Noin 750 eaa. – 500 jaa.
Kotitontun esikuvia olivat roomalaiset laarit
Historiantutkijoiden mukaan kotitontun esikuva on roomalainen kodinjumala lar familiares.
Nämä niin sanotut laarit suojelivat kotia ja sen asukkaita, mikäli perhe vain muisti antaa niille uhrilahjoja.
Roomalaisen Titus Maccius Plautuksen (254–184 eaa.) Aulularia-näytelmän myöhemmässä, 300-luvulta peräisin olevassa versiossa kodinjumala auttaa iäkästä miestä kätkemään ruukun, joka on täynnä kultaa.
Kun mies sitten kuolee, hänen poikansa haluaa kullan itselleen. Kodinjumala kuitenkin kieltäytyy paljastamasta ruukun kätköpaikkaa pojalle, koska tämä ei ole pitkään aikaan tuonut hänelle uhrilahjoja.
Kodinjumala leppyy vasta, kun pojan vaimo rukoilee häntä ja tuo hänelle lahjoja, ja paljastaa kullan kätköpaikan.
Kodinjumala lar familiares oli pohjoismaisen kotitontun roomalainen vastine.
400–1500
Tonttu oli arvaamaton olento
Pohjoismaissa talosta ja sen asukkaista huolehtivat kodinhaltijat tai kotitontut, jotka olivat usein oikukkaita ja äkkipikaisia.
Entisaikaan Pohjolassa uskottiin, että jokaisessa talossa oli kodinhaltija tai kotitonttu. Ne kuvattiin yleensä pieniksi vanhoiksi ukoiksi, joilla oli usein kiivas luonne.
Kotitonttu kuului talonväkeen, ja se piti pitää hyvällä tuulella, jotta se ei olisi suuttunut ja vaihtanut taloa.
Tontun lähtö tiesi huonoa onnea ja talon köyhtymistä. Niinpä tontulle jätettiin yöksi syötävää ja juotavaa, kuten puuroa, tuoretta leipää, olutta tai vastalypsettyä lämmintä maitoa.
Suuttunut kotitonttu saattoi tehdä kiusaa tai jopa vaihtaa taloa.
Tontulla saattoi olla talossa mielipaikka, jonne muilla ei ollut menemistä. Kerrotaan, että erään talon tonttu nukkui mielellään uunin päällä lämpimässä.
Moni tietämätön vieras oli yrittänyt kömpiä sinne nukkumaan, mutta tonttu oli heittänyt heidät rytinällä alas, ja kerran muuan mies oli melkein murtanut kätensä pudotessaan.
Toisessa talossa taas oli saunatonttu, joka halusi saunoa yöllä yksin. Kun isäntä oli kerran mennyt yöllä saunaan, tonttu oli suuttunut ja repinyt tältä päänahan silmille.
981
Tontun kaltainen olento mainitaan jo vanhassa saagassa vuodelta 981.
Kristinusko karsasti tonttuja ja haltijoita
Pohjoismaiden vanhin säilynyt tontun tai haltijan kaltaisen olennon kuvaus löytyy Norjan kuninkaasta Olavi Tryggvenpojasta kertovasta saagasta vuodelta 981. Kristinusko oli tuolloin vähitellen leviämässä Pohjolaan, ja pakanallisia tonttuja alettiin paheksua.
Saagassa kerrotaan islantilaisesta Kodran-nimisestä talonpojasta, jonka mailla suuren kiven alla asui haltija tai tonttu. Kodran vei sille säännöllisesti lahjoja ja ruokaa ja sai vastalahjaksi apua ja hyviä neuvoja, joiden avulla tila kukoisti.
Kerran Kodranin kristitty poika kuitenkin toi tilalle vieraaksi papin, joka sai Kodranin hylkäämään pakanallisen tontun. Lopuksi pappi karkotti tontun kiven alta vihkivedellä ja rukouksilla.
1000–1750
Tonttu-usko sinnitteli
Kirkko piti tonttuja ja haltijoita paholaisen luomuksina ja pyrki kaikin keinoin kitkemään haltijauskon kansasta.
Kristinuskon vakiintuessa Pohjolaan suhtautuminen pakanallisiin tonttuihin ja haltioihin muuttui. Kristityillä oli vain yksi jumala, ja tonttuja alettiin pitää paholaisen luomuksina.
1200-luvulla elänyt ruotsalainen pyhimys pyhä Birgitta kirjoitti tontuista ja varoitti uskovaisia rukoilemasta niitä.
Martti Luther (1483–1546) puolestaan kehotti pappeja häätämään tontut taloista samaan tapaan kuin katolisen kirkon manaajat karkottavat demoneja.
Pakanallisiin haltijoihin uskovat saattoivat päätyä noitina roviolle.
Tontut eivät kuitenkaan niin vain suostuneet katoamaan ihmisten uskomuksista. 1500-luvulta on säilynyt kirjoituksia turhautuneista papeista, joiden seurakuntalaiset uskoivat sitkeästi tonttuihin.
Kirkko ei tyytynyt vain harmittelemaan asiaa, vaan tuomitsi haltijauskovaisia jopa noitina roviolle.
Esimerkiksi Tanskan viimeinen noituudesta tuomittu henkilö Anne Palles väitti kivenkovaan, että hänen maatilallaan asui hevosenhahmoinen haltija.
Palles mestattiin ja hänen ruumiinsa poltettiin 4. huhtikuuta 1693.
1836–
Kodinhaltijasta joulupukin apulaiseksi
Aika: 1836–
Roomassa asunut tanskalainen taiteilija Constantin Hansen kutsui kotiinsa vieraita joulunviettoon vuonna 1836.
Kun vieraat saapuivat, heitä vastassa olivat historian ensimmäiset punanuttuiset joulutontut.
Hansen oli koristellut olohuoneen paperista leikatuilla tontuilla, jotka muun muassa tanssivat joulupuurokulhon ympärillä ja leikkivät kissan kanssa.
Lasten rakastama joulutonttu syntyi 1800-luvulla.
Vieraat ihastuivat tonttuihin, ja arkkitehti Gottlieb Bindesbøll kirjoitti niistä veljelleen Tanskaan. Kirje julkaistiin tanskalaisessa lehdessä, ja joulutonttuperinne alkoi levitä ensin Tanskassa ja sitten muuallakin Euroopassa.
Suomeen joulutontut levisivät saksalaisten ja ruotsalaisten joulukorttien välityksellä, ja 1850-luvulla kuviin ilmestyivät myös tonttutytöt.
1900-luvun alkupuolella tontut saivat uuden tehtävän, kun niistä tuli Joulupukin apulaisia. Nykyään tontut tunnetaan lähes kaikkialla maailmassa.
Ne eivät enää huolehdi talosta, pelloista tai eläimistä, kuten aikoinaan, vaan tuovat lapsille lahjoja jouluna.