Ennen kuin keskiajan Euroopan kristityt pääsivät joulunviettoon, heidän piti paastota 40 päivää.
Paasto alkoi yleensä marraskuun puolivälissä, ja sen aikana pidättäydyttiin alkoholista ja eläinperäisistä ruuista, kuten lihasta, munista ja maitotuotteista.
Paaston tarkoitus oli valmistautua jouluun hengellisesti, ja sitä seurasi 12 päivää kestänyt joulunaika, joka alkoi 25. joulukuuta ja päättyi loppiaisena 6. tammikuuta.
Kristinusko alkoi juurtua Pohjolassa ensiksi Tanskaan vuoden 975 tienoilla.
Viikingit viettivät pakanajoulua
Skandinavian asukkaat viettivät joulua jo kauan ennen kuin heistä tuli kristittyjä. Viikinkien keskitalven juhlaa, jólia, vietettiin vuoden lyhyimpänä päivänä eli yleensä 21.–22. joulukuuta.
Juhlassa syötiin ja juotiin ja uhrattiin jumalille. Kun viikingit kääntyivät kristinuskoon 900–1000-luvuilla, lähetyssaarnaajat onnistuivat sulauttamaan Jeesuksen syntymän juhlinnan pakanalliseen jóliin.
Thor ja Odin vaihtuivat Jeesukseen ja Neitsyt Mariaan, mutta jól-nimitys jäi käyttöön eri muodoissaan.
Joulu ei ollut keskiajalla vielä iloinen perhejuhla, vaan se oli sekoitus pakanallisia ja kristillisiä tapoja.
Esimerkiksi jouluaatto oli keskiajalla harras päivä, joka päättyi keskiyön messuun.
Varsinainen joulunvietto alkoi joulupäivänä, ja siihen kuuluivat hilpeät juomingit ja syömingit, riehakkaat leikit, tanssi ja jopa nujakat.
Pakanallisia piirteitä sisältänyt joulunvietto äityi välillä niin railakkaaksi, että katolisen kirkon oli 1100-luvulla rauhoitettava tilannetta säätämällä joulurauha.
Yksi kristilliseen joulunviettoon sulautunut pakanallinen perinne oli joulukanto. Monilla Euroopan alueilla tulisijaan tuotiin suuri kanto, jonka piti palaa koko joulun ajan.
Joulukantoperinne oli luultavasti esikristillinen jäänne pohjoiseurooppalaisesta luonnonpalvonnasta.
