10 kaistapäistä juttua

Filosofien elämäkerturin Diogenes Laertioksen mukaan fi­lo­sofi Khrysippos kuoli nauruun Olympian kisojen aikaan vuonna 208 eaa.

Kun Khrysippos näki aasin syövän viikunoita hän huusi: ”Antakaa aasille viiniä, jotta se voi huuhtoa viikunat alas!” Siten hän alkoi nauraa hillittömästi ja kuoli.

Vuonna 1985 Georgian osavaltiosta Yhdysvalloista ­löydettiin huumeiden yliannostukseen kuollut mustakarhu. Se oli syönyt noin 40 kiloa ­p­uhdasta kokaiinia, jonka salakuljettaja oli pudottanut maastoon lentokoneesta.

Mies – entinen huumepoliisi – oli hypännyt itse laskuvarjolla perässä mutta kuollut hypyn epäonnistuttua.

”Pablo EscoBeariksi” ­nimetty karhu on nykyään täytettynä esillä Lexingtonissa.

Kauhukomedia Cocaine Bear (2023) perustuu tämän epäonnisen karhun tarinaan – mutta sen sijaan, että karhu kuolisi yliannostukseen, elokuvassa sen annetaan jäädä henkiin... ja se menee täysin sekaisin.

🎞 Katso elokuvan traileri:

Elokuvalla ei ole siis juuri mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mutta se on saanut hyviä arvioita.

Seuraavassa on lisää tositapahtumista elokuvan taustalla – ja kuvia aidosta täytetystä kokaiinikarhusta, joka on esillä Kentucky for Kentucky Fun Mall -ostoskeskuksessa:

Joukko eteläafrikkalaisia opiskelijoita teki uuden maailmanennätyksen 20. maaliskuuta 1959, kun 25 opiskelijaa ahtautui yhtä aikaa puhelinkoppiin. Villitys levisi nopeasti myös muualle maailmaan, ja etenkin Yhdysvalloissa yliopisto-opiskelijat ­alkoivat kilpailla puhelinkoppiin ahtautumisessa.

Ahtautumisesta tuli niin suosittua hupia, että moni alkoi pinnata jopa luennoilta harjoitellakseen sitä.

Time ­Magazine -lehden artikkelin mukaan ahtautujat olivat yksimielisiä siitä, että paras taktiikka oli ”valita mahdollisimman nuoria ja pieniä opiskelijoita ja antaa kokeneen mestarin järjestää heidät pinoon”.

Suosittu villitys lopahti vuoden vaihteessa yhtä nopeasti kuin se oli ­alkanutkin, eikä eteläafrikkalaisten 25 henkilön ennätystä ole koskaan ­rikottu – ainakaan virallisesti.

Berliinin eläintarhaan saatiin 1920-luvun alussa kaksi jääkarhua, joista tuli nopeasti kaupunkilaisten suosikkeja.

Eläintarha palkkasi miehiä esiintymään jääkarhuasuissa, ja ihmiset saivat maksua vastaan poseerata valokuvassa heidän kanssaan.

Jääkarhuista tuli niin suosittuja, että tapa levisi muuallekin Saksaan, ja pian vastaavia kuvauksia järjestettiin kaikissa suuremmissa kaupungeissa.

Jääkarhupukuun pukeutuneita esiintyjiä palkattiin erilaisiin juhliin ja tilaisuuksiin, joissa ihmiset kuvasivat heitä innokkaasti esimerkiksi itsensä, lastensa tai uuden autonsa kanssa tai vaikkapa vain kävelemässä metsässä.

Myös monet rantalomakohteet tarjosivat mahdollisuuden päästä kuvaan jääkarhun kanssa.

Villitys eli pitkään aina läpi natsismin ajan ja hiipui vasta 1960-luvulla.

Kuunneltuaan ystäviensä valituksia vaivalloisista lemmikkieläimistä mainosmies Gary Dahl sai loistavan idean: lasten piti saada helposti hoidettava ja vaivaton lemmikki, ja mikä olisi vaivattomampi kuin kivi.

Dahl keräsi tuhansia kiviä rannalta ja pakkasi ne pieniin pahvilaatikoihin. Laatikoissa oli ilma-aukot ja nyöri, josta lemmikkiä saattoi kävelyttää.

Mukana oli humoristinen ohjekirja, jossa kerrottiin kiven helposti oppimat käskyt.

”Istu” oli helppo useimmille kiville, kun taas ”kieri” vaati hieman enemmän apua omistajalta.

Kivilemmikkien valmistus oli lähes ilmaista, ja niitä myytiin 3,95 dollarin kappalehintaan vuonna 1975. Suosio oli valtava, ja Dahlista tuli kivimyynnillä miljonääri puolessa vuodessa.

Jalat yhdistettiin 1700-luvulla Venäjän hovissa ­seksuaalisuuteen, ja vaikutusvaltaisilla naisilla, kuten keisarinna Katariina Suurella, oli palveluk­sessaan erityisiä jalankutittajia.

He olivat yleensä naisia tai eunukkeja, joiden tehtävä oli ­virittää rouva sopivaan tunnelmaan ennen varsinaisia lemmenleikkejä.

Joukko Michiganin yliopiston miespuolisia opiskelijoita tunkeutui 21. maaliskuuta 1952 naisopiskelijoiden asuntolaan ja varasti heidän pikkuhousujaan protestiksi siitä, että nais- ja miesopiskelijat pidettiin erillään.

Pikkuhousuvarkaudet laajenivat koko maan laajuiseksi villitykseksi, ja naiset osallistuivat siihen aktiivisesti heittelemällä miehille pöksyjään, joihin oli usein merkitty omistajan nimi ja puhelinnumero.

Moisesta saattoi seurata yliopistosta erottaminen, mutta villitys jatkui silti 1960-luvulle asti.

Vuonna 1956 harmiton leikki kuitenkin riistäytyi käsistä Kalifornian yliopistossa, kun kolmetuhatta miesopiskelijaa alkoi hajottaa paikkoja ja varasti kaiken minkä irti sai.

Paikkakunnan pieni poliisilaitos oli tilanteessa voimaton, ja pari tuntia kestänyt riehunta aiheutti suurta tuhoa.

Junarosvo Elmer McCurdy ammuttiin Oklahomassa ­Yhdysvalloissa vuonna 1911. Kun kukaan ei halunnut ruumista, hauturi palsamoi sen ja esitteli sitä ihmisille maksusta.

Viiden vuoden kuluttua kaksi miestä esittäytyi McCurdyn veljinä ja sai ruumiin haltuunsa.

Todellisuudessa he omistivat sirkuksen, johon ruumis nyt pantiin näytille. 60 vuoden aikana rähjääntynyt ruumis myytiin toistuvasti, ja lopulta sitä alettiin luulla nukeksi.

Totuus paljastui vuonna 1976, kun sen käsi irtosi. Ruumis haudattiin vuoden kuluttua.

Surmanajot, joissa hurjapäät kiisivät moottoripyörillä tai autoilla pyöreänmuotoisen areenan, niin sanotun pytyn, seiniä pitkin, olivat suosittua viihdettä 1900-luvun alussa. 1920-luvun puolivälissä Yhdysvalloissa
lajista kehitettiin yksi historian omituisimmista viihdemuodoista: surman-ajo leijonien kanssa.

Aluksi leijonat saivat jahdata ajajia ympäri areenaa.

Ferald Egbert meni vielä pidemmälle, kun hän kiinnitti ajokkiinsa sivuvaunun ja opetti leijonan makaamaan siinä ajon aikana.

Ohjelmanumerosta tuli suurmenestys, sillä olihan toki ihan eri asia vain kiitää pytyn seiniä autolla kuin tehdä se 200-kiloisen ärjyvän leijonan kanssa.

Moni surmanajaja alkoi jäljitellä kuolemaa halveksuvaa temppua, ja sitä esitettiin innostuneelle yleisölle seuraavat 40 vuotta.

Kun eteläafrikkalainen rautatieläinen James Wide menetti 1800-luvulla ­molemmat jalkansa, hän sai erikoisen idean: Hän osti paviaanin ja opetti sen kuljettamaan häntä resiinalla ja käyttämään raideopasteita.

Rautatieyhtiö ”palkkasi” epäilyksistään huolimatta Jack-paviaanin töihin, ja se hoiti raide­opasteita yhdeksän vuoden ajan viinaryypyn ja 20 sentin päiväpalkalla.