Historiallinen huijaus: 1900-luvun suurin löytö oli väärennös

Britit suorastaan hullaantuivat vuonna 1912, kun amatööriarkeologi ilmoitti löytäneensä fossiilin, joka todisti Darwinin evoluutioteorian oikeaksi. Myöhempi tutkimus paljasti, että niin sanottu piltdowninihminen oli liian hyvä löytö ollakseen totta.

Britit suorastaan hullaantuivat vuonna 1912, kun amatööriarkeologi ilmoitti löytäneensä fossiilin, joka todisti Darwinin evoluutioteorian oikeaksi. Myöhempi tutkimus paljasti, että niin sanottu piltdowninihminen oli liian hyvä löytö ollakseen totta.

Polfoto

Lontoon geologisen seuran tilat olivat aivan liian pienet sellaiselle ihmispaljoudelle, joka niissä nyt tungeksi.

Kaikki Britannian johtavat tutkijat olivat ahtautuneet sinne ja yrittivät nähdä edes vilauksen kokoustilan pöydällä lepäävästä kallosta, jossa oli tiettävästi sekä ihmisen että apinan piirteitä. Väkijoukossa supistiin, että kallo tarjoaisi varmasti vastauksen kysymykseen ihmisen alkuperästä.

Puhujakorokkeella seisoi illan päähenkilö: tanakka mies, jonka kaljun päälaen alla erottuivat valppaasti ympäristöä tarkastelevat silmät ja muhkeat viikset. Mies oli luiden ylpeä löytäjä, harrastelija-arkeologi Charles Dawson, joka oli juuri kertonut yleisölle, miten hän oli löytänyt fossiilistuneet luut.

Joulukuussa 1912 piltdowninihminen esiteltiin täpötäydelle huoneelle Britannian johtavia tutkijoita.

© Scanpix

”Kysymyksiä?” Dawson tiedusteli ja melkein horjahti taaksepäin kysymysvyörystä. Kaikki läsnäolijat halusivat saada selville etenkin sen, milloin niin sanottu piltdowninihminen, jolle kallo kuului, oli elänyt?

Dawson rykäisi ennen kuin vastasi. ”Kallo löydettiin sorakerroksesta, joka on peräisin pleistoseenikauden keskivaiheilta. Tämä tarkoittaa, että piltdowninihminen käveli maan kamaralla yli 500 000 vuotta sitten.”

Dawson pyysi mukaan ekspertin

Seitsemän kuukautta aiemmin eräänä toukokuun aamuna vuonna 1912 Charles Dawson oli ilmestynyt ennalta ilmoittamatta tapaamaan British Museumin geologian osaston johtajaa Arthur Woodwardia.

Woodwardin pimeässä ja pölyisessä toimistossa kirjahyllyjen ja lasivitriinien keskellä Dawson oli ylpeyttä äänessään kertonut tulleensa Sussexista asti näyttämään uutta löytöään, joka lepäsi nyt miesten välissä olevalla pöydällä harmaaseen paperiin käärittynä.

”Mitä heidelberginihminen on tähän verrattuna?” Dawson oli rehennellyt avatessaan hitaasti pakettia.

Paperin sisältä oli paljastunut kolme massiivisen kallon kappaletta. Luut olivat paksuja ja jykeviä, ja ne muistuttivat apinan kallon luita.

Muissa Euroopan maissa oli kaivettu esiin ainutlaatuisia todisteita muinaisista ihmisistä, mutta briteillä ei ollut löytöjä, joilla ylpeillä.

Piltdowninihmisen fossiilin löyty­minen vuonna 1912 osui aikaan, jolloin Britanniassa podettiin ankaraa fossiilikuumetta. Edellisen 80 vuoden aikana arkeologit ja paleontologit olivat löytäneet eri puolilta manner-Eurooppaa muinaisten ihmisten luita, ja britit olivat joutuneet seuraamaan tätä syrjästä.

Vuonna 1829 Belgiasta kaivettiin esiin neandertalinihmisen maal­liset jäännökset. Ranskalaiset eivät jääneet pekkaa pahemmaksi, vaan julistivat löytäneensä cro­mag­nonin­ihmisen luita. Saksalaisilla taas oli oma heidelberginihmisensä.

Britit eivät olleet tehneet mainittavia fossiililöytöjä. He hallitsivat meriä ja he olivat luoneet historian mahtavimman imperiumin, mutta arkeolo­gian ja paleontologian alalla he olivat jääneet pahasti kehityksen kelkasta.

Asiantuntijat ja harrastajat tekivät parhaansa löytääkseen jotain, joka voisi palauttaa Britannian kunnian. Fossiilikuumetta ruokki Charles Darwinin vuonna 1859 julkaisema Lajien synty.

Darwin esitti teoksessaan, että kaikki lajit olivat syntyneet kehitty­mällä vähitellen alkeellisemmista lajeista. Tämä koski myös ihmistä, jonka primitiiviset esivanhemmat olivat muistuttaneet apinaa. Monien tutkijoiden mielestä fossiililöydöt tukivat Darwinin teo­riaa, mutta apinoita ja ihmistä yhdistävää fossiilia ei ollut vielä löydetty. ”Puuttuvan renkaan” eli piltdownin­ihmisen löytyminen vuonna 1912 oli kuin vastaus brittien rukouksiin.

© Scanpix

Heidelbergin-

ihmistä pidetään neandertalilaisen edeltäjänä. Se eli 400 000 vuotta sitten.

© Scanpix

Cromagnonin-

ihmiset olivat varhaisia nyky­ihmisiä, jotka elivät yli 10 000 vuotta sitten.

© Scanpix

Neandertalin-

ihminen oli nykyihmisen sisarlaji, ja se hävisi vasta noin 30 000 vuotta sitten.

© Scanpix

Piltdownin-

ihmisellä oli apinamaisia piirteitä. Sitä pidettiin ”puuttuvana renkaana”.

Dawson oli selittänyt löytäneensä kallon kappaleet sorakuopasta Piltdownin kylän liepeiltä ja uskovansa, että alueella oli lisää luita. Dawson oli tiedustellut, kiinnostaisiko Woodwardia, joka tunnettiin Britannian johtavana fossiiliasiantuntijana, osallistua näihin ainutlaatuisiin kai­vauk­siin.

Muutamaa viikkoa myöhemmin Woodward ja Dawson seisoivat Sussexin vihreässä kumpuilevassa maastossa hikisinä ihailemassa auringonlaskua. He sopivat viimeisestä yrityksestä ennen kaivauspäivän päättämistä.

”Tutkimme kuopan pohjalla olevia vielä koskemattomia sorakerroksia, kun me molemmat näimme ihmisen leukaluun pistävän esiin maasta lähes hakun vierestä. Näin löysimme etsimämme fossiilin merkittävimmän osan”, Woodward luennoi myöhemmin.

Huhu merkittävästä löydöstä levisi nopeasti akateemisissa piireissä. ”En ole ajatellut koko päivänä muuta kuin sitä uskomatonta fossiilia”, Oxfordin yliopiston professori ja maan johtava eläintieteilijä Edwin Ray Lankester kirjoitti Woodwardille ja jatkoi: ”Teidän pitäisi mahdollisimman pian anoa viranomaisilta vaikkapa 500 puntaa, jotta te saatte varmistettua itsellenne oikeuden tuleviin kaivauksiin. Olen varma, että sorakuoppaan on haudattu koko perhe – sääriluineen kaikkineen!”

Tutkijat olivat onnensa kukkuloilla siitä, että Britanniassa oli vihdoinkin tehty sensaatiomainen fossiililöytö. Lopultakin suurvalta oli ottanut oman paikkansa arkeologisesti ja paleontologisesti merkittä­vien maiden joukossa.

”Poistuin museosta vakuuttuneena siitä, että äärimmäisen tärkeä löytö oli tehty äärimmäisen epätodennäköisessä paikassa: Sussexissa. Iloitsen siitä, että tällä kertaa Englanti on voittanut”, arvostettu anatomi Arthur Keith kirjoitti tutkittuaan kallon.

”Aivan uusi ihmislaji”

Vihdoin koitti 18. joulukuuta 1912, päivä, jota koko Britannia oli odottanut. Tuolloin löytö oli määrä esitellä ensimmäisen kerran julkisesti Lontoon geologisen seuran vuositapaamisessa, ja sekä Dawson että Woodward odottivat tilaisuutta jännittyneenä.

Yleisön joukossa oli lukuisia maan merkkihenkilöitä, kuten Canterburyn arkkipiispa. Kysymys ihmisen alkuperästä oli arka aihe kirkolle, ja arkkipiispa halusi pysyä selvillä Darwinin kannattajien uusimmista päähänpistoista.

”Kokoustila ei ollut koskaan ennen ollut niin täynnä. Kysymys meidän suhteestamme apinoihin vetoaa kaikkiin kansankerroksiin, ja harvasta aiheesta on syntynyt niin suurta kiistelyä”, Saturday Review -lehden toimittaja kirjoitti.

Arkkipiispan paheksuvista silmäyksistä huolimatta kokouksesta muodostui onnistunut. Kaikki illan puhujat korostivat sitä, että Dawson oli tehnyt historiallisesti merkittävän löydön. Jopa muuten pidättyväinen Woodward hehkutti: ”Meidän löytömme vahvistaa kiistatta kaikki tieteelliset teoriat todeksi!”

Seuraavana päivänä The Times otsikoi kokousta käsittelevän artikkelinsa: ”Ensimmäinen todiste aivan uudesta ihmislajista”. Sävy oli varsin laimea ottaen huomioon, että kyseessä oli vuosisadan suurin tieteellinen uutinen.

Turistitkin kaivelivat sorakuoppaa

Vuoden päästä kaivausalue avattiin yleisölle. Kesän 1913 aikana Piltdownin kylästä muodostui suosittu matkailukohde, ja alueen valtasivat linja-autot, jotka toivat vierailijoita Lontoosta.

Paikallislehti Sussex Daily News kuvasi, miten sikäläinen opas ”osoitti paikan, josta kallo löydettiin, ja ryhmä tutki alueen perusteellisesti. Monet käyttivät tilaisuutta hyväksi ja tekivät omia kaivauksiaan, mutta maasta ei valitettavasti paljastunut lisää kalloja”.

Matkailijaryhmät kutsuttiin maastoretken jälkeen teelle raatihuoneelle, jossa heillä oli mahdollisuus ihailla kallosta tehtyä valosta ja ostaa Piltdownia esittäviä postikortteja.

Piltdowninmiehen löytymisen jälkeen matkailijoita virtasi kaivelemaan löytöpaikkaa. Yhtään uutta luuta ei kuitenkaan löytynyt.

© Scanpix

Fossiilikuume huipentui vuonna 1915. Lontoon kuuluisan tiedeseuran Royal Institutionin seinälle ripustettiin mahtipontinen maalaus Dawsonista, Woodwardista, Keithistä ja Lankesterista.

Brittiläisen luonnontieteen suurin aarre, piltdowninihmisen kallo, siirrettiin luonnontieteellisen museon pääsaliin, joka holveineen ja pylväineen muistutti mahtavaa katedraalia. Se asetettiin näytteille yhdessä Wood­wardin hiljattain julkaiseman A Guide to the Fossil Remains of Man -teoksen kanssa (suomeksi Ihmisen fossiilisten jäänteiden opas).

Myös Lankester ja Keith julkaisivat löydöstä omia teoksiaan, joissa he julistivat, että piltdownin­ihmisen löydyttyä brittiläinen tiede­yhteisö oli vihdoin saanut käsiinsä ”paljon puhutun ’puuttuvan renkaan’ – kaikkien aikojen huomiota herättävimmän ja merkittävimmän fossiilin”. Kesken fossiilikohun Charles Dawson kuoli vain 52-vuotiaana.

Anatomi Arthur Keith kutsui Dawsonin muistokirjoituksessa tätä ”loistavaksi esimerkiksi niistä miehistä, jotka vievät brittiläistä tiedettä eteenpäin: ajattelevaksi, tarkkanäköiseksi harrastajaksi”.

Woodward jatkoi Dawsonin työtä

Dawsonin kuoleman jälkeen Woodward jatkoi piltdowninihmisen tutkimista. Hän muutti asumaan löytöpaikan lähelle ja käytti lähes 20 vuoden ajan kaikki kesäkuukaudet uusiin kaivauksiin muttei tehnyt ainuttakaan uutta löytöä. Kun hän ei enää pystynyt kaivamaan ikänsä ja terveytensä vuoksi, hän ryhtyi kirjoittamaan aiheesta kirjaa.

Toisen maailmansodan puhkeamisesta ja saksalaisten Sussexiin tekemistä pommituslennoista huolimatta Woodward jatkoi hellittämättä työtään eikä maanmiestensä tavoin paennut pommituksia. Syyskuun 1. päivän iltana vuonna 1944 hän sai vihdoin teoksensa valmiiksi. Seuraavana aamuna hänet löydettiin kuolleena sängystään.

Uusi ajoitus herätti epäluulot

Woodwardin teos The Earliest Englishman (Varhaisin englantilainen) julkaistiin neljä vuotta hänen kuolemansa jälkeen, ja se herätti uudestaan jo laimenneen kiinnostuksen piltdowninihmistä kohtaan. Löytöä seuranneina 36 vuotena tieteessä oli otettu isoja edistysaskeleita. Tuolloin oli muun muassa onnistuttu kehittämään uusia ajoitusmenetelmiä luiden iän määrittämiseksi.

Vuonna 1949 piltdowninihmisen kallo päätettiin ajoittaa niin sanotulla fluorimenetelmällä. Sen tulokset järkyttivät tutkijoita. Fossiili ei ollut läheskään niin vanha kuin oli luultu. Ajoitus osoitti sen iäksi ehkä noin 50 000 vuotta. Se oli siis peräisin ajalta, jolloin nykyihminen oli jo ollut olemassa. Piltdowninihminen ei ollutkaan ”puuttuva rengas” eikä ensimmäinen ihminen vaan myöhään elänyt alkeellinen jäänne menneisyydestä.

Myös Oxfordin yliopistossa työskentelevä nuori antropologi ja anatomi Joseph Weiner oli lukenut Arthur Woodwardin kirjan. Hän pääsi näkemään piltdowninihmisen kuuluisan kallon muinaisia ihmisiä käsittelevässä konferenssissa vuonna 1953 ja alkoi tutkia vanhoja luita tarkemmin.

Weiner havaitsi suureksi hämmästyksekseen, että kallon leuan hampaat olivat punaruskean pinnan alta valkoisia. Lisäksi hampaat näyttivät siltä, etteivät ne olleet kuluneet puremalla vaan että ne oli hiottu viilalla.

Esimerkiksi niiden purupinnat olivat silmiinpistävän tasaiset eivätkä ne sopineet toisiinsa.

Weiner päätti kokeeksi valmistaa fossiilin muotoilemalla apinan hammasta viilalla ja lopulta värjäämällä sen. Lopputulos oli lähes identtinen piltdownin­ihmisen hampaiden kanssa.

Weiner soitti heti kollegalleen Kenneth Oakleylle Lontoon luonnontieteelliseen museoon:

”Ota tehokkain mikroskooppisi ja tutki piltdowninihmisen hampaat perusteellisesti. Löydätkö jälkiä nykyaikaisesta työstöstä?”

Tunnin kuluttua kollega soitti Weinerille takaisin ja totesi järkyttyneenä: ”Olen aivan varma: värjäymät ovat keinotekoisia!”

Paljastus seurasi toistaan, ja pilt­dow­nin­ihmisen tarina alkoi murentua pala palalta. Fossiilin

leukaluun havaittiin olevan peräisin orangilta tai simpanssilta. Hampaiden värjäymät taas olivat ruskeaa seinämaalia.

Hampaat olivat liian litteät. Piltdowninmiehen hampaiden purupinta oli niin tasainen, että tutkijat alkoivat epäillä petosta.

© Science Photo Library

Kallo oli peräisin keskiajalta

Sanomalehdet retostelivat huijauksen paljastumisella etusivuillaan: ”Vuosisadan suurin tieteellinen huijaus!” ja ”Suuri puuttuva rengas -huijaus ravistelee tiedeyhteisöä!” The Times yritti pelastaa brittien kunnian viimeiset rippeet väittämällä, että ”kallon kappaleet ovat aitoja muinaisihmisen jäännöksiä”.

Vuonna 1959 romuttui viimeinenkin toive piltdowninihmisen aitoudesta. Luiden ikä saatiin pitävästi selville hiili 14 -ajoituksella, joka osoitti, että kallo oli peräisin 1300-luvulta ja leukaluu oli vielä nuorempi.

Se oli todennäköisesti peräisin borneolaiselta orangilta. ”Ensimmäinen englantilainen” oli toisin sanoen koottu keskiaikaisen ihmisen ja aasialaisen apinan luista.

Havaintojen jälkeen alettiin selvittää, kuka fossiilin oli väärentänyt. Weiner oli varma siitä, että syyllinen oli Dawson. Hän kävi siksi Sussexin arkeologisessa yhdistyksessä kuullakseen lisää seudun kuuluisimmasta arkeologista.

Weiner sai selville suureksi hämmästyksekseen, että Dawson oli ollut äärimmäisen epäsuosittu kollegojensa joukossa. Yksi heistä selitti, että Dawson oli toistuvasti varastanut muiden töitä.

Hän väitti muun muassa, että Dawson oli kopioinut laajat teoksensa nimekkäältä historioitsijalta. Lisäksi sikäläiset uskoivat, että Dawsonilla oli ollut tapana käsitellä arkeologisia esineitä saadakseen ne näyttämään todellista vanhemmilta.

Dawson oli huijauksen takana

Lontoossa Weiner sai yhteyden Dawsonin vanhaan ystävään, joka kertoi piipahtaneensa Dawsonin toimistossa pari kertaa ennalta ilmoittamatta.

Ensimmäisellä kerralla hän oli yllättänyt amatööriarkeologin värjäämässä piinsirua ja toisella kertaa maalaamassa luuta.

Ystävä ei ollut uskaltanut sanoa tästä mitään aikaisemmin, sillä Dawson oli kaikesta huolimatta ollut tunnettu arkeo­logi ja seurustellut Arthur Woodwardin kaltaisten kuuluisien ja arvostettujen tiedemiesten kanssa.

Lisätutkimukset paljastivat, että Dawson oli vuosia tehtaillut niin patsaita, piiesineitä ja kivikauden veneitä kuin roomalaisia hevosenkenkiäkin.

Weiner ei saanut selville, miksi Dawson oli tehnyt pildowdinihmisfossiilin. Ilmeisesti syynä oli ollut turhamaisuus: toisin kuin veljensä Dawson ei päässyt opiskelemaan yliopistoon eikä hän ollut saanut toteutettua unelmaansa tieteellisestä urasta. Dawson ei ilmeisesti ollut kaihtanut mitään keinoja saavuttaakseen tiedeyhteisön hyväksynnän ja päästäkseen historiankirjoihin.