Keulapuskuri murskasi Karthagon

Robottia ohjaavat tutkijat seuraavat sen kulkua tarkkaavaisina ­suurilta tv-ruuduilta. Yhtäkkiä yhdellä ruuduista alkaa vilkkua valo.

”Meillä on kontakti 40–50 metrin päässä luotaimesta länteen”, kaikuluotainoperaattori ilmoittaa robottisukellus­veneen lähestyessä kohdetta.

Tv-ruudulle tulee näkyviin levän peittämä amfora. Robottisukellusveneen lähestyessä amforaa ja pöllyttäessä hiekkaa sen ympärillä amforan suuaukosta luikahtaa ulos pelästynyt mustekala.

”Amforista löytyy usein monenlaisia antiikin aikaisia esineitä, kuten metallinauloja tai kypärien poskisuojuksia”, meriarkeologi Peter Campbell ­selittää tarkastellessaan suurta saviastiaa.

Olemme tutkimusalus Herculeksella ­Levanzon saaren edustalla paikassa, josta on löydetty historian merkittävimpiin kuuluvan meritaistelun jälkiä noin viiden neliökilometrin alalta merenpohjasta.

­Arkeologit ovat nostaneet aseita, kypäriä ja tusinoittain amforia jopa 120 metrin ­syvyydestä, jossa ne ovat ­lojuneet koskemattomina yli kaksi vuosituhatta. Valtaosa esineistä on peräisin niin sanotusta Egadisaarten meritaistelusta, joka käytiin 10. maaliskuuta 241 eaa.

Sisilian lähi­vesillä ja jossa lähes neljäsataa Rooman ja Karthagon kaleeria otti verisesti yhteen. Taistelussa kuoli ainakin 25  000 miestä, ja se vaikutti ratkaisevasti historian kulkuun. Taistelun tarkan paikan ja siihen liittyvien esineiden löytyminen on tieteellinen sensaatio.

”Kyseessä on ensimmäinen antiikin ­aikainen meritaistelupaikka, jonka sijainti tiedetään tarkkaan”, Campbell toteaa.

Löydöt ovat antaneet tutkijoille paljon uutta tietoa itse taistelusta mutta myös antiikin ajan sotalaivoista ja meri­sodan­käynnistä yleensä.

Roomalaiset kopioivat sotalaivoja

Egadisaarten meritaistelu päätti Rooman ja Karthagon välillä 200-­luvulla eaa. ­käydyn ensimmäisen puunilaissodan. 40 vuotta taistelun jälkeen syntynyt kreikkalainen historioitsija Polybios kutsui sotaa ”historian pisimmäksi ja katkerimmaksi konfliktiksi”.

Hän kuvaili Historiai-teoksessaan, miten roomalaiset ja karthago­laiset, joilla oli koko Välimeren vahvin sotalaivasto, sotivat 23 vuoden ajan kilpaillessaan Välimeren herruudesta.

Libanonin alueelta lähtöisin olleet foinikialaiset olivat perus­taneet Karthagon kaupungin sekä kauppasiirtokuntia eri puolille läntistä Välimerta – myös strategisesti tärkeään Sisiliaan, jonka kreikkalaiset siirtokunnat kokivat Karthagon uhaksi ja pyysivät apua Roomalta.

Suurvallat ajautuivat pian sotaan. ­Legioonistaan tunnettu Rooma oli vahva maasodassa, mutta se ei mahtanut mitään Karthagon ylivoimaiselle laivastolle, joka alkoi piinata Rooman rannikkoseutuja. Roomalaiset vastasivat piirittämällä Karthagon siirtokunnat Länsi-Sisiliassa. Sota jatkui melko tasaväkisenä vuosien ajan, kunnes sattuma puuttui peliin.

Roomalaiset onnistuivat valtaamaan karthagolaisen viisisoudun, aikansa iskukykyisimpiin kuuluvan ­sotalaivan, jossa oli tilaa lähes kolmelle­sadalle soutajalle. Roomalaiset kopioivat aluksen pienintä yksityiskohtaa myöten, ja senaatti ­keräsi kansalaisilta rahaa kalliiden ­sotalaivojen rakentamista varten.

”Näin syntyi sotalaivasto, jonka kaikki kaksisataa laivaa oli rakennettu uuden mallin mukaisesti”, kirjoitti Polybios.

Kesällä 242 eaa. Rooman tuore laivasto purjehti Sisiliaan ja yllätti siellä Karthagon laivaston, joka oli ankkurissa Drepanumin eli nykyisen Trapanin kaupungin edustalla. Rooman laivaston nähdessään karthagolainen amiraali Hanno purjehti laivoineen kotiin, ja Rooman laivaston komentaja, amiraali Gaius Catulus, piiritti Drepanumin.

Karthagon Sisilian-joukkojen komentaja, kenraali Hamilkar Barka – kuuluisan sotapäällikön Han­ni­balin isä – jäi joukkoineen saarroksiin Drepanumin lähistölle. Heillä ei ollut ruokaa, ja niinpä Karthago päätti lähettää laivastonsa kuljettamaan Sisiliaan ruokaa ja lisää sotilaita – aivan kuten roomalaiset olivat arvelleetkin.

Puskuri antoi tärkeän vihjeen

Muinaisen meritaistelupaikan etsintä alkoi Trapanin kaupungista kesällä 2004. Aiemmat yritykset löytää taistelupaikka olivat epäonnistuneet, ja monet tutkijat uskoivat, että taistelu oli käyty ­Egadisaarista suurimman, Favignanan, lähellä. Yksi saaren rannoista, Cala Rossa, oli ­väriltään punertava, ja perimätiedon ­mukaan väri johtui taistelussa kuolleiden karthagolaisten verestä.

Vakuuttavampia todisteita kuitenkin saatiin, kun Italian poliisi taka­varikoi ­yksityiseltä keräilijältä pronssisen törmäyspuskurin. 89 senttimetrin pituinen ja noin sata kiloa painava ase oli selväs­tikin peräisin antiikin sota­laivasta.

Törmäyspuskurin, latinaksi rostrumin, yläosaan oli kaiverrettu kahden puskurin valamista valvoneen virkamiehen nimet. Lisäksi puskurissa oli roomalaisten voitonjumalattaren Victorian kuva. Tutkijat päättelivät törmäyspuskurin olevan peräisin ­ensimmäisen puunilaissodan aikana rakennetusta roomalai­sesta kaleerista ja muistivat oitis Egadisaarten taistelun.

Törmäyspuskuri sijaitsi laivan keulassa heti vesilinjan alapuolella, ja se oli sotakaleerin tärkein ase. Se oli kiinni kölissä ja keulassa ja halkoi aaltoja laivan kiitäessä eteenpäin. Törmäyspuskurilla pyrittiin osumaan vihollis­laivan kylkeen ja tekemään siihen reikä ja joko upottamaan alus tai lamauttamaan se. Ne laivat, jotka eivät uponneet, päätyivät ­sotasaaliiksi. Ne ­hinattiin satamaan, korjattiin ja liitettiin osaksi omaa laivastoa.

Ensimmäisen puunilaissodan meritaistelut olivat verisiä, ja arvioiden mukaan ne vaativat yhteensä yli miljoo­na­ ihmishenkeä. Pelkästään vuonna 256 eaa. Sisilian eteläpuolella käytyyn Eknomoksen taisteluun osallistui noin 700 laivaa ja siinä kuoli 150  000 miestä.

Karthagolaiset seilasivat ansaan

Polybioksen mukaan vei noin kahdeksan kuukautta, ennen kuin Karthagon laivaston noin 170 alusta olivat valmiita ­purjehtimaan Sisiliaan amiraali Hannon johdolla. Sillä välin Gaius Catulus­ oli harjoittanut miehiään erilaisissa taistelu­taktiikoissa, ja roomalaiset olivat valmiita kohtaamaan vihollisen merellä.

Ensimmäistä kertaa sodan aikana osat olivat vaihtuneet, sillä Polybioksen mukaan Karthagon laivasto oli surkeassa jamassa:

”Heidän ylikuormatut laivansa eivät ­olleet taisteluvalmiita, eivätkä kiireessä kootut miehistöt olleet saaneet asian­mukaista taistelukoulutusta.”

Kun Hanno maaliskuun alussa vuonna 241 eaa. lähti Karthagosta, hänen laivansa oli lastattu täyteen ruokaa ja muita tarvikkeita. Kun laivasto 9. maaliskuuta saapui Egadisaa­rista läntisimmän, Marettimon, tuntumaan, Catulus sai nopeasti tiedon vihollisen tulosta ja määräsi oman laivastonsa valmiuteen.

Hän antoi irrottaa laivojensa mastot ja purjeet ja jätti ne rannalle. Rooman laivat liikkuisivat pelkästään soutajien voimin. Sitten Catulus otti laivoihinsa lisää sotilaita ja suuntasi merelle vihollista vastaan.

Seuraavana päivänä, 10. maaliskuuta, puhalsi kova länsituuli, joka kiidätti Hannon laivoja vauhdilla kohti Drepanumia. Karthagolaisille myötätuuli oli kuin ­jumalten lahja – näytti jo siltä, että heidän uhkayrityksensä onnistuisi ja he pääsisivät livahtamaan Sisiliaan ­vihollisen huomaamatta.

Catulus väijyi vihollista erään pikkusaaren luona, ja hänen tilanteensa oli tukalampi. Roomalaisilla oli kova vastatuuli, ja korkeat aallot löivät jatkuvasti laivojen laitojen yli. Roomalaisten aikaisemmat yritykset yllättää kart­ha­golaiset merellä olivat päättyneet tuhoon, ja he olivat menettäneet jo kolme laivasto-osastoa myrskyssä.

Catuluksen oli joko vaarannettava koko laivastonsa tai päästettävä vihollinen Sisiliaan vahvistamaan Hamilkar Barkan joukkoja. Panos oli korkea, mutta Catulus päätti ottaa riskin ja lähteä karthagolaisia vastaan.

Ankkurit paljastivat taistelupaikan

Ensimmäisen törmäyspuskurin löytymisen jälkeen vuonna 2004 italialainen historioitsija Sebastiano Tusa Sisilian meriarkeologian virastosta Soprintendenza del Maresta alkoi käydä läpi antiikin ­aikaisia lähteitä, joissa kerrottiin taistelupäivän tuuliolosuhteista.

Tusa päätteli, että länsituulen kuljettamat karthagolaiset olivat todennäköisesti olleet ­Levanzon pikkusaaren lähistöllä, kun roomalaiset olivat yllättäneet heidät. Meriarkeologit alkoivat Tusan johdolla tutkia merenpohjaa Levanzon ympärillä ja löysivät sieltä useita lyijyankkureita.

Löytö vastasi Polybioksen kuvausta siitä, että Catulus oli käskenyt miestensä katkaista ankkuriköydet heti, kun ­tähystäjät olivat havainneet karthagolaisten laivat. Ankkurit vahvistivat tutkijoiden käsityksen siitä, että he olivat löytäneet paikan, jossa Egadisaarten taistelu oli käyty.

Taistelussa uponneiden kaleerien hylyt makasivat merenpohjassa niin syvällä, ­etteivät sukeltajat pystyneet tutkimaan niitä. Niinpä italialaiset ottivat yhteyttä kansainväliseen RPM Nautical Founda­tion -säätiöön, joka on erikoistunut ­merenalaiseen arkeologiaan ja jonka tutkimusalus Hercules on varustettu uusimmilla tutkimuslaitteilla.

Pohjasta löytyi törmäyspuskureita

RPM Nautical Foundationin arkeologin Peter Campbellin mukaan Egadisaarten taistelun tutkimukseen liittyy muutakin mielenkiintoista kuin se, että kyseessä on ensimmäinen kerta, kun tutkijat ovat pystyneet määrittämään muinaisen meritaistelun paikan tarkasti.

”Olemme löytäneet runsaasti esineitä, joiden avulla olemme voineet rekonst­ruoida taistelun kulkua”, Campbell kertoo esitellessään kaikuluotainkuvaa Egadisaarten alueen merenpohjasta.

Yksityiskohtainen kartta kuvaa noin 270 neliökilometrin laajuista aluetta, ja sen laatiminen on kestänyt vuosia. Ensisilmäyksellä pohjan muodot tuovat mieleen vieraan planeetan, jonka pintaa peittävät korkeat harjanteet ja rotkot sekä tummansiniset, vihreät ja keltaiset alueet. Tarkempi tutkimus kuitenkin auttaa erottamaan kartalta esineitä, kuten esimerkiksi lentokoneen ääriviivat.

”Monikeilauskaikuluotauksen avulla olemme löytäneet toisen maailmansodan aikana mereen pudonneita lentokoneita sekä 400-luvulle ajoitettuja laivanhylkyjä. Kartta ei kuitenkaan ole niin yksityiskohtainen, että siitä erottaisi alle metrin pituisia kohteita, kuten törmäyspuskureita. Niiden paikantaminen on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta”, Campbell sanoo.

Pienempiä kohteita alkoi löytyä vasta vuonna 2008, jolloin tutkimusryhmä alkoi käyttää pohjan kartoittamiseen niin sanottua viistokeilausta.

Tuolloin ryhmä löysi osittain hiekkaan hautautuneen törmäyspuskurin, joka oli vaurioitunut ­pahoin taistelussa. Pohjasta löydettiin törmäys­puskuri myös vuonna 2010 ja ­jälleen seuraavana vuonna.

Tähän mennessä tutkimusryhmä on nostanut pohjasta jo 13 törmäyspuskuria, joista kaksi viimeisintä tuotiin pintaan Sisilian Soprintendenza­ del Maren sukeltajien voimin lokakuussa 2017. Lisäksi tutkijat ovat paikantaneet satoja muita Egadisaarten taistelusta ­peräisin olevia esineitä.

”Jos haluamme laatia taistelun kulusta aikajanan, meidän on kartoitettava hylkyjen osien tarkka sijainti”, kertoo professori William Murray RPM Nauticalista.

Murray uskoo, että meritaistelu käytiin useiden neliökilometrien laajuisella alueella. Yhden pohjasta nostetun ­törmäyspuskurin terien välistä löydetyt puujäämät on ajoitettu ensimmäisen puunilaissodan aikoihin.

Toisesta pronssipuskurista taas on löydetty pronssinvalajan sormenjäljet, jotka ikuistuivat puskurin valamisessa käytettyyn muottiin 2  200 vuotta sitten. Saman puskurin yläosaan on lisäksi kaiverrettu teksti: ”Rukoilemme Baalia [Karthagon pää­jumala], että tämä puskuri osuu vihollislaivaan ja tekee siihen suuren aukon.”

Siunaus muuttui kiroukseksi

Karthagolaiset eivät olleet ainoita, jotka rukoilivat jumalilta apua. Luultavasti Gaius Catuluskin rukoili Rooman ­jumalia lähtiessään hyökkäykseen Karthagon voittamatonta laivastoa vastaan. Hänen väsymätön työnsä miehistöjensä kouluttamiseksi osoittautui kuitenkin hyödyllisemmäksi taistelussa kuin karthagolaisten rukoukset.

Polybios ei kuvaile taistelun kulkua ­yksityiskohtaisesti, mutta näin se on hyvinkin voinut sujua: soutajat kiidättivät ­roomalaisia kaleereita korkeassa aallokossa kohti vihollista. Catuluksen käskystä ne asettuivat leveään rintamaan, joka esti karthagolaisia pääsemästä Sisiliaan.

Voimakkaan myötätuulen siivittämä Hanno ei pystynyt kääntämään laivojaan, ja sään­jumalien siunaus kääntyi yhtäkkiä ­kiroukseksi. Karthagolaiset eivät voineet kiertää roomalaisia ja välttää taistelua, vaan heidän oli laskettava purjeet, kaadettava mastot ja pantava soutajat töihin.

Polybioksen ­mukaan karthagolaiset kannustivat toisiaan taisteluhuudoilla, jotka raikuivat laivasta toiseen aaltojen ylitse.

Catuluksen merkistä roomalaislaivat ­irtautuivat muodostelmasta, valitsivat kohteensa ja hyökkäsivät. Soutajat kiskoivat airoistaan minkä jaksoivat ja kiihdyttivät alukset noin kahdeksan solmun nopeuteen, mikä vastaa noin 15 kilometriä tunnissa.

Karthagolaisten laivat yrittivät väistellä vihollis­laivoja, mutta ne olivat liian nopeita. Ratkaisevalla hetkellä useat karthagolaislaivat kääntyivät kyljittäin kohti hyökkääviä roomalaisia. Roomalaisten viisisoutujen törmäyspuskurit upposivat ryskyen karthagolais­laivojen kylkiin.

Murtuvan puun rutina, miesten tuskanhuudot ja laivoihin tulvivan meriveden kohina jäivät ­viimeisiksi ääniksi, jonka monet kart­hagolais­sotilaat ja -merimiehet ennen kuolemaansa kuulivat.

Törmäys vaati taitoa

Törmäyspuskurin etuosassa oli kolme terää, joiden talttamaiset kärjet uivat aivan vedenpinnassa. Terät oli suunniteltu niin, että ne aiheuttaisivat vihollis­laivalle mahdollisimman suurta tuhoa iskeytyessään koko täyttä vauhtia hyökkäävän kaleerin voimalla sen puiseen kylkeen ja työntäessään sen kylkilankut irti toisistaan.

”Laivaan törmättiin, se upposi, ja sen lasti levisi pitkin merenpohjaa”, Peter Campbell selittää ja kertoo, että monien törmäyspuskureiden terien väleistä on löydetty jäämiä puuaineksesta.
Puu on peräisin vihollislaivoista, joihin törmäyskärki on osunut taistelun tiimellyksessä. ­Merenpohjasta löydetyt lukemattomat amforat puolestaan ovat todennäköisesti peräisin taistelun aikana uponneista laivoista.

Törmääminen hallitusti vihollislaivan kylkeen vaati soutajilta taitoa. Heidän piti pystyä kiihdyttämään kaleeri nopeasti täyteen vauhtiin. Samoin laivan perämiehen piti osata ohjata laivan kurssia ja nopeutta täydellisesti.

Jos laivan vauhti törmäyshetkellä oli liian suuri, törmäyspuskuri saattoi työntyä liian syvälle laivan rakenteisiin ja juuttua kiinni. Silloin hyökkäävä alus lukittuisi vihollislaivaan ja muuttuisi itse maalitauluksi. Jos taas ­törmäysnopeus oli liian alhainen, törmäyskärki ei välttämättä pystynyt puhkaisemaan ­vihollis­laivan kylkeä.

Jotta hyökkäys onnistuisi, hyökkäävän laivan piti liikkua juuri sopivalla nopeudella, mikä tarkoitti käytännössä suunnilleen 50:tä airon­vetoa minuutissa.

Toinen hyökkäystaktiikka oli katkaista vihollislaivan airot ajamalla kovaa vauhtia sen vierestä ja vetämällä omat airot ­sisään juuri ennen ohitusta. Sitten hyökkäävä laiva kääntyi nopeasti ympäri ja törmäsi kohteenaan olevan vihollislaivan perään tai kylkeen.

Egadisaarten taistelussa täyteen lastatut karthagolaisalukset olivat roomalai­sille helppoja kohteita. Roomalaiset upottivat laivan toisensa jälkeen, ja lisäksi Rooman jalkaväkisotilaat valtasivat useita karthagolaisten laivoja.

Auringon laskiessa suurin osa Karthagon laivoista oli uponnut ja tuhansia miehiä oli hukkunut tai kuollut taisteluissa. ­Polybioksen mukaan roomalaiset upottivat taistelun aikana 50 karthagolaislaivaa, ja ­lisäksi voitokas amiraali Gaius Catulus sai sotasaaliiksi peräti 70 viholliskaleeria. Niin monen laivan ja merimiehen ­menettäminen oli Karthagolle raskas isku.

Taistelussa oli monenlaisia laivoja

Egadisaarten läheltä merenpohjasta ­löydetyt hylyt ovat antaneet tutkijoille runsaasti tietoa siitä, minkälaisia aluksia taisteluun osallistui.

”Suuri osa antiikin aikaista merisotaa koskevasta tiedostamme on peräisin ­antiikin kirjoituksista ja saviruukkujen ­koristemaalauksista. Nyt meillä on aivan konkreettisia todisteita, jotka muuttavat pitkälti tähänastisia käsityksiämme antiikin sotalaivoista”, toteaa professori William Murray.

Murray uskoo, että Egadisaarten ­meritaisteluun osallistui monentyyppisiä sotalaivoja, vaikka Polybios mainitseekin taistelu­kuvauksessaan vain viisisoudun:

”Antiikin aikaan oli taktisesti järkevää ja yleistäkin, että sotalaivastoon kuului ­monentyyppisiä aluksia.”

Paras tapa arvioida taisteluun osallis­tuneiden laivojen kokoa ovat törmäyspuskurit, jotka rakennettiin mitta­tilaustyönä kutakin laivaa varten. Törmäyspuskurin koko antaa melko hyvän käsityksen laivan kölin koosta. Tutkimuksissa on selvinnyt, että merestä löydetyt törmäys­-puskurit ovat luultavasti kuuluneet Polybioksen mainitsemia viisisoutuja pienempiin kaleereihin.

Asiantuntijoiden laskelmien perusteella vaikuttaa siltä, että uponneet kaleerit olivat enintään 30 metriä pitkiä ja 4,5 metriä leveitä.

Tutkijat ovatkin tulleet siihen tulokseen, että Egadisaarten vesiltä löydetyt törmäyspuskurit ovat kuuluneet trireemeihin eli niin sanottuihin kolmisoutuihin, joissa oli vain 170 soutajaa viisisoutujen 280 soutajan sijasta.

Kolmisoutujen valtti oli nopeus ja ­ketteryys. Antiikin aikaisen trireemin rekonstruktio on osoittanut, että ne pystyivät tekemään täyskäännöksen noin minuutissa. Niiden vahvuus olikin niiden ylivoimaisessa ketteryydessä. Jos laiva taas oli lastattu täyteen, siitä tuli jähmeä ja kiikkerä.

Kahdenlaiset sotalaivat ottivat yhteen:

Painava lasti sai laivan keinumaan voimakkaasti, mikä vaikeutti tahdissa soutamista ja teki siitä epä­vakaan aallokossa.

Polybioksen mukaan Rooman laivastoon kuului Egadisaarten taistelussa kaksisataa viisisoutua. Tästä arkeologit ovat päätelleet, että merenpohjasta löydetyt hylkyjen osat ovat todennäköisesti peräisin karthagolaisten trireemeistä.

On helppo kuvitella, miten pienemmät ja ­kevyemmät kolmisoudut joutuivat taistelun edetessä vähitellen alakynteen, kun roomalaisten suuret ja raskaat viisisoudut törmäsivät niihin täydellä hyökkäys-nopeudella.

Käyttikö Karthago Rooman laivoja?

Teoria pelkästään Karthagolle kuuluneista kolmisouduista ei silti välttämättä pidä paikkaansa, sillä vain kahdesta kaikkiaan 13:sta merenpohjasta nostetusta törmäyspuskurista on löydetty karthagolaisia kaiverroksia.

Muista puskureista on löydetty latinankielisiä kaiverroksia, mikä viittaa siihen, että ne on valettu Rooman alueella, ei Karthagossa. Toki voi olla niinkin, että osa Karthagon laivaston käytössä ­olleista aluksista oli alun perin kuulunut Rooman laivastolle.

Polybioksen mukaan karthagolaiset valtasivat vuonna 249 eaa. käydyssä Drepanumin taistelussa peräti 90 roomalaista kaleeria, jotka hinattiin Karthagoon ja liitettiin myöhemmin kaupunkivaltion sotalaivastoon. Juuri näiden kolmisoutujen osia arkeologit uskovat löytäneensä Egadi­saarten vesiltä.

Lukuisat merenpohjasta löydetyt esineet ovat muuttaneet tutkijoiden käsityksiä ensimmäisen puunilaissodan kulusta laajemminkin. Esimerkiksi osa löydetyistä amforista on luultavasti roomalaista alkuperää ja peräisin kauppalaivoilta, mikä viittaa siihen, että kaupankäynti Rooman ja Karthagon välillä jatkui sodasta huolimatta.

”Antiikin valtioilla ei ollut varaa tai edes keinoja ylläpitää laajoja kauppa­saartoja”, selittää professori Murray.

Amforien kaiverrokset viittaavat siihen, että tuotteita kuljetettiin Italiasta Pohjois-Afrikkaan ja että kauppareitit kulkivat Sisilian ja muiden lähialueen saarten kautta.

Sota Rooman ja Karthagon välillä kesti 23 vuotta, ja sitä käytiin sekä maalla että merellä. Vaikuttaakin siltä ettei sodan kumpikaan osapuoli pystynyt kustantamaan sotaa pelkästään valtion kassasta, vaan niiden oli pakko käydä keskenään kauppaa.

Amforien ja törmäyspuskurien lisäksi merenpohjasta on nostettu yli 20 pronssista sotilaskypärää. Ne ovat kuuluneet hukkuneille tai taistelussa kuolleille sotilaille, joiden tehtävänä oli hyökätä vihollisen laivoihin.

”Montefortino-nimellä tunnetut roomalaiskypärät on helppo tunnistaa. Ne muistuttavat puolikasta vesimelonia, jonka päälaella on nuppi, ja lisäksi niissä on leuan alle kiinnitettävät poskisuojukset”, kertoo arkeologi Peter Campbell. Montefortino-kypärät olivat hyvin suosittuja Rooman armeijassa, ja ne olivat käytössä yli 400 vuotta.

Myös karthagolaiset käyttivät samantyyppisiä kypäriä. ­Komeinta Egadisaarten läheltä löytynyttä kypärän päälakea koristaa leijonantalja, ja se on saattanut kuulua eteläitalialaiselle tai sisilialaiselle palkkasotilaalle. Sikä­läiset kokivat erityistä yhteyttä tarujen ­sankariin Herkulekseen, jonka tunnusmerkki oli leijonantalja.

Tutkijat ovat löytäneet merenpohjasta myös kartionmuotoisen kypärän, jossa ei ole poskisuojuksia.

”Se on foinikialais-libyalainen kypärä, tai sitten se on kuulunut kreikkalaiselle palkkasotilaalle”, kertoo professori William Murray.

Tutkijat eivät tiedä, kummalla puolella palkkasotilaat taistelivat, sillä sekä roomalaiset että karthagolaiset palkkasivat joukkoihinsa sotilaita Sisiliasta ja Etelä-Italiasta, joissa eli runsaasti kreikka­laistaustaisia siirtolaisia.

Oli miten oli, ­merenpohjsta löydetyt kypärät ovat ainoa jälki niistä tuhansista miehistä, jotka ­taistelivat ja kuolivat Egadisaarten meri­-taistelussa.

Karthago ei toipunut ennalleen

Egadisaarten taistelu muutti kertaheitolla käsityksen roomalaisista merta pelkää­vinä maakrapuina.

Roomalaisilla ei ehkä ollut vuosisataisia merenkulkuperinteitä, mutta he olivat nopeita oppimaan, ja 23 vuotta kestäneen sodan aikana he omaksuivat tarvittavat taidot ja tekniikat, joiden avulla he pystyivät kukistamaan aikansa voittamattomana merimahtina pidetyn Karthagon.

Egadisaarten tappiolla oli Karthagolle kohtalokkaat seuraukset. Kaupunkivaltio joutui evakuoimaan joukkonsa Sisiliasta ja maksamaan Roomalle mittavia sota­korvauksia.

Amiraali Hanno ­menetti taistelussa noin 130 sotalaivaa ja joutui palaamaan kotiin vain muutaman laivan kanssa. Hänet tuomittiin rangaistukseksi kuolemaan ja ristiinnaulittiin. Karthagon ylpeys, mahtava sotalaivasto, ei koskaan toipunut murskatappiosta ennalleen.

Rooma menetti ensimmäisessä puunilaissodassa yhteensä noin 600 sota­laivaa, tuhat kuljetusalusta ja tuhansia merimiehiä. Sodan hinta oli korkea, mutta sen seurauksena Rooma nousi ­Välimeren kiistattomaksi valtiaaksi.