Naisen kallossa oli taisteluvamma
Vuonna 2013 ruotsalainen arkeologi Charlotte Hedenstierna-Jonson sai luvan ottaa dna-näytteet luurangon hampaista ja olkaluusta. Tutkimuksissa löytyi X-kromosomeja muttei Y-kromosomia, mikä varmisti lopullisesti, että vainaja oli nainen.
Tutkimuksen tulokset julkistettiin vuonna 2017, ja ne ovat osaltaan kyseenalaistaneet tutkijoiden tähänastiset käsitykset naisten roolista viikinkiajalla.
Samaa historian päivitystä tukee myös Pohjois-Norjassa Solørissä tehty hautalöytö. Kyseessä oli niin ikään naispuolisen viikingin hauta, josta löytyi myös nuolia, keihäs ja kirves. Tietokonekerroskuvauksessa naisen kallosta paljastui todenäköisesti taistelussa tullut halkeama.
”Kyseessä on tyypillinen taisteluvamma, ei teloituksen tai murhayrityksen jälki, sillä siinä tapauksessa uhria ei olisi tapettu iskemällä tätä otsaan”, tanskalainen arkeologi Charlotta Lindblom on todennut CT-kuvien perusteella.
Lindblomin mukaan löydöt osoittavat, että viikinkiajan yhteiskunnassa sukupuoliroolit eivät olleet niin tiukkoja kuin tähän asti on uskottu ja myös naiset osallistuivat taisteluihin ja ryöstöretkille.
Kivikauden naiset saattoivat metsästää
Tutkijat ovat myös tarkistaneet oletuksia kivikauden sukupuolirooleista.
Yhdysvaltalainen arkeologi Dean Snow on analysoinut kädenjälkiä lähes 12 000 vuotta vanhoissa kalliomaalauksissa ja arvioinut niiden perusteella, että valtaosa metsästystä kuvaavista kalliomaalauksista on naisten tekemiä.
Hänen tutkimustensa mukaan taiteilijoiden kädet ovat normaalia miehen kättä pienempiä ja nimettömät ja etusormet ovat 75 prosentissa tapauksista yhtä pitkiä, mikä on naisille tyypillistä.
Havainnot kumoavat oletuksen siitä, että luolamaalauksia ovat tehneet miehet, jotka myös hoitaneet niissä kuvatun metsästyksen. Naisilla on luultavasti ollutkin oletettua aktiivisempi rooli yhteisöissä, paitsi maalausten tekemisessä myös esimerkiksi metsästyksessä.
Näkemystä tukee vuonna 2018 yhdysvaltalaisen arkeologi Randall Haasin Andeilta tekemä löytö – 9 000 vuotta vanha naisen hauta, joka oli varustettu runsailla metsästysvälineillä.
Haas onkin todennut tämän sekä vastaavien, eri puolilla Amerikan mannerta tekemiensä löytöjen perusteella, että tuon ajan metsästäjistä 30–50 prosenttia on voinut olla naisia.
Todisteita riittää
Historian uutta tulkintaa kritisoivien mielestä viitteet naisten roolista metsästäjinä ja sotureina eivät ole suinkaan yksiselitteisiä – esimerkiksi Birkan hautalöytö on ainoa alueen yli 50 haudasta, joka ei kuulu miespuoliselle vainajalle.
Luolamaalausten kädenjäljet eivät myöskään välttämättä ole naisten tekemiä, vaan ne ovat saattaneet olla nuorten miesten, joiden käden koko ja piirteet poikkeavat aikuisista miehistä.
Monet tutkijat näkevätkin, että nykypäivän arkeologit ovat lankeamassa samaan sudenkuoppaan kuin Hjalmar Stolpe lähes 150 vuotta sitten.
Nykypäivän arkeologit saattavat nimittäin toistaa menneisyyden virheitä soveltamalla nykypäivän tasa-arvo- ja sukupuolinormeja vanhoihin löytöihin, etenkin kun löydöistä ja tutkimuksista vedetyt johtopäätökset eivät suinkaan ole yksiselitteisiä.
Kenties ainoa lopputulema, josta voidaan olla yksimielisiä, on se, että monet uudet havainnot ja löydöt luovat entistä moniulotteisempaa ja vivahteikkaampaa kuvaa menneisyydestä. Ne muistuttavat siitä, miten monisyinen, rikas ja kiehtova ihmiskunnan historia onkaan, kun tutkimme esivanhempiamme sellaisina kuin he olivat – eikä heijastuksina siitä, keitä me olemme.