Pekinginihminen löytyi ja katosi taas

Kun tutkijat löysivät 40 muinaisen ihmisen jäännöksiä luolasta niin sanotulta Lohikäärmeluukukkulalta Pekingin lähellä, koko arkeologinen maailma oli ihastuksissaan. Eräänä päivänä pekinginihmisen fossiilit sitten hävisivät.

Kun tutkijat löysivät 40 muinaisen ihmisen jäännöksiä luolasta niin sanotulta Lohikäärmeluukukkulalta Pekingin lähellä, koko arkeologinen maailma oli ihastuksissaan. Eräänä päivänä pekinginihmisen fossiilit sitten hävisivät.

Archives Charmet/Bridgeman Images

Ruotsalainen geologi Johan Gunnar Andersson taputti Kiinassa niin kutsutulla Lohikäärmeenluukukkulalla olevan luolan seinää katsoen toiveikkaasti avustajaansa, itävaltalaista ­paleontologia Otto Zdanskya.

”Minusta tuntuu, että täällä sijaitsee jonkun esi-­isämme jäännöksiä, ja nyt ne pitää vain löytää. Se voi viedä kauan aikaa, mutta töitä jatketaan, kunnes luola on tyhjä”, Andersson totesi avustajalleen.

Seitsemän vuotta aiemmin Andersson oli palkattu etsimään rautamalmia ja ­kivi­hiiltä Kiinan teollisuudelle, mutta nyt elettiin kesää 1921 ja hänellä oli ihan muuta mielessään.

Andersson oli Kiinassa ollessaan oppinut, että kiinalaiset uskoivat ”lohikäärmeenluihin” ja niiden monenlaisiin onnea tuoviin ja parantaviin vaikutuksiin.

Sikäläisessä kansanperinteessä ­lohikäärmeet olivat ihmisten ystäviä ja auttajia, ja kiinalaisen lääketieteen ­mukaan murskatuilla ja jauhetuilla lohikäärmeen luilla pystyi parantamaan ­kaikkea pään­särystä ja masennuksesta sappi­kiviin, malariaan ja punatautiin.

Yksi parhaita alueita etsiä arvostettuja luita olivat kalkkikiviluolat Lohikäärmeenluukukkulalla Zhoukoudianin kylän lähellä noin 40 kilometrin päässä Pekingistä.

Huokoinen kivi ja sen halkeamat suorastaan pursusivat esihistoriallisten eläinten hampaita, luita ja jopa kokonaisia luurankoja.

Andersson oli itsekin nuuskinut Lohikäärmeenluukukkulan luolia ja löy­tänyt muun muassa hyeenojen, sikojen ja ­karhujen luiden lisäksi hämmästyksekseen jotain, joka toi mieleen muinaiset kivityökalut.

Nyt hän toivoi, että Wienistä saapunut alan asian­tun­tija Zdansky löytäisi alueelta jotain ­ainutlaatuista.

Hän ei tietenkään hai­kaillut ­oikeiden lohi­käärmeenluiden ­perään, mutta kenties kukkulalla piili merkkejä esimerkiksi ­dinosauruksista tai muista sukupuuttoon kuolleista eläimistä – ehkä jopa esihis­toriallisista ihmisistä.

Andersson luotti siihen, että Zdansky vielä tekisi luolista merkittäviä löytöjä, ja hänen aavistuksensa osuikin oikeaan.

Nykyisin pekinginihmisen uskotaan kuuluneen Homo erectus -lajiin.

© Bridgeman Images

Teorioita ihmisen synnystä riittää

Afrikasta on löytynyt runsaasti varhaisten apinaihmisten fossiileja, ja tutkijat pitävät Afrikkaa ihmissuvun kehtona.

Yleisimmän teorian mukaan Homo erectus eli pystyihminen kehittyi Afrikassa, levisi sieltä muuhun maailmaan ja kehittyi ennen pitkää nykyihmiseksi, Homo sapiensiksi.

Jotkut tutkijat uskovat kuitenkin, että Homo erectus syntyi ­Aasiassa ja vaelsi sieltä Afrikkaan, missä se kehittyi Homo sapiensiksi.

Homo erectus -laji oli olemassa noin 1,8 miljoonaa vuotta, joten se oli ­pisimpään maapallolla elänyt ihmislaji. ­Esimerkiksi Homo sapiens on ollut ­olemassa vasta noin 300 000 vuotta.

Puuttuvan lenkin etsinnät alkoivat

Reilut 60 vuotta ennen Anderssonin ja Zdanskyn tutkimuksia brittiläinen luonnontieteilijä Charles Darwin oli vuonna 1859 julkaissut vallankumouksellisen teoksensa Lajien synty, jossa hän esitti, että ihmiset ja apinat olivat kehittyneet yhteisestä kantamuodosta.

Monet oppineet torjuivat Darwinin ­näkemykset kiivaasti.

Ajatus siitä, että ­ihminen olisi käynyt vuosimiljoonien ­aikana läpi useita kehitysvaiheita, tuntui heidän mielestään järjettömältä.

”Löytö on ratkaiseva todiste siitä, että ihmislajin kehto sijaitsi Pohjois-Aasiassa.” Ruotsalainen Dagens Nyheter -sanomalehti, 1926

Sen ajan vallitsevan teorian mukaan kaikki lajit olivat ilmaantuneet maapallolle nykyisessä muodossaan vedenpaisumuksen jälkeen jokunen tuhat vuotta sitten.

Darwinin kirja sai kuitenkin varsinkin avomielisemmät tutkijat ajattelemaan asiaa, ja vähitellen yhä useampi ryhtyi Darwinin ajatusten innoittamana etsimään todisteita ihmisen aiemmista ­kehitysmuodoista.

Siitä käynnistyi intensiivinen fossiilijahti.

Ihmisen sukupuu pohdituttaa yhä tutkijoita.

© UIG/Bridgeman Images

Homo habilis

Antropologit Mary ja Louis Leakey löysivät vuonna 1955 Homo habiliksen luurangon Tansaniasta. Homo habilik­sen aivojen tilavuus oli noin 550–687 cm3, ja se käytti alkeellisia kivityökaluja.

© UIG/Bridgeman Images

Homo erectus

Homo erectuksen uskotaan yleensä kehittyneen Homo habiliksesta noin kaksi mil­joonaa vuotta sitten. Sillä oli mm. pidemmät jalat ja ­suuremmat aivot, joiden ­tilavuus oli noin 930 cm3.

© UIG/Bridgeman Images

Homo sapiens

Ihmislajien viimeisimmällä edustajalla Homo sapien­silla on edeltäjiään sirompi rakenne, ­vähemmän ­karvoitusta ja huomatta­vasti suuremmat aivot – keskimäärin 1 350 cm3.

Zdansky salasi tärkeimmän löydön

Pieni vasara toisessa ja lamppu toisessa kädessään 26-vuotias Otto Zdansky ­nakutteli ­väsymättä koko kesän 1921 ­Lohikäärmeenluukukkulan synkissä ­luolissa, joissa ainoa valonlähde oli hänen lamppunsa.

Zdansky nukkui yönsä telttasängyssä läheisessä temppelissä, mutta joka aamu hän ryömi takaisin Lohikäärmeenluu­kukkulan sisuksiin.

Hän kartoitti tunnontarkasti kaikki havaitsemansa geologiset kerrokset, työsti tietään läpi saven ja kalkkikiven ja irrotti huolellisesti löytämiään luita ja hampaita muutaman ­paikallisen apurinsa kanssa.

Luolat osoittautuivat todelliseksi paratiisiksi Zdanskyn kaltaiselle kunnian­himoiselle fossiilinetsijälle.

Hän löysi lukuisia sukupuuttoon kuolleiden selkärankaisten fossiileja, mutta loppu­kesästä 1921 hän teki löydön, jonka hän aivan oikein arveli olevansa elämänsä siihen asti merkittävin: seuloessaan maata, jota oli irrottanut seinämästä, Zdansky hämmästyi nähdessään seulassa kivettyneen poskihampaan, joka näytti selvästi olevan peräisin ihmiseltä.

Voisiko se jopa todistaa sen, että ­ihmislaji syntyi alun­ perin Kiinassa?

Sanaakaan sanomatta Zdansky sujautti hampaan taskuunsa.

Hän ymmärsi kyllä löytäneensä juuri ehkä ­vanhimman jäljen nykyihmisen esimuodoista, sillä päätellen geologisesta kerroksesta, josta hammas löytyi, sen oli oltava vähintään puoli miljoonaa vuotta vanha.

Zdansky halusi kuitenkin tutkia niin mullistavaa löytöä kaikessa rauhassa ennen kuin kertoisi asiasta kellekään.

Zdansky ei saanut työstään palkkaa, vaan vain hänen matkansa ja ylläpitonsa Kiinassa maksettiin, ja mutta hän oli vastineeksi neuvotellut oikeuden tutkia itse kaikki löytönsä ja ­julkaista ­niistä tieteellisiä artikkeleita, mikä olisi tärkeää nuoren tutkijan urakehityksen kannalta.

Ruotsalainen J. G. Andersson oli tärkeä tekijä pekinginihmisen löytymisessä.

© Östasiatiska Carlotta

Zdansky oli sopinut Johan Gunnar ­Anderssonin kanssa, että kaikki hänen tekemänsä löydöt kuljetettaisiin ensin Pekingiin.

Siellä asiantuntijat luokittelisivat, valo­kuvaisivat ja pakkaisivat fossiilit, ja sitten ne lähetettäisiin Uppsalan yliopistoon Ruotsiin, jotta Zdansky voisi tutkia niitä myöhemmin.

Kenttätyön rahoitus ehtyi vuoden 1923 lopussa. Zdansky lähti Lohikäärmeenluukukkulalta ja matkusti seuraa­vana vuonna Uppsalaan käymään läpi Kiinasta lähetettyä aineistoa.

Sitä tehdessään Zdansky koki todellisen ihmeen, kun eläinfossiilien joukosta löytyi vielä toinenkin muinaisen ihmisen hammas.

Zdansky pani molemmat hampaat ­pieneen lasipurkkiin toimistonsa kirjahyllyyn.

Hän ei vieläkään halunnut esi­tellä niitä julkisesti, vaan hän keskittyi työstämään perusteellista tieteellistä ­selontekoa Lohikäärmeenluukukkulan löydöistään.

Uutinen esiteltiin kuninkaallisille

Lopulta vasta ruotsalaisten kuninkaallisten vierailu Kiinassa sai Zdanskyn paljastamaan hammaslöytönsä.

Kruununprinssi Gustaf Adolf – myöhemmin kuningas Kustaa VI Aadolf – oli lähdössä vuonna 1926 vaimonsa Louisen kanssa maailmanympärimatkalle, ja yksi suunnitelluista kohteista oli Kiina.

Niinpä Johan Gunnar Andersson kutsui kruununprinssiparin tapaamiseen ­Pekingissä kertoakseen heille ruotsa­laisista kaivauksista Kiinassa – olihan kruununprinssi itsekin ollut järjestämässä niihin rahoitusta.

Andersson otti yhteyttä Uppsalan yliopiston paleontologian professoriin Carl Wimaniin kuullakseen, oliko hänen kotilaitoksellaan uutisia mielenkiintoisista löydöistä, joita kuninkaallisen vierailun yhteydessä olisi syytä ottaa esille.

”Todellisuudessa en ole täysin vakuuttunut niiden [hampaiden] väitetystä ihmisperäisyydestä.” Ranskalainen pappi Teilhard de Chardin suhtautui löytöön epäillen.

Wiman puolestaan kysyi asiasta Zdanskylta, joka myöntyi lopulta julkaisemaan raportin siihenastisista havainnoistaan.

  1. lokakuuta 1926 Andersson toivotti vieraat tervetulleeksi Pekingin lääke­tieteellisen yliopiston auditorioon ja esitteli heille diakuvien kera Zdanskyn raporttia muinaisen ihmisen hampaista.

”Tämä itsessään varsin vajavainen löytö saattaa osoittautua kaiken Kiinassa tehdyn ruotsalaisen tutkimustyön merkittävimmäksi saavutukseksi”, Andersson ilmoitti juhlallisesti.

Suuressa salissa vallitsi kunnioittava hiljaisuus. Kaikki tunsivat olevansa läsnä historiallisella hetkellä, jolloin esiteltiin ensi kertaa merkkejä maailman vanhimmasta ihmisestä.

Saksalaiset kalkkikaivoksen työntekijät ­löysivät vuonna 1856 ensimmäisen neandertalilaisen kallon.

© The Natural History Museum/Imageselect & Shutterstock

Kallolöytö ajoi etsimään ihmisen esivanhempia

1800-luvun alussa tutkijat olivat vakuuttuneita siitä, että ihminen oli luotu juuri sellaiseksi kuin hän oli.

Joukko saksalaisia kaivostyöläisiä toi elokuussa 1856 saksalaiselle opettajalle Johann Carl Fuhlrottille ­luunkappaleita ja omituisen ­kallon, jotka he olivat löytäneet kalkkikai­voksesta Neanderthalin laaksosta ­Düsseldorfin läheltä.

Fuhlrott kiinnostui luista, tutki ne ja oli tietämättään osaltaan käynnis­tämässä aivan uutta tieteenalaa, ­paleoantropologiaa, jossa tutkitaan esi-ihmisten biologiaa ja elintapoja.

Fuhlrottista tuntui, että hän oli saanut käsiinsä jotain merkittävää, mutta ei ollut oikein varma, mitä se oli.

Niinpä hän otti yhteyttä ana­tomian professoriin Hermann Schaaffhauseniin, ja tämä tuli luita tutkittuaan siihen tulokseen, että silmiinpistävän pitkänomainen kallo oli peräisin esihistorialliselta ­ihmiseltä. Myöhemmin lajia, joka eli noin 140 000–30 000 vuotta sitten, alettiin kutsua neandertalinihmiseksi.

Fuhlrott ja Schaaffhausen esittelivät löytöä jo vuonna 1857, mutta muut tutkijat eivät juurikaan huomioineet sitä.

Useimmat eivät tuolloin voineet kuvitellakaan, että ihminen olisi laji, joka on käynyt läpi erilaisia kehitys­vaiheita.

Moni väitti, että luut olivat ­peräisin joko apinalta tai sitten ­ihmi­seltä, jonka luustoa riisitauti oli runnellut.

Kun Charles Darwin oli julkaissut ­kirjansa Lajien synty vuonna 1859 ja ajatus ihmisten ja apinoiden yhteisestä esihistoriallisesta kehityksestä oli levinnyt, alettiin innolla etsiä niin kut­suttua puuttuvaa lenkkiä eli ihmisen ja apinan välissä olevaa välimuotoa ihmislajin kehityksessä.

Se johti sittemmin muun muassa pekingin­ihmisen fossii­lien löytymiseen.

Tiedotusvälineet kävivät kuumana

Uutiset mullistavasta löydöstä levisivät seuraavien päivien aikana ympäri maa­ilmaa, ja johtavat tiedelehdet, kuten ­Nature ja Science, kirjoittivat löydöstä, joka teki suuren vaikutuksen tutkijoiden lisäksi myös tavalliseen kansaan.

Ruotsalainen sanomalehti Dagens ­Nyheter kirjoitti aiheesta 24. lokakuuta ja kertoi historiallisessa tilaisuudessa ­Pekingissä paikalla olleiden tutkijoiden uskovan yksimielisesti löydön olevan ”ratkai­seva todiste siitä, että ihmislajin kehto ­sijaitsi Pohjois-Aasiassa”.

Ihastuneiden asiantuntijoiden joukossa oli yksi epäilevästi suhtautuva kriitikko, ranskalainen pappi Teilhard de Chardin, joka oli tehnyt kaivauksia Kiinassa vuodesta 1923 ja joka oli myös ollut paikalla Pekingissä 22. lokakuuta.

Muutama päivä myöhemmin Chardin kirjoitti Johan Gunnar Anderssonille ­kirjeen. ”Todellisuudessa en ole täysin vakuuttunut niiden [hampaiden] oletetusta ihmisperäisyydestä”, hän totesi ja arveli, että ne voisivat olla ”petoeläimen sisimmäisiä poskihampaita”.

Paljon myötämielisemmin asiaan ­suhtautui kanadalainen ­Davidson Black, joka oli Pekingissä toi­mivan amerikkalaisen lääketieteellisen instituutin, Peking Union Medical Col­legen pääanatomi.

Luettuaan Zdanskyn julkaisun hän innostui niin, että järjesti vuoden 1926 lopussa hampaat tutkittavakseen.

Samana vuonna julkaisemassaan raportissa hän ­totesi, että hampaat olivat aivan epäilemättä peräisin ihmiseltä:

”On kiistaton fakta, että ensimmäistä kertaa Aasian mantereelta Himalajan pohjoispuolelta on löytynyt arkaaisten hominidien [varhaisten ihmisten] fos­siilisia jäännöksiä ajoitetuista geologisista kerroksista.”

Neandertalilaisten luita tutkinut Johann Fuhlrott toimi opettajana Elberfeldissä.

© Dechenhöhle

Seuraava huippulöytö oli kallo

Zdanskyn löytö herätti niin suurta innostusta, että Lohikäärmeenluukukkulalla käynnistettiin pian yhdysvaltalaisen The Rockefeller Foundation -säätiön rahoituksella järjestelmälliset kaivaukset.

Zdanskya pyydettiin tietysti johtamaan työtä, mutta hän kieltäytyi, sillä hän oli jo lupautunut ottamaan vastaan professuurin Kairossa Egyptissä.

Niinpä tehtävän sai ruotsalainen Birger Bohlin, joka työskenteli myös paleontologian professorin Carl Wimanin alaisuudessa.

Bohlin saapui Zhoukoudianin alueelle keväällä 1927 ja ryhtyi oitis pystyttämään Lohikäärmeenluukukkulalle tuki­rakenteita, jotta luolasto ei romahtaisi.

  1. lokakuuta 1927, vain kolme päivää ennen kuin vuoden kaivauskausi oli päättymässä, Bohlin teki unelmiensa löydön.

Eräässä luolanmutkassa hän havaitsi kolmannen ihmisfossiilin, hyvin säilyneen vasemmanpuoleisen alaleuan poskihampaan.

Bohlin sujautti edeltäjänsä Zdanskyn tavoin hampaan taskuunsa ja kiiruhti sitten Pekingiin. Siellä hän etsi käsiinsä kanadalaisen Davidson Blackin näyttääkseen tälle aarrettaan.

Harjaantuneella silmällään Black näki heti, että hammas oli samantyyp­pinen kuin Zdanskyn löytämät.

Kolmen löytyneen hampaan perusteella Black esitti hypoteesin aivan uudesta ihmislajista, jolle hän antoi nimen Sinanthropus pekinensis, eli ”Pekingin kiinalaisihminen”. Nimi lyheni myöhemmin muotoon ”pekinginihminen”.

Pian sen jälkeen Bohlin piirsi oman ­näkemyksensä siitä, miltä pekingin­ihminen oli ehkä näyttänyt. Hän luonnosteli pekinginihmiselle runsaan hiuspehkon, eteenpäin työntyvät kulmakarvat ja apinamaiset kasvot.

Rockefellerien säätiön anteliaan rahavirran ansiosta laajamittaiset kaivaukset Zhoukoudianin alueella jatkuivat, ja muutamien vuosien kuluessa löytyikin runsaasti ihmisfossiileja.

Seuraava erittäin merkittävä löytö oli lähes täydellinen kallo, jonka kaivausten kenttäjoh­taja, ­kiinalainen Pei Wen­zhong paikansi 2. joulukuuta 1929.

Hänen sydämensä jätti lyönnin väliin, kun hän huomasi noin 40 metrin syvyydessä jäätävän kylmän luolan kalkkikiviseinässä suuren pyöreämuotoisen luun.

Hän irrotti pienellä vasarallaan kauan kaivatun ­kallon, joka kruunasi siihenastiset kaivaukset kukkulalla.

Kallo herätti suurta kiinnostusta, kun tutkijat esittelivät sen voitonriemuisina lehdistötilaisuudessa 28. joulukuuta 1929.

Yksittäisten hampaiden ja luun­palasten lisäksi heillä oli nyt esitellä lähes kokonainen kallo, joka todisti pekingin­ihmisen olemassaolon.

Pelkästään vuosien 1927–1929 aikana paleonto­logit lähettivät Zhoukoudianista Blackin laboratorioon Pekingiin 1 485 laatikollista fossiileja.

Kalloja, luita ja ­hampaita tuntui suorastaan pursuavan maaperästä.

Vuonna 1931 tutkijat löysivät fossiilien lisäksi runsaasti kivityökaluja – hyvänä päivänä jopa niin paljon, etteivät ne mahtuneet ­yhteen koriin.

Lohikäärmeenluukukkulan luolat jaettiin lohkoiksi, jotka ­tutkittiin yksi kerrallaan, jotta mitään ei jäisi huomaamatta.

© Granger/Imageselect & Shutterstock

Lohikäärmeenluukukkula oli tutkijoille aarreaitta

Kiinalaiset uskoivat kalkkikiviluolissa olevan lohikäärmeiden luita, mutta 1920-luvulla sieltä löytyikin pekinginihmisen fossiileja.

Itävaltalainen Otto Zdansky löysi ensimmäisen pekingin­ihmisen ­poskihampaan yhdestä Zhoukou­dianin alueen luolista kesällä 1921, ja sen jälkeen alueella tehtiin runsaasti löytöjä vuosikymmenten ajan.

Lohikäärmeenluukukkulalla tehdyissä laajoissa ja järjestelmällisissä kaivauksissa paljastui muun muassa erilaisten kivityökalujen jäännöksiä sekä useita hampaita.

Tutkijoiden into sen kuin kasvoi, kun he alkoivat löytää pekinginihmisten kalloja, leukaluita ja muita luita.

Vähitellen kävi selväksi, että luut olivat peräisin eri yksilöiltä, ja löydöistä pystyttiin lopulta erottamaan ainakin 40:n eri yksilön ­jäännöksiä, joukossa niin miehiä ja naisia kuin aikuisia ja lapsiakin.

Japanilaiset etenivät Kiinassa

Davidson Blackillä riitti töitä löytöjen tutkimisessa, ja hän ahersikin lähes tauotta laboratoriossaan Pekingissä kirjoittaen kuvauksia lukemattomista löytyneistä luista ja työkaluista.

Blackin työ keskeytyi 15. maaliskuuta 1934, kun hän yllättäen kuoli työpöytänsä ­ääressä sydänkohtaukseen vain 49-vuotiaana ­tutkiessaan juuri sen hetken tärkeintä löytöä, pekinginihmisen kalloa.

Tuolloin kaivaukset Zhoukoudianin alueella olivat paisuneet lähes teollisiin mittasuhteisiin.

Fossiileja etsi luolassa noin 130 ihmistä, ja he käyttivät uutta menetelmää, joka mullisti työn ja helpotti yksittäisten löytöjen paikantamista: he jakoivat tutkittavan alueen säännön­mukaisiin lohkoihin, jotka numeroitiin ja tutkittiin sitten pohjiaan myöten yksi kerrallaan.

Järjestelmällinen työ kannatti, ja löytöjä suorastaan kasaantui. Kalloja ja niiden palasia, ylä- ja alaleukoja, satoja hampaita ja lukemattomia muita luita suorastaan putkahteli luolastosta.

Maasta löytyi aarteita

Ne olivat peräisin ainakin 40:ltä eri yksilöltä. Kaikki fossiilit kuljetettiin Pekingiin, missä ne varastoitiin säilöön lukittujen ovien taakse yhdysvaltalaisomisteiseen Peking Union Medical Collegeen.

Kun Japani hyökkäsi 7. heinäkuuta 1937 Kiinaan, Zhoukoudianin kaivaukset oli lopetettava äkisti. Kiinalaiset sotilaat ja japanilaiset miehitysjoukot ottivat verisesti yhteen melko lähellä kaivausaluetta, ja Zhoukoudian jäi pian japanilaisten hallintaan.

Tutkijat olivat jo ehtineet lopettaa kenttätyöt ja lähteä paikalta, mutta kolme paikallista avustajaa oli vaatinut saada jäädä vartioimaan Lohikäärmeenluukukkulaa, jotta japanilaiset eivät tunkeutuisi sinne ja tuhoaisi tutkimusaluetta.

He joutuivat maksamaan kirkasotsaisuudestaan kalliisti, sillä heidät vangittiin toukokuussa 1938, ja kun he kieltäytyivät kertomasta japanilaisille, missä alueella toimivat ­kiinalaississit piileskelivät, heidät kidutettiin kuoliaaksi.

Upp­salan yliopistolla on nyt neljä pekingin­ihmisen hammasta.

© Uppsala Universitet

Neljäs hammas lojui ruotsalaisessa museossa

Ruotsalaisilla oli merkittävä rooli ­Zhoukoudianin kaivauksissa ­Kiinassa 1920-luvulla, ja Ruotsiin lähetettiin silloin laatikkokaupalla luita ja muita löytöjä. ­Uppsalan yliopiston paleonto­logi Carl Wiman luokitteli löytöjä, mutta hänen kuoltuaan vuonna 1944 vielä avaamattomat 40 laatikkoa unohtuivat yliopiston kellariin.

Vuonna 2011 Uppsalan yliopiston evoluutiomuseon henkilökunta avasi vuosikymmeniä unohduksissa olleita laatikoita ja teki yhdestä sensaatio­maisen löydön: sieltä paljastui hyvin säilynyt pekinginihmisen kulmahammas. Aiemmin museon kokoelmissa oli jo ollut kolme pekinginihmisen hammasta.

Tutkimuksissa ilmeni, että hammas oli vanhahkon naisen.

Se on kulunut, ja sen kiilteessä on murtumia, jotka ovat voineet syntyä esimerkiksi kun nainen on puraissut kovaa eläimen luuta.

Tutkijat tekivät varoiksi kopioita

Sotatilanne näytti Kiinassa pahalta, mutta paleontologit ahersivat Peking Union Medical Collegessa itsepintaisesti tutkien Lohikäärmeenluukukkulan aarteita.

Japanilaiset pitivät laitoksen ympärillä tiukkaa vartiota ja tarkastivat kaikki, jotka kulkivat ovista. Sotilaiden läsnäolo hermostutti tutkijoita, jotka olivat huolissaan maailmankuulujen luiden kohtalosta.

Davidson Blackin jälkeen instituutin johtoon oli noussut saksalainen Franz Weidenreich, ja hän komensi erään ­ins­tituutin assistentin, Hu Cheng­zhin, ­valmistamaan fossiileista kipsivaloksia.

Sotilaat vaativat saada avaimet huoneeseen, jonne maailmakuulut pekingin­ihmisen fossiilit oli lukittu. Peking, 8. joulukuuta 1941

Weidenreich pelkäsi – ja syystäkin, kuten myöhemmin osoittautui – japanilaisten valtaavan laitoksen, mikäli Japani ja ­Yhdysvallat päätyisivät sotatilaan.

Siksi Weidenreich myös otti suuren osan ­valoksista mukaansa matkustaessaan huhtikuussa 1941 Yhdysvaltoihin.

Toinen tutkija, kiinalainen Jia Lanpo, ryhtyi puolestaan kopioimaan käsin kaikkia fossiileista piirrettyjä luonnoksia ja löytöpaikkojen karttoja.

Alkuperäiset piirustukset olivat niin isoja ja niitä oli niin runsaasti, että sellaisten kuljettaminen huomaamatta valppaiden japanilaisten ohi olisi ollut liian iso riski, joten hän teki jäljennökset pienempään mittakaavaan
ja paperille, joka oli ohutta kuin lentopostipaperi.

Kahden kuukauden kuluttua hän oli valmis kokoamaan materiaalinsa pieneksi kirjaksi, jonka hän onnistui salakuljettamaan japanilaisten ohi.

Toimenpiteet osoittautuivat korvaamattoman arvokkaiksi. Japani aloitti sodan Yhdysvaltoja vastaan pommittamalla 7. joulukuuta 1941 Yhdysvaltojen Pearl Harborin laivastotukikohtaa, ja jo seuraavana päivänä japanilaiset tunkeutuivat Peking Union Medical Collegeen.

Sotilaat vaativat saada avaimet huoneeseen, jonne maailmankuulut pekingin­ihmisen fossiilit oli lukittu.

Kun he avasivat oven, huone oli kuitenkin autio. Hyllyt oli ­tyhjennetty fossiileista, ja jäljellä oli enää yksittäisiä kipsivaloksia.

Fossiilit katosivat jäljettömiin

Pekinginihmisen fossiilien katoamisesta tuli yksi paleontologian historian suurimmista arvoituksista, eikä se ole ratkennut vielä tänäkään päivänä.

Havaittuaan fossiilien kadonneen japanilaiset alkoivat laitoksen silloisten työntekijöiden mukaan kuulustella heti kaikkia, joiden saattoi kuvitella olevan ­sekaantunut asiaan.

Kuulustelut eivät tuottaneet tulosta, mutta japanilaiset syyttivät silti yhdysvaltalaisia fossiilien varastamisesta.

Tapahtumien keskipisteessä olleet tutkijat Jia Lanpo ja Hu Chengzhi kertoivat myöhemmin, että he olivat marraskuun puolivälissä 1941 pakanneet fossiilit ­kahteen suureen puuarkkuun.

Suunnitelman mukaan arkut piti lähettää New Yorkiin ja säilyttää siellä, kunnes Kiinassa koittaisi taas rauhan aika.

Sitkeän huhun mukaan arkut kuljetettiin junalla Kiinan rannikolle yhdysvaltalaisten Holcombin sotilastukikohtaan, joka sijaitsi pienessä Qinhuangdaon kaupungissa, ja siellä ne lastattiin rahtilaiva SS President Harrisoniin.

Yhdessä versiossa kerrotaan, että SS President Harrison ajoi ­karille lähellä Jangtsejoen suuta Shanghain kohdalla 8. joulukuuta, jolloin japanilaiset nousivat laivaan ja takavarikoivat arkut.

Toisen version mukaan alus ei ajanut karille mutta japanilaiset ottivat sen silti ­komentoonsa ja hinasivat sen kallisarvoisine arkkuineen Japaniin, koska Japanin keisari paloi halusta saada pekinginihmisen fossiilit haltuunsa.

Totuus on joka tapauksessa se, että ­Lohikäärmeenluukukkulan fossiilit katosivat kuin tuhka tuuleen, eikä niitä ole koskaan löydetty.

Tänä päivänäkin kiinalaiset epäilevät japanilaisten vieneen fossiilit, japanilaiset olettavat luiden olevan Yhdysvalloilla ja Yhdysvaltojen käsityksen mukaan kiinalaiset itse piilottelevat fossiileita.

Pekinginihmisestä on jäljellä vain muutama hammas sekä joitain luista tehtyjä ­valoksia.

© Klaus Steinkamp/Imageselect

Ihmisen synty aikaistui

Vuonna 2009 yhdysvaltalais-­kiinalainen tutkijaryhmä julkaisi ­huomattavan uutisen: he pystyivät uudella ­iänmääritystekniikalla osoittamaan, että pekinginihminen olikin elänyt noin 750 000 vuotta sitten eli noin 200 000 vuotta aiemmin kuin asiantuntijat olivat siihen asti olettaneet.

Koska fossiilit ovat kadonneet, tutkijat eivät voineet tehdä niille radiohiiliajoitusta, mutta määritys tehtiin analysoimalla vastaavan­laisilla menetelmillä niiden löytö­paikan Lohikäärmeenluukukkulan kvartsikerrostumia.

Kerrostumien sisältämien mineraalien puoliintumisaikojen perusteella pääteltiin, että kerrokset, joista pekinginihmisen jäännökset löydettiin, olivat noin 750 000 vuotta vanhoja.

Andersson oli oikeassa

Kaikki alkuperäiset pekinginihmisen ­fossiilit ovat siis kadonneet Uppsalaan päätyneitä hampaita lukuun ottamatta.

Fossiileista tehtyjen kipsivalosten sekä varsinkin Franz Weidenreichin tekemien yksityiskohtaisten kuvausten ansiosta tutkijat ovat silti voineet vertailla kadonneita löytöjä muihin fossiileihin.

Ajan mittaan on käynyt selväksi, että pekinginihminen oli pystyihmisen eli Homo erectus -lajin edustaja.

Homo erec­tusta pidetään nykyisin merkittävänä ­oksana ihmislajien sukupuussa ja yhtenä nykyihmisen eli Homo sapiensin suorista esimuodoista.

Vuonna 1921 Lohikäärmeenluukuk­kulan luolan seinää taputellut Johan Gunnar Andersson oli siis oikeassa, kun hän totesi Otto Zdanskylle olettavansa, että ”jonkun esi-isämme jäännökset sijaitsevat täällä”.

Sitä Andersson ei kuitenkaan voinut aavistaa, että hänen aloitteestaan tehdyt ja 1900-luvun tärkeimpiin kuuluvat paleontologiset löydöt katoaisivat pian paljastumisensa jälkeen.

Pekinginihmisen fossiilien katoaminen oli tieteelle korvaamaton menetys, sillä Lohikäärmeenluukukkulalta ei ole enää sen koommin tehty uusia merkittäviä ­arkeologisia löytöjä.

Fossiilijahti jatkuu yhä

Pekinginihmisen luiden katoaminen on ollut paha isku ihmisen esihistorian tutkijoille, mutta kiinalaiset eivät ole luopuneet toivosta vielä löytää maalleen tärkeitä fossiileja.

Fangshanin aluehallinto esitteli ­heinäkuussa 2005 järjestetyssä lehdistö­tilaisuudessa muun muassa paleontologeista koostuneen työ­ryhmän, joka sai tehtäväkseen etsiä toisen maailman­sodan aikana jäljet­tömiin ­kadonneita pekinginihmisen luita.

Lohikäärmeenluukukkulalla ­järjestetyssä tilaisuudessa hallinnon edustaja julisti:

”Toivomme, että ­pekin­ginihminen palaa pian kotiin!”

Viranomaiset myös avasivat puhelinnumeron, johon kaikkia, joilla oli jotain tietoa kadonneista fossiileista, pyydettiin ottamaan yhteyttä.

Ensimmäisten parin kuukauden aikana numeroon ­soitti vajaa 70 ihmistä, jotka kertoivat tietävänsä jotain fossiilien olinpaikasta.

Eräs herra Ren Pekingistä kertoi ­tuntevansa henkilön, jonka isä oli piilottanut yhden kalloista kotiinsa.

Toinen pekingiläinen, herra Liu, kertoi, että eräällä hänen entisellä tutullaan, vanhalla vallankumouksellisella, oli ollut kallo, mutta valitettavasti herra Liu ei enää muistanut kyseisen henkilön nimeä tai osoitetta.

Herra Wu Jiangxin provinssista puolestaan kertoi, että eräs nyt 121-­vuotias mies oli aikoinaan kertonut ­hänelle fossiilien olevan Kiinassa.

Kaikki vihjeet johtivat kuitenkin umpikujaan, ja niin luiden kohtalo on yhä auki. Kiinassa halutaan silti uskoa siihen, että fossiilit vielä joskus löytyvät.

© Shutterstock

Japanilaiset varastivat fossiilit

Erään teorian mukaan joukko japanilaisia sotilaita sai toisen maailmansodan aikana pekingin­ihmisen fossiilit käsiinsä, ja ne ­lähetettiin Japaniin.

© Shutterstock

Fossiilit upposivat mereen

Toisen teorian mukaan japanilaiset takavarikoivat fossiiliarkut ja lastasivat ne laivaan, mutta laiva upposi matkalla Japaniin ja vei fossiilit ­mukanaan meren pohjaan.

© Shutterstock

Luut ovat yhä Kiinassa

Jotkut uskovat, että arkut varastettiin, kun niitä oltiin kuljettamassa junalla Pekingistä, ja että varkaat heittivät saaliinsa pois, kun arkuissa olikin vain vanhoja luita.

© Shutterstock

Arkut lojuvat Yhdysvalloissa

Jotkut uskovat, että fossiilit saatiin vietyä Yhdysvaltoihin, missä ne ovat sittemmin kadonneet. Ne saattaisivat lojua unohduksissa jossain varastorakennuksessa.