Ruotsalainen geologi Johan Gunnar Andersson taputti Kiinassa niin kutsutulla Lohikäärmeenluukukkulalla olevan luolan seinää katsoen toiveikkaasti avustajaansa, itävaltalaista paleontologia Otto Zdanskya.
”Minusta tuntuu, että täällä sijaitsee jonkun esi-isämme jäännöksiä, ja nyt ne pitää vain löytää. Se voi viedä kauan aikaa, mutta töitä jatketaan, kunnes luola on tyhjä”, Andersson totesi avustajalleen.
Seitsemän vuotta aiemmin Andersson oli palkattu etsimään rautamalmia ja kivihiiltä Kiinan teollisuudelle, mutta nyt elettiin kesää 1921 ja hänellä oli ihan muuta mielessään.
Andersson oli Kiinassa ollessaan oppinut, että kiinalaiset uskoivat ”lohikäärmeenluihin” ja niiden monenlaisiin onnea tuoviin ja parantaviin vaikutuksiin.
Sikäläisessä kansanperinteessä lohikäärmeet olivat ihmisten ystäviä ja auttajia, ja kiinalaisen lääketieteen mukaan murskatuilla ja jauhetuilla lohikäärmeen luilla pystyi parantamaan kaikkea päänsärystä ja masennuksesta sappikiviin, malariaan ja punatautiin.
Yksi parhaita alueita etsiä arvostettuja luita olivat kalkkikiviluolat Lohikäärmeenluukukkulalla Zhoukoudianin kylän lähellä noin 40 kilometrin päässä Pekingistä.
Huokoinen kivi ja sen halkeamat suorastaan pursusivat esihistoriallisten eläinten hampaita, luita ja jopa kokonaisia luurankoja.
Andersson oli itsekin nuuskinut Lohikäärmeenluukukkulan luolia ja löytänyt muun muassa hyeenojen, sikojen ja karhujen luiden lisäksi hämmästyksekseen jotain, joka toi mieleen muinaiset kivityökalut.
Nyt hän toivoi, että Wienistä saapunut alan asiantuntija Zdansky löytäisi alueelta jotain ainutlaatuista.
Hän ei tietenkään haikaillut oikeiden lohikäärmeenluiden perään, mutta kenties kukkulalla piili merkkejä esimerkiksi dinosauruksista tai muista sukupuuttoon kuolleista eläimistä – ehkä jopa esihistoriallisista ihmisistä.
Andersson luotti siihen, että Zdansky vielä tekisi luolista merkittäviä löytöjä, ja hänen aavistuksensa osuikin oikeaan.
Nykyisin pekinginihmisen uskotaan kuuluneen Homo erectus -lajiin.
Teorioita ihmisen synnystä riittää
Afrikasta on löytynyt runsaasti varhaisten apinaihmisten fossiileja, ja tutkijat pitävät Afrikkaa ihmissuvun kehtona.
Yleisimmän teorian mukaan Homo erectus eli pystyihminen kehittyi Afrikassa, levisi sieltä muuhun maailmaan ja kehittyi ennen pitkää nykyihmiseksi, Homo sapiensiksi.
Jotkut tutkijat uskovat kuitenkin, että Homo erectus syntyi Aasiassa ja vaelsi sieltä Afrikkaan, missä se kehittyi Homo sapiensiksi.
Homo erectus -laji oli olemassa noin 1,8 miljoonaa vuotta, joten se oli pisimpään maapallolla elänyt ihmislaji. Esimerkiksi Homo sapiens on ollut olemassa vasta noin 300 000 vuotta.
Puuttuvan lenkin etsinnät alkoivat
Reilut 60 vuotta ennen Anderssonin ja Zdanskyn tutkimuksia brittiläinen luonnontieteilijä Charles Darwin oli vuonna 1859 julkaissut vallankumouksellisen teoksensa Lajien synty, jossa hän esitti, että ihmiset ja apinat olivat kehittyneet yhteisestä kantamuodosta.
Monet oppineet torjuivat Darwinin näkemykset kiivaasti.
Ajatus siitä, että ihminen olisi käynyt vuosimiljoonien aikana läpi useita kehitysvaiheita, tuntui heidän mielestään järjettömältä.
”Löytö on ratkaiseva todiste siitä, että ihmislajin kehto sijaitsi Pohjois-Aasiassa.” Ruotsalainen Dagens Nyheter -sanomalehti, 1926
Sen ajan vallitsevan teorian mukaan kaikki lajit olivat ilmaantuneet maapallolle nykyisessä muodossaan vedenpaisumuksen jälkeen jokunen tuhat vuotta sitten.
Darwinin kirja sai kuitenkin varsinkin avomielisemmät tutkijat ajattelemaan asiaa, ja vähitellen yhä useampi ryhtyi Darwinin ajatusten innoittamana etsimään todisteita ihmisen aiemmista kehitysmuodoista.
Siitä käynnistyi intensiivinen fossiilijahti.
Zdansky salasi tärkeimmän löydön
Pieni vasara toisessa ja lamppu toisessa kädessään 26-vuotias Otto Zdansky nakutteli väsymättä koko kesän 1921 Lohikäärmeenluukukkulan synkissä luolissa, joissa ainoa valonlähde oli hänen lamppunsa.
Zdansky nukkui yönsä telttasängyssä läheisessä temppelissä, mutta joka aamu hän ryömi takaisin Lohikäärmeenluukukkulan sisuksiin.
Hän kartoitti tunnontarkasti kaikki havaitsemansa geologiset kerrokset, työsti tietään läpi saven ja kalkkikiven ja irrotti huolellisesti löytämiään luita ja hampaita muutaman paikallisen apurinsa kanssa.
Luolat osoittautuivat todelliseksi paratiisiksi Zdanskyn kaltaiselle kunnianhimoiselle fossiilinetsijälle.
Hän löysi lukuisia sukupuuttoon kuolleiden selkärankaisten fossiileja, mutta loppukesästä 1921 hän teki löydön, jonka hän aivan oikein arveli olevansa elämänsä siihen asti merkittävin: seuloessaan maata, jota oli irrottanut seinämästä, Zdansky hämmästyi nähdessään seulassa kivettyneen poskihampaan, joka näytti selvästi olevan peräisin ihmiseltä.
Voisiko se jopa todistaa sen, että ihmislaji syntyi alun perin Kiinassa?
Sanaakaan sanomatta Zdansky sujautti hampaan taskuunsa.
Hän ymmärsi kyllä löytäneensä juuri ehkä vanhimman jäljen nykyihmisen esimuodoista, sillä päätellen geologisesta kerroksesta, josta hammas löytyi, sen oli oltava vähintään puoli miljoonaa vuotta vanha.
Zdansky halusi kuitenkin tutkia niin mullistavaa löytöä kaikessa rauhassa ennen kuin kertoisi asiasta kellekään.
Zdansky ei saanut työstään palkkaa, vaan vain hänen matkansa ja ylläpitonsa Kiinassa maksettiin, ja mutta hän oli vastineeksi neuvotellut oikeuden tutkia itse kaikki löytönsä ja julkaista niistä tieteellisiä artikkeleita, mikä olisi tärkeää nuoren tutkijan urakehityksen kannalta.
Ruotsalainen J. G. Andersson oli tärkeä tekijä pekinginihmisen löytymisessä.
Zdansky oli sopinut Johan Gunnar Anderssonin kanssa, että kaikki hänen tekemänsä löydöt kuljetettaisiin ensin Pekingiin.
Siellä asiantuntijat luokittelisivat, valokuvaisivat ja pakkaisivat fossiilit, ja sitten ne lähetettäisiin Uppsalan yliopistoon Ruotsiin, jotta Zdansky voisi tutkia niitä myöhemmin.
Kenttätyön rahoitus ehtyi vuoden 1923 lopussa. Zdansky lähti Lohikäärmeenluukukkulalta ja matkusti seuraavana vuonna Uppsalaan käymään läpi Kiinasta lähetettyä aineistoa.
Sitä tehdessään Zdansky koki todellisen ihmeen, kun eläinfossiilien joukosta löytyi vielä toinenkin muinaisen ihmisen hammas.
Zdansky pani molemmat hampaat pieneen lasipurkkiin toimistonsa kirjahyllyyn.
Hän ei vieläkään halunnut esitellä niitä julkisesti, vaan hän keskittyi työstämään perusteellista tieteellistä selontekoa Lohikäärmeenluukukkulan löydöistään.
Uutinen esiteltiin kuninkaallisille
Lopulta vasta ruotsalaisten kuninkaallisten vierailu Kiinassa sai Zdanskyn paljastamaan hammaslöytönsä.
Kruununprinssi Gustaf Adolf – myöhemmin kuningas Kustaa VI Aadolf – oli lähdössä vuonna 1926 vaimonsa Louisen kanssa maailmanympärimatkalle, ja yksi suunnitelluista kohteista oli Kiina.
Niinpä Johan Gunnar Andersson kutsui kruununprinssiparin tapaamiseen Pekingissä kertoakseen heille ruotsalaisista kaivauksista Kiinassa – olihan kruununprinssi itsekin ollut järjestämässä niihin rahoitusta.
Andersson otti yhteyttä Uppsalan yliopiston paleontologian professoriin Carl Wimaniin kuullakseen, oliko hänen kotilaitoksellaan uutisia mielenkiintoisista löydöistä, joita kuninkaallisen vierailun yhteydessä olisi syytä ottaa esille.
”Todellisuudessa en ole täysin vakuuttunut niiden [hampaiden] väitetystä ihmisperäisyydestä.” Ranskalainen pappi Teilhard de Chardin suhtautui löytöön epäillen.
Wiman puolestaan kysyi asiasta Zdanskylta, joka myöntyi lopulta julkaisemaan raportin siihenastisista havainnoistaan.
- lokakuuta 1926 Andersson toivotti vieraat tervetulleeksi Pekingin lääketieteellisen yliopiston auditorioon ja esitteli heille diakuvien kera Zdanskyn raporttia muinaisen ihmisen hampaista.
”Tämä itsessään varsin vajavainen löytö saattaa osoittautua kaiken Kiinassa tehdyn ruotsalaisen tutkimustyön merkittävimmäksi saavutukseksi”, Andersson ilmoitti juhlallisesti.
Suuressa salissa vallitsi kunnioittava hiljaisuus. Kaikki tunsivat olevansa läsnä historiallisella hetkellä, jolloin esiteltiin ensi kertaa merkkejä maailman vanhimmasta ihmisestä.
Saksalaiset kalkkikaivoksen työntekijät löysivät vuonna 1856 ensimmäisen neandertalilaisen kallon.
Kallolöytö ajoi etsimään ihmisen esivanhempia
1800-luvun alussa tutkijat olivat vakuuttuneita siitä, että ihminen oli luotu juuri sellaiseksi kuin hän oli.
Joukko saksalaisia kaivostyöläisiä toi elokuussa 1856 saksalaiselle opettajalle Johann Carl Fuhlrottille luunkappaleita ja omituisen kallon, jotka he olivat löytäneet kalkkikaivoksesta Neanderthalin laaksosta Düsseldorfin läheltä.
Fuhlrott kiinnostui luista, tutki ne ja oli tietämättään osaltaan käynnistämässä aivan uutta tieteenalaa, paleoantropologiaa, jossa tutkitaan esi-ihmisten biologiaa ja elintapoja.
Fuhlrottista tuntui, että hän oli saanut käsiinsä jotain merkittävää, mutta ei ollut oikein varma, mitä se oli.
Niinpä hän otti yhteyttä anatomian professoriin Hermann Schaaffhauseniin, ja tämä tuli luita tutkittuaan siihen tulokseen, että silmiinpistävän pitkänomainen kallo oli peräisin esihistorialliselta ihmiseltä. Myöhemmin lajia, joka eli noin 140 000–30 000 vuotta sitten, alettiin kutsua neandertalinihmiseksi.
Fuhlrott ja Schaaffhausen esittelivät löytöä jo vuonna 1857, mutta muut tutkijat eivät juurikaan huomioineet sitä.
Useimmat eivät tuolloin voineet kuvitellakaan, että ihminen olisi laji, joka on käynyt läpi erilaisia kehitysvaiheita.
Moni väitti, että luut olivat peräisin joko apinalta tai sitten ihmiseltä, jonka luustoa riisitauti oli runnellut.
Kun Charles Darwin oli julkaissut kirjansa Lajien synty vuonna 1859 ja ajatus ihmisten ja apinoiden yhteisestä esihistoriallisesta kehityksestä oli levinnyt, alettiin innolla etsiä niin kutsuttua puuttuvaa lenkkiä eli ihmisen ja apinan välissä olevaa välimuotoa ihmislajin kehityksessä.
Se johti sittemmin muun muassa pekinginihmisen fossiilien löytymiseen.
Tiedotusvälineet kävivät kuumana
Uutiset mullistavasta löydöstä levisivät seuraavien päivien aikana ympäri maailmaa, ja johtavat tiedelehdet, kuten Nature ja Science, kirjoittivat löydöstä, joka teki suuren vaikutuksen tutkijoiden lisäksi myös tavalliseen kansaan.
Ruotsalainen sanomalehti Dagens Nyheter kirjoitti aiheesta 24. lokakuuta ja kertoi historiallisessa tilaisuudessa Pekingissä paikalla olleiden tutkijoiden uskovan yksimielisesti löydön olevan ”ratkaiseva todiste siitä, että ihmislajin kehto sijaitsi Pohjois-Aasiassa”.
Ihastuneiden asiantuntijoiden joukossa oli yksi epäilevästi suhtautuva kriitikko, ranskalainen pappi Teilhard de Chardin, joka oli tehnyt kaivauksia Kiinassa vuodesta 1923 ja joka oli myös ollut paikalla Pekingissä 22. lokakuuta.
Muutama päivä myöhemmin Chardin kirjoitti Johan Gunnar Anderssonille kirjeen. ”Todellisuudessa en ole täysin vakuuttunut niiden [hampaiden] oletetusta ihmisperäisyydestä”, hän totesi ja arveli, että ne voisivat olla ”petoeläimen sisimmäisiä poskihampaita”.
Paljon myötämielisemmin asiaan suhtautui kanadalainen Davidson Black, joka oli Pekingissä toimivan amerikkalaisen lääketieteellisen instituutin, Peking Union Medical Collegen pääanatomi.
Luettuaan Zdanskyn julkaisun hän innostui niin, että järjesti vuoden 1926 lopussa hampaat tutkittavakseen.
Samana vuonna julkaisemassaan raportissa hän totesi, että hampaat olivat aivan epäilemättä peräisin ihmiseltä:
”On kiistaton fakta, että ensimmäistä kertaa Aasian mantereelta Himalajan pohjoispuolelta on löytynyt arkaaisten hominidien [varhaisten ihmisten] fossiilisia jäännöksiä ajoitetuista geologisista kerroksista.”
Neandertalilaisten luita tutkinut Johann Fuhlrott toimi opettajana Elberfeldissä.
Seuraava huippulöytö oli kallo
Zdanskyn löytö herätti niin suurta innostusta, että Lohikäärmeenluukukkulalla käynnistettiin pian yhdysvaltalaisen The Rockefeller Foundation -säätiön rahoituksella järjestelmälliset kaivaukset.
Zdanskya pyydettiin tietysti johtamaan työtä, mutta hän kieltäytyi, sillä hän oli jo lupautunut ottamaan vastaan professuurin Kairossa Egyptissä.
Niinpä tehtävän sai ruotsalainen Birger Bohlin, joka työskenteli myös paleontologian professorin Carl Wimanin alaisuudessa.
Bohlin saapui Zhoukoudianin alueelle keväällä 1927 ja ryhtyi oitis pystyttämään Lohikäärmeenluukukkulalle tukirakenteita, jotta luolasto ei romahtaisi.
- lokakuuta 1927, vain kolme päivää ennen kuin vuoden kaivauskausi oli päättymässä, Bohlin teki unelmiensa löydön.
Eräässä luolanmutkassa hän havaitsi kolmannen ihmisfossiilin, hyvin säilyneen vasemmanpuoleisen alaleuan poskihampaan.
Bohlin sujautti edeltäjänsä Zdanskyn tavoin hampaan taskuunsa ja kiiruhti sitten Pekingiin. Siellä hän etsi käsiinsä kanadalaisen Davidson Blackin näyttääkseen tälle aarrettaan.
Harjaantuneella silmällään Black näki heti, että hammas oli samantyyppinen kuin Zdanskyn löytämät.
Kolmen löytyneen hampaan perusteella Black esitti hypoteesin aivan uudesta ihmislajista, jolle hän antoi nimen Sinanthropus pekinensis, eli ”Pekingin kiinalaisihminen”. Nimi lyheni myöhemmin muotoon ”pekinginihminen”.
Pian sen jälkeen Bohlin piirsi oman näkemyksensä siitä, miltä pekinginihminen oli ehkä näyttänyt. Hän luonnosteli pekinginihmiselle runsaan hiuspehkon, eteenpäin työntyvät kulmakarvat ja apinamaiset kasvot.
Rockefellerien säätiön anteliaan rahavirran ansiosta laajamittaiset kaivaukset Zhoukoudianin alueella jatkuivat, ja muutamien vuosien kuluessa löytyikin runsaasti ihmisfossiileja.
Seuraava erittäin merkittävä löytö oli lähes täydellinen kallo, jonka kaivausten kenttäjohtaja, kiinalainen Pei Wenzhong paikansi 2. joulukuuta 1929.
Hänen sydämensä jätti lyönnin väliin, kun hän huomasi noin 40 metrin syvyydessä jäätävän kylmän luolan kalkkikiviseinässä suuren pyöreämuotoisen luun.
Hän irrotti pienellä vasarallaan kauan kaivatun kallon, joka kruunasi siihenastiset kaivaukset kukkulalla.
Kallo herätti suurta kiinnostusta, kun tutkijat esittelivät sen voitonriemuisina lehdistötilaisuudessa 28. joulukuuta 1929.
Yksittäisten hampaiden ja luunpalasten lisäksi heillä oli nyt esitellä lähes kokonainen kallo, joka todisti pekinginihmisen olemassaolon.
Pelkästään vuosien 1927–1929 aikana paleontologit lähettivät Zhoukoudianista Blackin laboratorioon Pekingiin 1 485 laatikollista fossiileja.
Kalloja, luita ja hampaita tuntui suorastaan pursuavan maaperästä.
Vuonna 1931 tutkijat löysivät fossiilien lisäksi runsaasti kivityökaluja – hyvänä päivänä jopa niin paljon, etteivät ne mahtuneet yhteen koriin.
Lohikäärmeenluukukkulan luolat jaettiin lohkoiksi, jotka tutkittiin yksi kerrallaan, jotta mitään ei jäisi huomaamatta.
Lohikäärmeenluukukkula oli tutkijoille aarreaitta
Kiinalaiset uskoivat kalkkikiviluolissa olevan lohikäärmeiden luita, mutta 1920-luvulla sieltä löytyikin pekinginihmisen fossiileja.
Itävaltalainen Otto Zdansky löysi ensimmäisen pekinginihmisen poskihampaan yhdestä Zhoukoudianin alueen luolista kesällä 1921, ja sen jälkeen alueella tehtiin runsaasti löytöjä vuosikymmenten ajan.
Lohikäärmeenluukukkulalla tehdyissä laajoissa ja järjestelmällisissä kaivauksissa paljastui muun muassa erilaisten kivityökalujen jäännöksiä sekä useita hampaita.
Tutkijoiden into sen kuin kasvoi, kun he alkoivat löytää pekinginihmisten kalloja, leukaluita ja muita luita.
Vähitellen kävi selväksi, että luut olivat peräisin eri yksilöiltä, ja löydöistä pystyttiin lopulta erottamaan ainakin 40:n eri yksilön jäännöksiä, joukossa niin miehiä ja naisia kuin aikuisia ja lapsiakin.
Japanilaiset etenivät Kiinassa
Davidson Blackillä riitti töitä löytöjen tutkimisessa, ja hän ahersikin lähes tauotta laboratoriossaan Pekingissä kirjoittaen kuvauksia lukemattomista löytyneistä luista ja työkaluista.
Blackin työ keskeytyi 15. maaliskuuta 1934, kun hän yllättäen kuoli työpöytänsä ääressä sydänkohtaukseen vain 49-vuotiaana tutkiessaan juuri sen hetken tärkeintä löytöä, pekinginihmisen kalloa.
Tuolloin kaivaukset Zhoukoudianin alueella olivat paisuneet lähes teollisiin mittasuhteisiin.
Fossiileja etsi luolassa noin 130 ihmistä, ja he käyttivät uutta menetelmää, joka mullisti työn ja helpotti yksittäisten löytöjen paikantamista: he jakoivat tutkittavan alueen säännönmukaisiin lohkoihin, jotka numeroitiin ja tutkittiin sitten pohjiaan myöten yksi kerrallaan.
Järjestelmällinen työ kannatti, ja löytöjä suorastaan kasaantui. Kalloja ja niiden palasia, ylä- ja alaleukoja, satoja hampaita ja lukemattomia muita luita suorastaan putkahteli luolastosta.
Ne olivat peräisin ainakin 40:ltä eri yksilöltä. Kaikki fossiilit kuljetettiin Pekingiin, missä ne varastoitiin säilöön lukittujen ovien taakse yhdysvaltalaisomisteiseen Peking Union Medical Collegeen.
Kun Japani hyökkäsi 7. heinäkuuta 1937 Kiinaan, Zhoukoudianin kaivaukset oli lopetettava äkisti. Kiinalaiset sotilaat ja japanilaiset miehitysjoukot ottivat verisesti yhteen melko lähellä kaivausaluetta, ja Zhoukoudian jäi pian japanilaisten hallintaan.
Tutkijat olivat jo ehtineet lopettaa kenttätyöt ja lähteä paikalta, mutta kolme paikallista avustajaa oli vaatinut saada jäädä vartioimaan Lohikäärmeenluukukkulaa, jotta japanilaiset eivät tunkeutuisi sinne ja tuhoaisi tutkimusaluetta.
He joutuivat maksamaan kirkasotsaisuudestaan kalliisti, sillä heidät vangittiin toukokuussa 1938, ja kun he kieltäytyivät kertomasta japanilaisille, missä alueella toimivat kiinalaississit piileskelivät, heidät kidutettiin kuoliaaksi.
Uppsalan yliopistolla on nyt neljä pekinginihmisen hammasta.
Neljäs hammas lojui ruotsalaisessa museossa
Ruotsalaisilla oli merkittävä rooli Zhoukoudianin kaivauksissa Kiinassa 1920-luvulla, ja Ruotsiin lähetettiin silloin laatikkokaupalla luita ja muita löytöjä. Uppsalan yliopiston paleontologi Carl Wiman luokitteli löytöjä, mutta hänen kuoltuaan vuonna 1944 vielä avaamattomat 40 laatikkoa unohtuivat yliopiston kellariin.
Vuonna 2011 Uppsalan yliopiston evoluutiomuseon henkilökunta avasi vuosikymmeniä unohduksissa olleita laatikoita ja teki yhdestä sensaatiomaisen löydön: sieltä paljastui hyvin säilynyt pekinginihmisen kulmahammas. Aiemmin museon kokoelmissa oli jo ollut kolme pekinginihmisen hammasta.
Tutkimuksissa ilmeni, että hammas oli vanhahkon naisen.
Se on kulunut, ja sen kiilteessä on murtumia, jotka ovat voineet syntyä esimerkiksi kun nainen on puraissut kovaa eläimen luuta.
Tutkijat tekivät varoiksi kopioita
Sotatilanne näytti Kiinassa pahalta, mutta paleontologit ahersivat Peking Union Medical Collegessa itsepintaisesti tutkien Lohikäärmeenluukukkulan aarteita.
Japanilaiset pitivät laitoksen ympärillä tiukkaa vartiota ja tarkastivat kaikki, jotka kulkivat ovista. Sotilaiden läsnäolo hermostutti tutkijoita, jotka olivat huolissaan maailmankuulujen luiden kohtalosta.
Davidson Blackin jälkeen instituutin johtoon oli noussut saksalainen Franz Weidenreich, ja hän komensi erään instituutin assistentin, Hu Chengzhin, valmistamaan fossiileista kipsivaloksia.
Sotilaat vaativat saada avaimet huoneeseen, jonne maailmakuulut pekinginihmisen fossiilit oli lukittu. Peking, 8. joulukuuta 1941
Weidenreich pelkäsi – ja syystäkin, kuten myöhemmin osoittautui – japanilaisten valtaavan laitoksen, mikäli Japani ja Yhdysvallat päätyisivät sotatilaan.
Siksi Weidenreich myös otti suuren osan valoksista mukaansa matkustaessaan huhtikuussa 1941 Yhdysvaltoihin.
Toinen tutkija, kiinalainen Jia Lanpo, ryhtyi puolestaan kopioimaan käsin kaikkia fossiileista piirrettyjä luonnoksia ja löytöpaikkojen karttoja.
Alkuperäiset piirustukset olivat niin isoja ja niitä oli niin runsaasti, että sellaisten kuljettaminen huomaamatta valppaiden japanilaisten ohi olisi ollut liian iso riski, joten hän teki jäljennökset pienempään mittakaavaan
ja paperille, joka oli ohutta kuin lentopostipaperi.
Kahden kuukauden kuluttua hän oli valmis kokoamaan materiaalinsa pieneksi kirjaksi, jonka hän onnistui salakuljettamaan japanilaisten ohi.
Toimenpiteet osoittautuivat korvaamattoman arvokkaiksi. Japani aloitti sodan Yhdysvaltoja vastaan pommittamalla 7. joulukuuta 1941 Yhdysvaltojen Pearl Harborin laivastotukikohtaa, ja jo seuraavana päivänä japanilaiset tunkeutuivat Peking Union Medical Collegeen.
Sotilaat vaativat saada avaimet huoneeseen, jonne maailmankuulut pekinginihmisen fossiilit oli lukittu.
Kun he avasivat oven, huone oli kuitenkin autio. Hyllyt oli tyhjennetty fossiileista, ja jäljellä oli enää yksittäisiä kipsivaloksia.
Fossiilit katosivat jäljettömiin
Pekinginihmisen fossiilien katoamisesta tuli yksi paleontologian historian suurimmista arvoituksista, eikä se ole ratkennut vielä tänäkään päivänä.
Havaittuaan fossiilien kadonneen japanilaiset alkoivat laitoksen silloisten työntekijöiden mukaan kuulustella heti kaikkia, joiden saattoi kuvitella olevan sekaantunut asiaan.
Kuulustelut eivät tuottaneet tulosta, mutta japanilaiset syyttivät silti yhdysvaltalaisia fossiilien varastamisesta.
Tapahtumien keskipisteessä olleet tutkijat Jia Lanpo ja Hu Chengzhi kertoivat myöhemmin, että he olivat marraskuun puolivälissä 1941 pakanneet fossiilit kahteen suureen puuarkkuun.
Suunnitelman mukaan arkut piti lähettää New Yorkiin ja säilyttää siellä, kunnes Kiinassa koittaisi taas rauhan aika.
Sitkeän huhun mukaan arkut kuljetettiin junalla Kiinan rannikolle yhdysvaltalaisten Holcombin sotilastukikohtaan, joka sijaitsi pienessä Qinhuangdaon kaupungissa, ja siellä ne lastattiin rahtilaiva SS President Harrisoniin.
Yhdessä versiossa kerrotaan, että SS President Harrison ajoi karille lähellä Jangtsejoen suuta Shanghain kohdalla 8. joulukuuta, jolloin japanilaiset nousivat laivaan ja takavarikoivat arkut.
Toisen version mukaan alus ei ajanut karille mutta japanilaiset ottivat sen silti komentoonsa ja hinasivat sen kallisarvoisine arkkuineen Japaniin, koska Japanin keisari paloi halusta saada pekinginihmisen fossiilit haltuunsa.
Totuus on joka tapauksessa se, että Lohikäärmeenluukukkulan fossiilit katosivat kuin tuhka tuuleen, eikä niitä ole koskaan löydetty.
Tänä päivänäkin kiinalaiset epäilevät japanilaisten vieneen fossiilit, japanilaiset olettavat luiden olevan Yhdysvalloilla ja Yhdysvaltojen käsityksen mukaan kiinalaiset itse piilottelevat fossiileita.
Pekinginihmisestä on jäljellä vain muutama hammas sekä joitain luista tehtyjä valoksia.
Ihmisen synty aikaistui
Vuonna 2009 yhdysvaltalais-kiinalainen tutkijaryhmä julkaisi huomattavan uutisen: he pystyivät uudella iänmääritystekniikalla osoittamaan, että pekinginihminen olikin elänyt noin 750 000 vuotta sitten eli noin 200 000 vuotta aiemmin kuin asiantuntijat olivat siihen asti olettaneet.
Koska fossiilit ovat kadonneet, tutkijat eivät voineet tehdä niille radiohiiliajoitusta, mutta määritys tehtiin analysoimalla vastaavanlaisilla menetelmillä niiden löytöpaikan Lohikäärmeenluukukkulan kvartsikerrostumia.
Kerrostumien sisältämien mineraalien puoliintumisaikojen perusteella pääteltiin, että kerrokset, joista pekinginihmisen jäännökset löydettiin, olivat noin 750 000 vuotta vanhoja.
Andersson oli oikeassa
Kaikki alkuperäiset pekinginihmisen fossiilit ovat siis kadonneet Uppsalaan päätyneitä hampaita lukuun ottamatta.
Fossiileista tehtyjen kipsivalosten sekä varsinkin Franz Weidenreichin tekemien yksityiskohtaisten kuvausten ansiosta tutkijat ovat silti voineet vertailla kadonneita löytöjä muihin fossiileihin.
Ajan mittaan on käynyt selväksi, että pekinginihminen oli pystyihmisen eli Homo erectus -lajin edustaja.
Homo erectusta pidetään nykyisin merkittävänä oksana ihmislajien sukupuussa ja yhtenä nykyihmisen eli Homo sapiensin suorista esimuodoista.
Vuonna 1921 Lohikäärmeenluukukkulan luolan seinää taputellut Johan Gunnar Andersson oli siis oikeassa, kun hän totesi Otto Zdanskylle olettavansa, että ”jonkun esi-isämme jäännökset sijaitsevat täällä”.
Sitä Andersson ei kuitenkaan voinut aavistaa, että hänen aloitteestaan tehdyt ja 1900-luvun tärkeimpiin kuuluvat paleontologiset löydöt katoaisivat pian paljastumisensa jälkeen.
Pekinginihmisen fossiilien katoaminen oli tieteelle korvaamaton menetys, sillä Lohikäärmeenluukukkulalta ei ole enää sen koommin tehty uusia merkittäviä arkeologisia löytöjä.
