Kultakuume nousee: Harrastajat etsivät muinaisia aarteita

Pakolaiset kätkivät aarteet maahan

Englannista löytyy runsaasti kätköjä maan verisen historian vuoksi. Jo antiikin aikana maahan tehtiin paljon valloitusretkiä. Roomalaiset valloittivat Englannin vuonna 43 jaa. ja nimesivät uuden provinssin Britanniaksi.

He vetäytyivät sieltä vasta 350 vuoden kuluttua, kun Länsi-Rooma hajosi. ”Huolehtikaa omasta puolustuksestanne”, keisari Honorius totesi, kun Britannian roomalaiset saapuivat vuonna 410 Roomaan anomaan sotilaallista apua pohjoisesta Skotlannista uhkaavia piktejä vastaan.

Näillä sanoilla keisari katkaisi viimeisetkin siteet imperiumin pohjoisimpaan provinssiin. Kun roomalaiset joukot poistuivat provinssistaan, saarella vallitsi sekasorto.

Anglien ja saksien germaaniheimot alkoivat tehdä nykyisen Pohjois-Saksan alueelta käsin hyökkäyksiä Brittein­saarten rannikoille. Seuraavina vuosi­satoina maata ryöstelivät ensin Skandinaviasta purjehtineet viikingit ja sitten Pohjois-Ranskan sotaisat normannit.

Joka kerta, kun uusi vihollinen nousi maihin, tuhannet ihmiset joutuivat lähtemään pakoon. Koska pankkeja ei ollut, monet kätkivät arvoesineitään maahan siinä toivossa, että he jonain päivänä pystyisivät palaamaan niitä noutamaan. Moni ei palannut koskaan, ja heidän kätköjään on viime vuosikymmeninä löydetty ennätysmääriä.

British Museumin tuoreimman vuosiraportin mukaan metallinilmaisin­harrastajat löysivät vuonna 2013 yli 70 000 historiallista esinettä, joista lähes tuhat voidaan luokitella aarteiksi eli niin poikkeuksellisiksi löydöiksi, että Britannian mu­seoilla on niihin etu­osto-oikeus. Jos esine on kyllin harvinainen, löytäjä voi saada siitä ison summan.

Heinäkuussa 2009 työtön 54-vuotias Terry Herbert löysi Englannin tähän asti suurimman anglosaksisen kulta-aarteen vastakynnetyltä pellolta Staffordshiresta läheltä Lichfieldin kaupunkia.­

Kun arkeo­logit kutsuttiin paikalle, he kaivoivat maasta yli 3 500 kulta- ja hopeaesinettä, muun muassa koruja ja miekkojen ja muiden aseiden koristeita.

Anglosaksit kätkivät esineet maahan luultavasti 700-luvulla. Kaksi brittiläistä museota osti aarteen noin 4 miljoonalla eurolla Herbertiltä ja maanomistajalta.

Kiinnostus virisi hopeakolikosta

Britteinsaarilla on aina harrastettu innokkaasti aarteenetsintää metallinilmaisimilla, mutta viime vuosien tarinat huikeista arkeologisista aarteista ovat kasvattaneet harrastajien määrää tuhansilla.

Britannian suurimman metallin­ilmaisinharrastajien yhdistyksen National Council for Metal Detectingin puheenjohtajan Trevor Austinin mukaan maassa on tällä hetkellä suunnilleen 20 000 ihmistä, jotka harrastavat metallinetsintää.

Yksi heistä on John Maloney, joka on jo kahdeksan vuotta tarponut Englannin pelloilla metallinilmaisimen kanssa.

”Ystäväni myi minulle vanhan metallinilmaisimensa. Sain luvan etsimiseen eräältä maanomistajalta ja pian löysin roomalaisen hopeakolikon ja viktoriaanisen rahan. Siitä kiinnostus sitten virisi”, selittää Maloney, joka työskentelee julkissektorilla.

Hän käy puhuessaankin maastoa järjestelmällisesti läpi. ”Jujuna on pitää ilmaisimen kela niin lähellä maata kuin mahdollista, koska silloin se erottaa metallin mahdollisimman syvältä”, Maloney selittää ja osoittaa levyä ilmaisimen varren päässä.

Laite piippaa vähän väliä. Useita kertoja Maloney kuitenkin jatkaa matkaa eikä ala kaivaa maata, sillä hän kuulee jo merkkiäänestä, että kyse on raudasta.

”Jos alat kaivaa rautaa, saat kaivaa sitä koko ajan – ihan turhaan”, Maloney selittää ja jatkaa: ”Esimerkiksi ruosteista naulaa on vaikea ajoittaa, lisäksi vanha rauta hajoaa usein helposti.”

Kokeneena harrastajana Maloney etsiikin pääasiallisesti muita metalleja, kuten kultaa, hopeaa ja pronssia, joista aiemmin lyötiin rahoja. Leicesterin alue, jota Maloney tutkii parhaillaan, oli roomalaisajalla liikenteen solmukohta.

Siellä ristesivät kaksi tärkeää roomalaistietä, nykyiset Fosse Way ja Gartree Road, ja Leicester, joka tunnettiin nimellä Ratae Coritanorum, oli Keski-Englannin keskuskaupunki.

Maloney on muutamien muiden harrastajien kanssa useita vuosia haravoinut seudun peltoja. Hän on löytänyt sieltä paljon pieniä esineitä, kuten rahoja ja koriste-esineitä, muttei ole koskaan löytänyt mitään miljoonien arvoista.

Hän ei silti ainakaan tunnusta kadehtivansa niitä, joita onni on potkaissut: ”Isoja aarteita löytäneet ovat ansainneet menestyksensä, sillä he ovat yleensä käyttäneet paljon aikaa sekä tutkimukseen että varsinaiseen etsintään.”

8 000 euron arvoinen raha

Noin puoli vuotta sitten John Maloney teki itsekin löydön, josta hän on ylpeä. Elokuussa 2014 hän lähti tutkimaan peltoa, joka oli juuri äestetty ja jyrätty: ”Silloin pelto on parhaimmillaan, koska se on aivan tasainen –­ lähes kuin biljardipöytä.”

Yhtäkkiä metallinilmaisin piippasi, ja viiden senttimetrin syvyydestä löytyi anglosaksien kultaraha 600-luvulta. ”Se ei ole mittaamattoman arvokas, mutta vastaavia kolikoita on löydetty tästä maasta vain seitsemän tai kahdeksan”, Maloney selittää.

Maloneyn mukaan samantyyppinen raha oli myyty aiemmin huutokaupassa noin 8 000 eurolla. Hän ilmoitti löydöstä British Museumille, joka arvioi nyt vielä, luokitellaanko kolikko aarteeksi.

Maloneylle mahdollinen taloudellinen hyöty ei ole harrastuksessa kovin tärkeä. Hän on aina rakastanut historiaa, ja hän uskoo metallinilmaisimellaan auttavansa brittejä oppimaan lisää maansa historiasta. Hän ei usko, että viime vuosien löytöjen suuri määrä johtuu harrasta­jien määrän kasvusta.

”Uskon, että kasvu johtuu siitä, että tätä harrastavat ihmiset ovat alkaneet ymmärtää löytöjensä merkityksen ja sen, millainen vastuu heillä on”, Ma­loney selittää viitaten aiempien vuosien huolettomampaan suhtautumiseen
ar­keo­logisiin löytöihin.

Vuonna 1995 Britannian arkeologian neuvosto arvioi, että vain murto-osa ­metallinilmaisinharrastajien vuosittain tekemistä tuhansista löydöistä ilmoitettiin museoviranomaisille.

Harrastajat pitivät monet löydöistä itsellään tai myivät ne pimeillä markkinoilla. Usein myös arkeologisilla kaivauksilla kävi niin, että kaivausalue tongittiin salaa yöllä ilmaisimien avulla.

Aluksi monet arkeologit suhtautuivatkin torjuvasti ”piipparoijiin”, jotka eivät tunteneet arkeologisia kaivausmenetelmiä ja usein tuhosivat korvaamatonta tietoa etsiessään aarteita.

Pelkkä esine ilman tietoa löytöpaikasta ei ole koskaan arkeologisesti niin arvokas kuin esine, jonka löytöpaikkakin on tutkittu tieteellisesti.

Oli selvää, että arkeologiset todisteet Britteinsaarten esihistoriasta olivat uhattuna, ja jotain oli tehtävä.

Laki ohjaa toimintaa

Monet arkeologit uskoivat, että aarteen­etsijät saataisiin kuriin tiukentamalla lainsäädäntöä ja rajoittamalla metallinilmaisimien käyttöä.

Jotkut taas halusivat murtaa rintamalinjat: he uskoivat, että harrastajista voitaisiin tehdä arkeologien apulaisia tiedottamisella ja tiiviillä yhteistyöllä. Jälkimmäinen kanta voitti, ja vuonna 1996 säädettiin laki arkeologisista aarrelöydöistä.

Laki määrittää, mikä on arkeologinen aarre, ja määrää löytäjät ilmoittamaan mahdollisesta aarteesta yhteyshenkilöksi nimetylle museoviranomaiselle.

Jos myös viranomainen arvioi löydön aarteeksi, löytäjän on myytävä esine siitä kiinnostuneelle museolle riippumattoman asian­tuntijan arvioimalla hinnalla.

Summa ei saa olla pienempi kuin mitä esineestä saisi yksityisillä markkinoilla. Löytäjä voi myydä aarteen yksityisesti vain, jos mikään museo ei ilmoita olevansa esineestä kiinnostunut.

Monille harrastajille laki oli tervetullut. Se takaa heille kunnon palkkion löydöistään ja myös hyvät yhteydet asiantuntijoihin, jotka pystyvät kertomaan, millaisesta esineestä on kyse ja miten merkittävä löytö on.

Maloneyn mukaan yhteistyö arkeologien kanssa on tarkoittanut sitä, että harrastajat pitävät nyt kunnia-asianaan käsitellä löytöjä oikein ja ilmoittaa niistä. Hän ei arvosta lainkaan tyyppejä, jotka piilottavat löytönsä:

”He varastavat meiltä kaikilta. Minulle nämä löydöt edustavat yhteistä historiaa. Löydöt eivät ole sinun, minun, eivätkä maanomistajan vaan kaikkien.”

Sitkeä työ tuottaa tulosta

Vuosien harrastaminen on tehnyt John Maloneysta taitavan metallinetsijän ja opettanut hänet tunnistamaan monenlaisia metalli­esineitä.

”Kun löysin ensimmäisen kolikkoni, luulin sitä jonkinlaiseksi riipukseksi. Vasta, kun kotona tutkin asiaa, tajusin, että kyseessä oli kolikko 1600-luvulta”, Maloney selittää.

Kahdeksan vuoden ja lukemattomien löytöjen jälkeen Maloney tunnistaa jo paremmin niin erilaiset kelttiläiset soljet kuin roomalaiset kolikotkin.

Kokemus on myös opettanut hänet lukemaan maastoa ja arvioimaan, minne päin etsintä kannattaisi keskittää: ”Ajan mittaan oppii, että asuinpaikat sijaitsivat aikoinaan tietyllä korkeudella ja etäisyydellä vedestä.”

Maloney sanoo, ettei silti kannata yrittää muodostaa etukäteen käsitystä täydellisestä etsintäalueesta. Hänellä ja hänen ystävillään on esimerkiksi lupa etsiä metalleja läheisen maatilan mailta.

Alueella on sijainnut sekä vanha luostari että kartano, ja voisi luulla, että niiden maat olisivat todellinen aarrearkku.

”Yllättäen eniten löytöjä olemme tehneet pienimmiltä ja surkeimmilta pelloilta, jotka eivät edes sijaitse rakennusten läheisyydessä.”

Vaikka Maloney on jo varsinainen metallinilmaisinkonkari, ei ole varmaa, että hänkään löytää aina jotain. Silti hän ei anna periksi: ”Sitä odottaa koko ajan sitä seuraavaa piippausta ja jaksaa jatkaa eteenpäin”, britti selittää ja jatkaa tarpomista vielä tuntienkin jälkeen.

Hänen mukaansa mahdollisuus tehdä hyviä löytöjä on itse asiassa parempi päivän lopulla, sillä tahti on silloin hitaampi ja puuhaan keskittyy paremmin:

”Tiedän useita, jotka ovat kertoneet olleensa jo palaamassa autolle, kun he ovat tehneet jonkin todella ison löydön. He ovat varmasti tutkineet saman paikan jo aiemmin, mutta heillä on ollut liian kiire ensimmäisellä kerralla.”

Maloney ei usko koskaan kyllästyvänsä harrastukseensa ja tunteeseen, jonka hän siitä saa: ”Kun löydät roomalaisen rahan, olet ensimmäinen kahteentuhanteen vuoteen, joka pitää sitä kädessään. Sitten alat pohtia, miten se mahtoi päätyä tänne. Se tekee tästä hauskaa.”