin asti – kuuluisassa Sutton Hoon (600-luku) haudassa oli nimittäin arvokas kypärä, joka muistuttaa Ruotsista löydettyjä.

Esimerkiksi muinaisenglantilaisessa Beowulf-runoelmassa (kirjoitettu 700-luvulla) kerrotaan Ruotsin vendelajasta.

Tarinassa Beowulf lähtee 500-luvulla Ruotsin Götanmaalle astuakseen daanikuningas Hrothgarin palvelukseen Lejreen Sjellantiin.

Kun pronssin valmistukseen tarvittavaa kuparia ja tinaa piti usein tuoda muualta, rautamalmia löytyi suuresta osasta Eurooppaa.

Siksi rautaa voitiin tuottaa paikallisesti. Jokaisella kylällä oli oma seppänsä, joka valmisti ihmisille raudasta aseita ja maataloustyökaluja.

Rauta on pronssia vahvempaa, ja raudasta tehdyt aurat, sirpit ja viikatteet tehostivat maataloutta vanhoihin kivi- ja pronssityökaluihin nähden.

Näin ihmisille jäi enemmän aikaa tuottaa esimerkiksi kankaita ja taidekäsitöitä, ja kylät kasvoivat.

Taistelukentällä rautaiset rengashaarniskat ja kypärät olivat tehokas suoja kovia rautamiekkoja vastaan, jotka olivat merkittävästi pronssimiekkoja vahvempia.

Sodista tuli entistä suurempia ja verisempiä. Esimerkiksi Illerup Ådalin taistelussa Tanskassa vuonna 205 voittaja heitti suuret määrät vihollisen keihäitä, kilpiä, miekkoja ja jopa hevosia järveen mahtavana uhrina jumalille.

Pohjois-Euroopassa suuret päälliköt kokosivat rengashaarniskoihin pukeutuneita sotureita ympärilleen suuriin saleihin – esimerkiksi Tanskan Lejreen hallitsija rakennutti 500-luvulla kukkulan laelle 45 metriä pitkän juhlatalon.

Norjan Lofooteilla Borgissa paikallinen hallitsija asui rautakaudella rakennetussa pitkässätalossa, joka oli viikinkiajalla 83 metriä pitkä.

Tällaiset niin sanotut simasalit kuuluvat erityiseen pohjoiseurooppalaiseen soturikulttuuriin, joka yhdistää rautakauden viikinkiaikaan.

Rautakauden ihmiset eivät suinkaan hylänneet koristeellista punaruskeaa pronssia. Rautakaudelta on löydetty esimerkiksi pronssisia rannerenkaita.

Ajanlaskumme alussa roomalaiset ratsumiehet ratsastivat Etelä-Hollannissa pelkoa herättävissä pronssinaamioissa.

Rautakaudella käytettiin myös harvinaisempia metalleja, kuten hopeaa ja kultaa.

Ne olivat arkikäyttöön liian arvokkaita ja hauraita, joten niitä käytettiin pääasiassa koruihin ja koristeluihin.

Mahtimiehillä saattoi olla myös esimerkiksi kultaisia juomapikareita.

Rautakauden katsotaan päättyneen eri aikoihin eri alueilla.

Etelä-Euroopassa monet tapahtumat ja mullistukset johtivat yhteiskunnan muutoksiin – yksi merkittävä tapahtuma oli kristinuskon tekeminen Rooman ainoaksi sallituksi uskonnoksi vuonna 380 jaa.

Seuraavalla vuosisadalla Länsi-Rooma luhistui ja germaaniheimot saapuivat täyttämään syntyneen valtatyhjiön.

Rautakauden kiinteät puitteet murenivat – vaikka edelleen käytettiin rauta-aseita.

Skandinaviassa purjeen kehittäminen 700-luvulla johti uuteen mullistavaan uutuuteen, viikinkilaivaan.

Skandinaavit alkoivat nyt purjehtia entistä kauemmas etelään ja hyökkäillä kristittyihin valtakuntiin.

Se johti myös suuriin elämäntavan ja kulttuurin muutoksiin, ja myöhemmin historiantutkijat alkoivat kutsua seuraavia vuosisatoja viikinkiajaksi (noin 750–1050).