Jouluaatto oli pelon juhla

Suomen nykyiset joulun viettotavat pohjautuvat pitkälti kekriin eli köyriin, jota ennen juhlittiin sadonkorjuun päättymisen kunniaksi syksyisin. Talonpoikaisyhteisöissä kekri oli myös vuoden päätösjuhla. Itä-Suomessa kek­riperinteet säilyivät voimissaan 1800-luvulle asti, ja joulu oli toisarvoinen juhla.

Vaikka pakanalliset taiat ja uskomukset säilyivät pitkään, kristinusko toi mukanaan uusia perinteitä. Kun papisto alkoi saarnata kekrin viettoa vastaan, joulusta kehittyi kekriä tärkeämpi juhla.
Joulunaika kesti Tuomaan päivästä Nuutin päivään, joka tuolloin oli 7. tammi­kuuta.

Tuona aikana vallitsi joulurauha. Suomessa ja Ruotsissa joulua alettiin valmistella jo viikkoja ennen varsinaista juhlaa. Taloissa leivottiin, laitettiin ruokaa, valmistettiin olutta ja sahtia, siivottiin ja varauduttiin muutenkin huolellisesti keskitalven juhlaan.

Kestitystä piti riittää kaikille, sekä eläville että suvun vainajille ja muille talon säilymisen kannalta tärkeille henkiolennoille.

Keskeneräiset työt oli saatava valmiiksi jouluksi. Esimerkiksi riihen lämmitykseen seuraavana vuonna tarkoitetut puut oli halottava ja pinottava, ja kaiken pyykin piti olla jouluksi kuivaa, koska märän pyykin uskottiin tietävän eläimille harmia seuraavana kesänä.

Vaikka harvalla talonpojalla oli varaa käyttää kynttilöitä läpi vuoden ja pimeällä pärjättiin yleensä päreen valossa, jouluksi valettiin mahdollisuuksien mukaan talikynttilöitä.

Valettaessa ei saanut nauraa, sillä muutoin kynttilät rätisivät palaessaan. Palavista kynttilöistä tippuva tali otettiin talteen taikoja varten. Erityisen voimallista oli kirkon kynttilöiden tali, joka tepsi muun muassa hevosten köhään ja kaunisti niiden karvan.

Lahjojen anto yleistyi myöhään

Ruotsin aatelispiireissä lahjojenanto oli jo varhain tärkeä jouluperinne. Perheenjäsenten ja sukulaisten lisäksi lahjoilla palkittiin kaikki sukua vuoden varrella auttaneet.

Kun skånelainen rouva Anna Brahe 1600-luvulla jakoi Löberödin linnassaan lahjoja, saajalista oli pitkä. Jouluaattona saattoi noin viisi­sataa henkilöä lähipitäjistä kerääntyä sinne hakemaan joululahjoja.

Ulkomaiset vieraatkaan eivät voineet luistaa velvollisuudesta. Esimerkiksi vuoden 1653 jouluna Ruotsin hovissa vieraillut englantilaismies pakotettiin antamaan lahjoja jopa kuningattaren trumpetinsoittajille, rumpaleille, metsämiehille, palvelijoille ja hevoskuskeille.

Suomessa ensimmäiset varsinaiset joululahjat jaettiin tiettävästi Turussa 1700-luvulla, ja perinne yleistyi vasta 1800-luvulla. Silloinkin lahjoja antoivat lähinnä säätyläiset.

Talonpojat juhlistivat joulua esimerkiksi uusilla vaatteilla. Katsottiin, että jokaisella talon väkeen kuuluvalla piti olla hyvän onnen turvaamiseksi ainakin yksi uusi vaatekappale. Tästä syystä isäntäväki usein lahjoitti palkollisilleen jouluna vaatteita.

Jouluna ennustettiin tulevaisuutta

Jouluaatto oli pullollaan enteitä, jotka kertoivat, mitä seuraava vuosi toi tullessaan. Silloin tehtiin myös paljon taikoja hyvän onnen varmistamiseksi.

Yksi keino ennustaa tulevaa oli tinan valaminen, jota nykyisinkin harrastetaan leikkimielessä uutenavuotena. Aikoinaan tinan valaminen oli totista puuhaa, ja se tehtiin usein jouluaattoyönä pimeässä esimerkiksi saunassa tai riihessä.

Se lienee jäänne vanhoista uhri­menoista, sillä ensimmäinen kauhallinen tinaa kaadettiin aina haltijalle. Ensimmäisenä kuolevan henkilöllisyys voitiin saada selville asettamalla suolarakeita ikkunalaudalle.

Kuolo korjasi ennen seuraavaa joulua sen, jonka nimikkorae suli ensin. Seuraavaksi kuolevan sai tietää myös, jos uskalsi mennä ulos ja kurkistaa lasin läpi sisälle tupaan. Se, joka näytti istuvan ilman päätä, oli kuollut ennen seuraavan vuoden loppua.

Isäntä pystyi ennustamaan sadon suuruutta heittämällä lattialle levitettyjä olkia kohti pirtin kattoa tyvi edellä. Kattoon kiinni jääneiden korsien määrä kertoi, montako aumaa viljaa oli tiedossa.

Eläinten ruokkimisessa oli eri alueilla omat perinteensä. Sotkamossa kaikki joulun ruoat vietiin eläimille jo aattona, jotta keväästä ei tulisi pitkä ja kylmä. Joissakin paikoissa eläimet saivat ruokaa jouluyönä yhdeksästi tai sitten ne ruokittiin vain jouluaamuna kerran, mutta varhain.

Halsuassa annettiin lehmille juotavaa vasta tapaninpäivänä, jotta ne lypsäisivät hyvin seuraavana vuonna. Virroilla vettä ei viety navettaan joulupäivänä, jottei sinne tulisi kesällä kärpäsiä. Hevosten kaurat saatettiin kuitenkin kostuttaa sahdilla tai viinalla.

Lannanluonti ja muutkin navettapuuhat saivat odottaa tapaninpäivään. Eläimille voitiin kuitenkin tehdä monenlaisia taikoja, jotka suojasivat niitä pahoilta hengiltä ja naapureiden loitsuilta ja tekivät ne hedelmällisiksi ja tuottoisiksi.

Yksin liikkuminen oli vaarallista

Kotipiirissä liikkumista säädeltiin, jotta ei osuttu vainajien ja haltijoiden reitille. Jouluyökin saatettiin viettää tuvan penkeillä ja oljilla siskonpedissä. Tiiviistä tunnelmasta kertoo uusimaalainen sanonta: ”Jos ei jouluyönä saa halata, ruissato menee pilalle.”

Kyläily aattona tai joulupäivänä ei ollut sopivaa. Kylään pyrkivä vietiin sikolättiin tai tälle pantiin länget. Kyläilyllä saattoi aiheut­taa vahinkoa myös omalle talolle: jos lehmienhoitaja lähti aattona kylään, lehmät eksyivät kesällä.

Joillakin paikkakunnilla ”pyhien miesten” eli henkien annettiin saunoa ja syödä ennen talonväkeä, toisaalla hengille ja haltijoille oli varattu viimeinen saunavuoro.

Tällöin joulupöytä katettiin valmiiksi ja ovet jätettiin auki, jotta yliluonnolliset vieraat pääsivät nauttimaan juhlan antimista talonväen saunoessa.

Saunominen aloitettiin mahdollisimman varhain, millä pyrittiin sekä takaamaan työväen aikainen ylösnousu seuraavana vuonna että ilmeisesti myös välttämään yhteentörmäykset yliluonnollisen olioiden kanssa. Saunassa myös piti olla mahdollisimman hiljaa.

Aattona sai liikkua yksin vain hyvästä syystä. Emännälle tai isännälle se saattoi olla välttämätöntä esimerkiksi taikojen tekemiseksi navetassa ja tallissa.

Saunaan mentiin ja sieltä poistuttiin yhdessä, ja esimerkiksi Ikaalisissa talon isäntä merkitsi liidulla ristin niiden huoneiden ovien päälle, joissa ei enää saanut käydä sinä päivänä. Asiattomien pääsy navettaankin voitiin estää liitu- tai tervaristillä.

Saunan jälkeen käytiin pöytään. Talonpoikien joulupöytää koristi Suomessa monin paikoin iso touko- tai kylvöleipä, jota kutsuttiin monin paikoin ”joulun jalaksi”.

Se oli usein niin iso kuin talon uunissa pystyi leipomaan ja leivottu uutisjauhoista tai erikseen jauhatetuista jauhoista. Leipää ei syöty, vaan se pantiin joulun jälkeen aittaan jyvälaariin. Se syötiin tai sen avulla tehtiin taikoja vasta keväällä kylvötöiden alkaessa.

Joulupöytään piti kantaa kaikkea, mitä talossa oli, eikä syötävä saanut loppua kesken. Ensimmäiseksi ruokaa tarjottiin vielä haltijoille heittämällä sitä uunin taa tai kaatamalla juomaa pöydän päässä olevan penkin tai riihen nurkkaan.

Savossa ruokaa taas tarjoiltiin pihapiirissä sijaitsevan uhripuun juurelle. Vasta näiden toimien jälkeen oli talonväen vuoro aterioida.

Ateria kesti pitkään eikä ruokia korjattu pois syömisen jälkeenkään. Tapa juontui kekristä, jolloin ruokaa jätettiin yöksi vainajille.

Hillitty juhlinta päättyi tapanina

Kirkonkellojen soiminen jouluyönä tiesi pahaa, eikä kirkkoon pitänyt silloin lähteä. Värmlannissa kerrotaan tarinaa naisesta, joka halusi aina olla ensimmäisenä joulukirkossa.

Kun kellot alkoivat jouluyönä soida, nainen ryntäsi kirkkoon. Sisälle päästyään hän huomasi, että hänen ympärillään penkeissä istui vain kuolleita, jotka alkoivat tavoitella häntä. Nainen säikähti ja pääsi hädin tuskin pakoon hengissä.

Hänen huivinsa jäi kuitenkin vainajien käsiin. Se löydettin seuraavana päivänä kirkon lattialta rikki revittynä ja osin hiiltyneenä.

Samaa tarinaa kerrottiin eri versioina monin paikoin sekä Suomessa että Ruotsissa. On arveltu, että sen tarkoitus oli alun perin vieroittaa väki katolisista tavoista ja keskiyön messusta.

Uskonpuhdistus vuonna 1536 teki virallisesti lopun vanhoista katolisista perinteistä, mutta vanhakantaiset papit jatkoivat yömessujen pitämistä salaa. Ainoa keino lopettaa perinne oli pelotella seurakuntalaisia niin, että he eivät enää uskaltaneet lähteä yöllä kirkkoon. Luterilaisella ajalla kirkkoon mentiinkin vasta varhain joulupäivän aamuna.

Tulomatkalla kilpailtiin naapureiden kesken siitä, kenellä oli paras hevonen ja kuka ehti ensin kotiin, sillä häntä seurasi paras onni.

Riehakkaampi juhlinta alkoi vasta tapaninpäivänä, jolloin kyläilykin oli jo sallittua. Ensimmäiseksi vieraaksi toivottiin miestä, sillä naisen näkeminen ensimmäisenä tiesi huonoa onnea.

Tapanina lähtivät liikkeelle myös pukeiksi tai vastakkaiseksi sukupuoleksi naamioituneet nuorisojoukot kerjäämään syötävää ja juotavaa. Jos sitä ei annettu, seurue rankaisi talonväkeä pilkkalauluilla tai riehumalla. Ryypynkerjääjiä liikkui kylillä Nuutin päivään asti.

1700-luvun lopulla tavat alkoivat muuttua. Pakanalliset kekriperinteet sulautuivat kirkollisiin ja ulkomailta omaksuttuihin tapoihin, ja joulusta muodostui iloisempi perhejuhla.

1800-luvulla koteihin alkoi ilmestyä esimerkiksi joulukuusi Saksan mallin mukaan. Joulukinkku yleistyi vasta 1900-luvun alussa.