Historian jouluopas: 22 faktaa joulusta

Aina alkukirkon ajoista alkaen sininen väri on symbolisoinut toivoa. Siksi joulupukki oli menneinä aikoina usein tummansininen. Myös Neuvostoliiton vallan aikana Venäjällä yleistynyt joulupukin vastine Pakkasukko esiintyy usein sinisissä vaatteissa.

Suomessa joulupukki on yhdistelmä länsimaisen perinteen Pyhästä Nikolaoksesta ja suomalaisten vanhasta pakanallisesta nuuttipukista.

Ulkoisesti nuuttipukki ei muistuttanut nykyistä pyylevää hyväntahtoista hahmoa: nuuttipukilla oli pukin sarvet, tuohinaamari ja nurinpäin käännetty nuttu. Väreiltään nuuttipukki oli lähinnä harmaa.

1800-luvun lopulla joulupukin ulkomuoto alkoi muuttua Yhdysvalloissa ja punainen väri tuli mukaan kuvaan. Sikäläinen Santa Claus alkoi esiintyä punaisessa puvussa, jossa oli valkoiset turkisreunukset.

Tämä väriyhdistelmä ilmeisesti vaikutti siihen, että Coca-Cola vuonna 1931 otti Santa Clausin mainoskampanjansa mannekiiniksi.

Kampanjan tarkoitus oli muuttaa amerikkalaisten käsitys siitä, että Coca-Cola soveltui juotavaksi vain lämpiminä kesäpäivinä. Ahvenanmaalaista syntyperää ollut piirtäjä Haddon Sundblom sai tehtäväkseen suunnitella Coca-Colalle joulupukkihahmon.

Kampanja onnistui erinomaisesti: Coca-Cola vakiinnutti asemansa ympäri vuoden nautittavana virvokkeena ja samalla ihmisten mieliin iskostui kuva siitä, miltä nykyaikainen joulupukki näyttää.

4) Kuka toi lapsille lahjat Neuvostoliitossa?

Venäjällä vietetään ortodoksista joulua tammikuun 7. päivänä. Tämä johtuu siitä, että Venäjän ortodoksikirkko noudattaa yhä juliaanista kalenteria.

Nykyisessä joulunvietossa sekoittuvat vanhat venäläiset perinteet länsimaisiin vaikutteisiin. Neuvostoliiton aikana joulunvietolla oli hieman toisenlaiset puitteet.

Vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Venäjästä tuli Neuvostoliitto ja maahan luotiin uusi yhteiskuntajärjestys.

Kaikki viittaukset uskontoon piti hävittää neuvostokansalaisten elämästä, joten kristillisestä joulusta piti virallisesti luopua. Tilalle luotiin perinne uudenvuodenjuhlan vietosta, johon liittyi länsimaisen joulupukin korvaava Ded Moroz eli Pakkasukko.

Pakkasukko oli ollut tunnettu venäläinen satuhahmo jo kauan ennen vallankumousta, mutta hänestä tuli nyt päähenkilö täysin maalliseksi muutetussa juhlassa.

Kansanperinteessä hän oli pahansisuinen ukko, joka toi kylmän ja lumituiskut ja ryösti lapsia, eivätkä hänen elintapansa juuri noudattaneet kristillisiä ihanteita – hän sekä poltti tupakkaa että joi vodkaa.

Pakkasukon hahmo kuitenkin muuttui nyt hyväntahtoiseksi, pitkäpartaiseksi sedäksi, joka jakeli lahjoja. Apulaisenaan hänellä oli kaunis lapsenlapsensa Snegurotška eli Lumityttö.

Pakkasukko toi lapsille lahjat niin kauan kuin Neuvostoliitto oli koossa. Uudenvuodenjuhla joulun korvikkeena tunnettiin myös muissa sosialistisen leirin valtioissa. Esimerkiksi DDR:ssä vietettiin Jolka-nimistä ”uudenvuodenkuusen” juhlaa, jonka nimi tulee venäjän kuusta tarkoittavasta sanasta.

Sen jälkeen kun Neuvostoliitto virallisesti hajosi 26. joulukuuta 1991, joulu julistettiin uudelleen pyhäpäiväksi.

Länsimaisen joulupukin, Santa Clausin, suosio on kasvanut nopeasti muidenkin länsimaisten ja etenkin yhdysvaltalaisten vaikutteiden vallatessa alaa Venäjällä. Vaikka jouluakin taas vietetään, uusivuosi on säilyttänyt Venäjällä asemansa suurena juhlana.

5) Miksi kuusesta on tullut yleinen joulupuu?

Joulukuusiperinteen alkua ei tarkasti tunneta, mutta ilmeisesti se juontaa juurensa Saksasta ja Baltian maista. Se selittänee myös sen, miksi juuri kuusesta tuli joulupuu: siinä Euroopan osassa kuusi oli erittäin yleinen puulaji.

Saksassa kirkko edisti joulupuuperinteen syntyä. Tässä oli avainasemassa Bonifatius (noin 672–754), joka tuli varakkaasta anglosaksisesta suvusta Englannista. Isänsä tahdon vastaisesti hän ryhtyi munkiksi ja piti elämäntehtävänään käännyttää ihmisiä Saksassa, missä kristinuskon asema oli heikko.

Legendan mukaan Bonifatius kaatoi kuusipuita Thüringenin laajoista metsistä. Hän käytti puun kolmiomaista muotoa apunaan havainnollistaakseen sikäläiselle väestölle periaatetta kolmiyhteydestä (Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä).

Pyhä Bonifatius onnistui käännytystyössään niin hyvin, että hänet sittemmin tunnettiin Saksan Apostolina, ja juuri Thüringen on yksi niistä alueista, joilta on säilynyt ensimmäisiä tietoja joulupuista. Tapana oli kantaa puu tupaan ja ripustaa se kattoon latva alaspäin.

Joulukuusen koristelu tuli tavaksi vasta huomattavasti myöhemmin.

Pyhän Bonifatiuksen elämä päättyi lähetystyössä Friisinmaassa vuonna 754, kun sikäläiset pakanat ryöstivät ja surmasivat hänet.

6) Kuka keksi joulukuusen sähkökynttilät?

Perinne elävien kynttilöiden polttamisesta joulupuussa alkoi 1600-luvun Saksassa. Reilut 200 vuotta myöhemmin tekninen kehitys uudisti tätäkin perinnettä. Kolme vuotta sen jälkeen, kun Thomas Edison oli keksinyt hehkulampun, yksi hänen ystävistään sai loistavan idean.

Edward Hibberd Johnson oli varajohtajana Edison Electric Light Company -yrityksessä, joka vastasi New Yorkin sähköverkosta. Jouluna 1882 hän sijoitti olohuoneeseensa puun, jossa oli 80 punaista, valkoista ja sinistä hehkulamppua.

New Yorkin lehdet pitivät ideaa halpana julkisuuden tavoitteluna ja kieltäytyivät kirjoittamasta Johnsonin perheen joulupuusta. Eräs detroitilainen päivälehti sai kuitenkin vihiä asiasta ja lähetti reportterinsa New Yorkiin asti ihmettä katsomaan.

”Se oli ainutlaatuinen näky”, reportteri kirjoitti lehtensä palstalla, missä hän myös kertoi, että kukin hehkulamppu oli ”englantilaisen saksanpähkinän kokoinen”.

Tästä alkoi sähkökynttilöiden menestystarina. Niiden tekniikka oli kuitenkin monimutkaista, ja uudenlainen joulupuun valaistus tuli kauppoihin vasta vuonna 1890.

Viisi vuotta myöhemmin siitä tuli suurta muotia, kun presidentti Grover Cleveland pystytti ensimmäisen sähköistetyn joulupuun Valkoiseen taloon. Puussa oli yli sata hehkulamppua.

Sähkökynttilät olivat vielä kuitenkin pitkään vain rikkaiden ulottuvilla. 1800-1900-luvun vaihteessa keskikokoisen joulukuusen varustaminen sähkövaloilla maksoi vielä niin paljon, että hinta vastaisi nykyoloissa noin kahtatuhatta euroa.

Vasta vuoden 1930 tienoilla sähkökynttilöiden hinta oli laskenut sellaiselle tasolle, että niiden käyttö alkoi yleistyä.

7) Oliko pyramidi joulukuusen edeltäjä?

Keskiajalla Saksassa ja joissakin Etelä-Euroopan osissa yleistyi joulukoriste, jota voidaan pitää joulukuusen edeltäjänä.

Kyseessä oli rakennelma, jossa useita pyöreitä tai kahdeksankulmaisia levyjä oli asetettu päällekkäin ikään kuin kerrostäytekakuksi. Jokaisessa ”kerroksessa” oli Raamatun hahmoja ja jouluseimi – kukkasin ja värillisin nauhoin koristeltuna.

Ajan myötä syntyi kehittyneempiä malleja, joissa vahakynttilöistä nouseva lämpö sai rakennelman huipulla olevan siipipyörän pyörimään. Samalla se pyöritti osaa rakennelmasta, ja näin muodostui eräänlainen karuselli.

Vuonna 1801 joulurakennelman historiassa tapahtui käänne, joka laajensi huomattavasti sen levinneisyyttä. Tuona vuonna loppui Napoleonin Pohjois-Afrikkaan tekemä sotaretki ja Ranskan joukot palasivat kotiin.

He toivat mukanaan egyptiläisiä Gizan pyramideja esittäviä piirroksia, joita pian alettiin kopioida ja levittää pitkin Eurooppaa.

Saksassa huomattiin Egyptin pyramidien muistuttavan hieman saksalaisia joulukoristeita, jotka myös kapenivat huippua kohti.

Siksi rakennelmia alettiin kutsua joulupyramideiksi. Nimi lisäsi niiden suosiota: se toi jouluun sopivia mielikuvia, koska Pyhä maa sijaitsi lähellä pyramidien kotimaata.

8) Miksi keksittiin tekokuuset?

Joulukuusen alkuperä on osin hämärän peitossa, mutta perinteestä on löydetty ensimmäiset kirjalliset maininnat 1400-luvulta Baltiasta ja vajaat sata vuotta myöhemmältä ajalta Pohjois-Saksasta.

Erityisesti saksalaisten keskuudessa joulupuun hankkimisesta tuli niin suosittu tapa, että siitä syntyi 1800-luvulla suoranainen ongelma. Tuohon aikaan ei kuusia kasvatettu erityisesti joulua varten, vaan joulupuuksi yksinkertaisesti katkaistiin suurten puiden latvoja.

Puut jäivät eloon, mutta ne eivät enää kasvaneet korkeutta eikä niitä siksi voitu käyttää puuteollisuuden tarpeisiin. Tuloksena oli käyttökelvottomia metsäalueita ja puupula.

Useissa Saksan valtioissa koetettiin rajoittaa joulupuiden hankintaa lainsäädännöllä. Yhteen talouteen ei esimerkiksi saanut hankkia enempää kuin yhden joulupuun.

Se helpotti tilannetta jonkin verran, mutta vuoden 1845 vaiheilla keksittiin vaihtoehto, jonka oli määrä pelastaa Saksan metsät: höyhenistä tehty joulupuu.

Hanhi kuului Saksassa yleisiin ruokapöydän antimiin, ja sen höyhenet oli helppo pujottaa vahvaan teräslankaan. ”Oksat” asetettiin runkoon, ja kun koko komeus värjättiin vihreäksi, se muistutti erehdyttävästi aitoa kuusipuuta. Sitä paitsi samaa puuta saatettiin käyttää vuodesta toiseen.

Myöhemmin 1800-luvulla saksalaiset siirtolaiset veivät höyhenpuun mukanaan Yhdysvaltoihin. Se saavutti suuren suosion erityisesti sen jälkeen, kun Sears Roebuck -tavaratalo esitteli sen myyntiluettelossaan vuonna 1913.

Ja kuohuvalla 20-luvulla, kun höyhenet olivat suurta huutoa muutenkin, höyhenkuusista kehiteltiin eri versioita: niitä valmistettiin esimerkiksi strutsin ja joutsenen höyhenistä ja värjättiin eri värisiksi.

Höyhenkuusi jäi unohduksiin toisen maailmansodan aikana, ja rauhan palattua maailmaan tekninen kehitys johti siihen, että tekokuuset nykyään pääasiallisesti valmistetaan muovista.

9) Kuka keksi adventtikranssin?

Adventtikranssi on peräisin vuodelta 1839. Kerrotaan, että saksalainen teologi Johann Hinrich Wichern teki adventtikranssin köyhille lapsille, jotka hän oli ottanut hoiviinsa. Lapset odottivat malttamattomana joulua ja kyselivät jatkuvasti, montako päivää siihen vielä on.

Nykyään adventtikransseissa on yleensä neljä kynttilää – yksi kutakin adventtiajan sunnuntaita varten.

Myös Wichernin kranssissa oli neljä suurta kynttilää, mutta lisäksi oli useita pienempiä punaisia kynttilöitä, jotta lapset saattoivat sytyttää kynttilän jokaisena joulunodotuspäivänä. Pienten kynttilöiden lukumäärä riippui siitä, montako arkipäivää oli ensimmäisestä adventtisunnuntaista jouluaattoon.

Wichern teki ensimmäisen adventtikranssinsa käytöstä poistetusta hevosvaunun pyörästä. Hän sai mahdollisesti idean kranssiin vielä vanhemmista perinteistä. Adventtikranssi mainitaan nimittäin jo Wicherniä edeltävissä lähteissä, joissa kerrotaan pyörän symboliikasta.

Keskiajalla adventtikranssia pidettiin vuoden pyöränä, joka vuoden lyhimpään päivään ehdittyä oli tehnyt kokonaisen pyörähdyksen ja nyt toisi auringon ja valoisammat ajat takaisin.

Tapa juontaa juurensa ehkä jo pakanalliselta ajalta. Tuolloin vietettiin vuoden pimeimpänä ajankohtana talvipäivänseisausjuhlia, joiden oli määrä tuoda valo takaisin.

Wichernin esittelemä adventtikranssi sai vähitellen uskonnollisen merkityksen. Vuonna 1860 hän päällysti pyörän kuusenoksilla, joiden pistävät neulaset muistuttivat Jeesuksen ristillä kantamasta orjantappurakruunusta.

Wichern antoi merkityksen myös kynttilöiden värille. Hän valitsi valkoisen symboloimaan viattomuutta ja punaisen rakkautta.

Tästä seurasi kuitenkin erimielisyyksiä, sillä toisissa kirkollisissa piireissä oltiin sitä mieltä, että kynttilöiden piti olla violetteja, joka on adventin ajan kirkollinen väri. Nykyäänkin adventtikranssin kynttilöiden värit vaihtelevat eri maiden perinteiden mukaan.

10) Kuka lähetti ensimmäiset joulukortit?

Henry Cole oli kiireinen mies. Hän muun muassa uudisti Englannin postilaitoksen ja suunnitteli Lontooseen suurta Victoria & Albert -museota. Hän pyöritti myös yritystä, jossa tuotettiin esineitä kotien kaunistukseksi. Koska hän toimi aktiivisesti monella alalla, hänellä oli erittäin laaja tuttavapiiri.

Cole odotti joulua kauhunsekaisin tuntein: hänen oli lähes mahdotonta kirjoittaa henkilökohtaisia joulutervehdyksiä kaikille tuntemilleen ihmisille. Joulukortteja oli olemassa, mutta ne olivat käsin maalattuja ja melkoisen kalliita.

Vuonna 1843 Henry Cole keksi ratkaisun pulmaansa. Hän pyysi erästä taiteilijaa piirtämään joulukortin, josta hän sitten painatti tuhannen kappaleen erän.

Kortista nousi kuitenkin suuri kohu, koska kuvassa, jonka piti esittää, miten jouluna kuului muistaa köyhiä, naispuolinen perheenjäsen antoi pikkutytölle siemauksen punaviinilasista. Tämä närkästytti tuon ajan ahdasmielisiä englantilaisia.

Kuvan nostama kohu oli ehkä kuitenkin syynä siihen, että jo seuraavana vuonna kaupoissa oli huomattava määrä painettuja joulukortteja.

Vaikka monet tuolloin olettivatkin joulukortin olevan ohimenevä muoti-ilmiö, perusta sen suosiolle oli laskettu.

11) Mistä glögiperinne juontaa juurensa?

Varhaisimmat historialliset viittaukset glögiin tunnetaan 1400-luvulta. Kerrotaan, että saksalaisissa linnoissa Reinin varrella alettiin kuumentaa punaviiniä ja lisätä siihen erilaisia mausteita.

Tätä glühwein-nimellä kutsuttua juomaa eli hehkuviiniä nautittiin kylmän karkottamiseksi kosteina talvikuukausina. Vähitellen siitä muodostui jouluperinne, joka levisi suureen osaan Pohjois-Eurooppaa.

Jo muinaisilla roomalaisilla oli kuitenkin vastaavanlainen juoma, jota he kutsuivat nimellä conditum paradoxum. Nimitys tarkoittaa suunnilleen ”yllätyksellistä maustamista”.

Neljänneltä vuosisadalta peräisin olevassa kirjassa ”De re coquinaria” (”Keittotaidosta”) kuvataan, miten roomalaiset valmistivat ”glögiä”:

• 15 sextariusta (8 litraa) hunajaa kaadetaan metalliastiaan, ja siihen lisätään 2 sextariusta (1 litra) viiniä.
• Seosta kuumennetaan hitaasti heikolla tulella ja samalla sitä hämmennetään koko ajan risuvispilällä.
• Kun seos alkaa kiehua, lisätään tilkka kylmää viiniä ja seos otetaan pois tulelta jäähtymään. Tämä toistetaan kaksi tai kolme kertaa.
• Seuraavana päivänä valmistusta jatketaan ja seokseen lisätään 4 unssia (110 grammaa) jauhettua pippuria, 3 scrupuloa (3,5 grammaa) mastikaa eli pistaasipuun pihkasta tehtyä maustetta, 1 drakma (3,4 grammaa) laventelia ja sahramia sekä 5 drakmaa (17 grammaa) paahdettuja taatelinsiemeniä.
• Sen jälkeen lisätään sen verran viiniä, että seoksesta tulee ohutta ja juoksevaa.
• Lopuksi lisätään vielä 18 sextariusta (noin 10 litraa) kevyttä viiniä. Jos juomasta on tullut liian kitkerää, makua voi pyöristää lisäämällä siihen hehkuvia hiiliä!

Juomaa voitaneen pitää glögin esikuvana. Suuria annosmääriä on varmastikin tarvittu roomalaisten riehakkaissa juhlissa, joissa tiedetään muun muassa keisari Neron nauttineen tätä maustettua viiniä.

Maistuvia glögihetkiä!

12) Kuka nimesi poron Petteri Punakuonoksi?

Joulupukin porojen nimien antajaksi mainitaan useimmiten Clement Clarke Moore. Hän oli kreikan ja itämaisten kielten professori yliopistossa, josta sittemmin tuli New Yorkin Columbian yliopisto.

Hän laati vuonna 1823 runon ”A Visit from St. Nicholas” (Joulupukin vierailu), jossa joulupukki saapui kahdeksan poron vetämällä reellä. Moore oli keksinyt kaikille poroille nimet.

Mooren kahdeksaa poroa paljon kuuluisammaksi tuli kuitenkin yhdeksäs poro, Rudolf the Red-Nosed Reindeer eli Petteri Punakuono, joka ei kuulunut alkuperäiseen Mooren kuvaamaan valjakkoon.

Chicagolainen Montgomery Ward -tavaratalo jakoi joka vuosi ilmaisia värityskirjoja asiakkaiden lapsille. Vuonna 1939 oli kuitenkin kriisiaika ja kaikessa piti säästää.

Siksi tavaratalo pyysi yhden sen omista työntekijöistä, Robert L. Mayn, tekemään kyseisen vuoden värityskirjan.

May keksi H.C. Andersenin Ruma ankanpoikanen -sadun pohjalta Petterin, jota muut porot hyljeksivät sen punaisen kuonon vuoksi.

Tarina koostui pienistä runoista, joihin kuului väritettäviä piirroksia. Siitä tuli jymymenestys. Montgomery Ward -tavaratalo jakoi värityskirjoja kaikkiaan 2,4 miljoonaa kappaletta, ja huolimatta seuraavina sotavuosina vallinneesta paperipulasta niitä oli vuoteen 1946 mennessä jaettu jo 6 miljoonaa.

Robert L. May oli varmistanut tekijänoikeutensa Petteriin, joten kun kirja julkaistiin sodan jälkeen, hänestä tuli varakas mies.

13) Miksi mistelin alla suudellaan?

Roomalainen historioitsija Plinius vanhempi (noin 23–79) kuvaili, miten kelttiläiset druidit leikkasivat kultaisella sirpillä mistelinoksia tammipuista.

Plinius oli myös luonnontieteilijä, joten hän tiesi, että mistelin valkoiset marjat ovat suurina määrinä nautittuina vaarallisia, mutta häntä myös kiehtoi druidien usko kasvin parantaviin ominaisuuksiin.

Kun druidit poimivat mistelinoksia, he levittivät valkean kankaan puun alle – näin misteli ei menettänyt voimaansa, jos se sattui putoamaan maahan.

Misteleitä käytettiin erityisissä uhrimenoissa, ja niitä ripustettiin oviaukkoihin, missä ne toisaalta toimivat hedelmällisyyden symboleina ja toisaalta suojelivat kotia pahoilta hengiltä.

Kristillinen kirkko ei hyväksynyt mistelinoksien käyttöä, koska ne liittyivät pakanallisiin menoihin. Tapa kuitenkin eli kansan parissa, ja koska mistelin uskottiin edistävän hedelmällisyyttä, syntyi tapa suudella mistelin alla oviaukossa. Perinne juontaa todennäköisesti juurensa myöhäiseltä keskiajalta.

Mistelin alla suutelusta tuli erityisen suosittu tapa 1800-luvun viktoriaanisessa Englannissa, ehkäpä siksi, että tuon ajan ahdasmielinen yhteiskunta pystyi parhaiten "valvomaan" suutelua, kun se tapahtui julkisesti ja avoimesti.

Toinenkin tapa yleistyi: kun mies oli saanut varastetuksi suudelman mistelin alla, hänen piti irrottaa oksasta marja ja heittää se pois. Kun mistelinoksassa ei enää ollut marjoja, se oli menettänyt taikavoimansa.

Viktoriaanisella ajalla misteli vakiinnutti asemansa joulun perinteiden joukossa.

Viktoriaanit pitivät tärkeänä sitä, että jouluun kuului rakkautta ja ystävyyttä, ja kun Jeesuksen syntymääkin voitiin pitää hedelmällisyyden symbolina, misteli sopi kuvaan erinomaisesti. Kirkkokin hyväksyi jo mistelin, vaikkei sitä pidetty aitona kristillisenä perinteenä.

14) Vihasiko Roope-setä oikeasti joulua?

Kun Disney-piirtäjä Carl Barksin piti laatia joulukertomus, hän sai inspiraation kirjallisuudesta. Päähenkilön piti olla vanha kitupiikki, joka vihaa joulua sydämensä pohjasta.

Tällaisen henkilöhahmon Barks löysi Charles Dickensin vuonna 1842 julkaistusta joulutarinasta "A Christmas Carol", josta on useita suomennoksia, muun muassa nimillä Jouluaatto, Joululaulu ja Saiturin joulu.

Tarinassa vanha Ebenezer Scrooge kommentoi joulua toteamalla äreästi: ”Pah, humpuukia!” Siksi päähenkilönä vuonna 1947 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa ”Christmas on Bear Mountain” (Joulu Karhuvuorella) oli kärttyisä ja raihnainen vanhus nimeltään Scrooge McDuck.

Scrooge McDuck eli suomennettuna Roope Ankka eli yksin valtavassa kartanossaan Karhuvuorella. Skotlantilaisten sukujuuriensa vuoksi hän oli kitupiikki, joka vihasi jouluun kuuluvaa anteliaisuutta. ”Tämä typerä vuodenaika, jolloin kaikki ovat olevinaan niin hyviä ystäviä keskenään!” Roope marmatti.

Carl Barks halusi Roope Ankan hahmon avulla kommentoida holtitonta kulutushysteriaa, joka vallitsi Yhdysvalloissa toisen maailmansodan jälkeen, ja oikeastaan Roope-sedän oli tarkoitus esiintyä vain tämän yhden kerran joulun vihollisena.

Roope-setä saavutti kuitenkin suuren suosion, ja Carl Barks huomasi, että hahmoon sisältyi monia mahdollisuuksia.

Seuraavissa kertomuksissaan Barks teki Roope-sedästä paljon nuoremman ja elinvoimaisemman. Näin joulu synnytti yhden kaikkien aikojen suosituimmista Disney-hahmoista – kitupiikki Roopen, joka vihasi kaikkea ympärillään olevaa: Pah, humpuukia!

15) Miten joulu liittyy kiitospäivään?

Vuonna 1939 Yhdysvallat ei vielä ollut mukana toisessa maailmansodassa, mutta presidentti Franklin D. Roosevelt seurasi tilanteen kehitystä huolestuneena. Samalla hänellä oli täysi työ yrittäessään elvyttää Yhdysvaltojen taloutta, jota oli koetellut vakava kriisi koko 1930-luvun ajan.

Tuona vuonna kiitospäivä sattui 30. päivälle marraskuuta, mikä jätti yhdysvaltalaisille kuluttajille vaivaiset 20 päivää aikaa jouluostoksiin.

Yritysjohtajat ehdottivat tuolloin, että presidentti siirtäisi kiitospäivän marraskuun 23. päivälle. Näin jäisi enemmän aikaa joululahjojen ostoon, mikä taas nostaisi liikevaihtoa ja panisi talouselämän pyörät pyörimään.

Presidentti suostui ehdotukseen, mutta tästä seurasi valtava protestiaalto. Tuhannet kansalaiset olivat raivoissaan.

Kalenterintekjöiden piti painattaa uudelleen kaikki vuoden 1940 kalenterit, ja tämä taas merkitsi monelle konkurssia, kun uudet kalenterit eivät ehtineet joulumarkkinoille.

Myös pienet kaupat protestoivat: ”Jos suuret liikkeet ovat täpötäynnä ihmisiä lyhyen jouluostosajan vuoksi, osa asiakkaista tulee pikkukauppoihinkin”, New Yorkissa Brooklynissä sijaitsevan Arnold’s Hat Shop -hattukaupan omistaja kirjoitti presidentille lähettämässään kirjeessä.

Kaksi vuotta myöhemmin jouduttiin toteamaan, ettei kiitospäivän siirtäminen ollut hyödyttänyt sen enempää taloutta kuin joulukauppaakaan. Kiitospäivä siirrettiin takaisin entiselle paikalleen, ja sitä vietetään edelleenkin aina marraskuun neljäntenä torstaina.

Joulukuussa 1941 japanilaiset hyökkäsivät Pearl Harboriin, mikä veti Yhdysvallat mukaan sotaan. Teollisuuteen tuli äkkiä taas vauhtia, työttömyys laski huimasti ja talouskriisi oli ohi. Siitä alkoi Yhdysvaltojen joulukaupan uusi kukoistuskausi.

16) Miksi natsit halusivat muuttaa joulutapoja?

Joululahjapapereita, jotka oli koristeltu arjalaisin aihein, ja pikkuleipämuotteja, joilla saksalaiset perheenäidit saattoivat tehdä hakaristin muotoisia leivonnaisia joulupöytään.

1930-luvulla natsit yrittivät kaikin tavoin valjastaa joulunvieton palvelemaan omia tarkoitusperiään. Juhlapyhien symboleita ja tapoja muokattiin kansallissosialistiseen ideologiaan sopiviksi.

Joulunvietto natsi-Saksassa ei ollut aivan yksinkertaista, sillä oikeastaanhan juhlan päähenkilö, Jeesus, oli juutalainen. Tämän ongelman natsit pyrkivät kiertämään poistamalla joulusta kaiken kristillisen symboliikan.

He työnsivät syrjään Saksassa suositun Pyhän Nikolaoksen, joka perinteisesti oli tuonut lapsille jouluherkkuja 6. joulukuuta. Hänet haluttiin korvata Odinilla, joka pohjoismaiseen mytologiaan perustuvana hahmona sopi paremmin natsien maailmankuvaan.

Joulukuuseen ripustettavat tähdetkin tuottivat ongelmia. Tähtiä oli yleensä kahta mallia: viisisakaraisia, jotka toivat mieleen kommunismin symbolin, ja kuusisakaraisia, jotka taas muistuttivat juutalaisten daavidintähteä.

Natsihallinto yritti saada saksalaiset ripustamaan joulukuusiinsa rautaristejä tähtien sijaan, mutta uudistusyrityksen tulos jäi heikoksi, koska kansalaiset pitivät kuitenkin varsin tiukasti kiinni tutuista jouluperinteistä.

Joulukalentereista natsit halusivat poistaa kuvat. Sen sijaan joka päivän kohdalle tuli sijoittaa kansallissosialistinen iskulause. Suklaa ja muut makeiset kalenterin luukuissa olivat silti edelleen sallittuja.

Pahin isku koetteli joulukalenteria kuitenkin vasta sotavuosina. Koska pahvista ja kartongista oli pulaa, natsijohto päätti kieltää koko joulukalenterien tuotannon.

Kun suuri saksalainen joulukalenterien valmistaja Richard Sellmer vuonna 1946 jälleen toi kalenterit markkinoille, hän sai tähän huomattavaa tukea Yhdysvalloista.

Dwight D. Eisenhower, joka oli Eurooppaan sijoitettujen yhdysvaltalaisjoukkojen ylipäällikkö, kuvattiin yhdessä lastenlastensa kanssa avaamassa joulukalenteria. Kuvaa käytettiin aktiivisesti hyödyksi pyrkimyksessä vapauttaa Saksa kansallissosialismin aatteesta.

Uusi joulukalenteri nousi hetkessä suureen suosioon.

17) Oliko juoksuhaudoissa joulurauha?

”Kello kuusi ammunta lakkasi ja tuli aivan hiljaista”, kirjoitti tuntemattomaksi jäänyt brittisotilas The Times -lehdessä 1. tammikuuta 1915. Hän oli taistelemassa Ranskassa ensimmäisessä maailmansodassa ja kuvaili, miten sotatoimet saksalaisia vastaan yhtäkkiä taukosivat viikkoa ennen jouluaattoa.

”Istuimme nuotion äärellä koko illan, ja noin kello 23 eräs jalkaväen upseeri kertoi, että taistelut oli lopetettu ja että miehet tapasivat toisiaan juoksuhautojen välisellä alueella”, sotilas jatkoi kertomustaan.

Mitään ei ollut sovittu ennalta, kun miehet juuri ennen sodan ensimmäistä joulua lopettivat ampumisen. Tapahtumat jäivät historiaan ”joulun aselepona”.

Sotilas kertoi, että osapuolet kokoontuivat seuraavana aamupäivänä rintamalinjojen väliselle ei-kenenkään-maalle. Saksalaiset sotilaat kopauttivat yhä kantapäät yhteen ja olivat äärimmäisen kohteliaita, mutta varsinaista keskustelua ei syntynyt, koska osapuolet eivät taitaneet toistensa kieltä.

Lopulta esiin astui saksalainen, joka oli asunut joitakin vuosia Yhdysvalloissa ja osasi siten myös englantia. Miehet antoivat toisilleen tupakkaa ja pieniä lahjoja, ja eräs saksalaissotilas antoi kuvansa brittisotilaalle ja pyysi tätä lähettämään kuvan saksalaisen Liverpoolissa asuvalle tädille.

”Useimmat saksalaiset ovat reippaita ja iloisia, ja tuntuu niin tyhmältä joutua taistelemaan heitä vastaan”, kirjoitti toinen brittisotilas The Times -lehden samassa numerossa.

Joulupäivän loppuessa keskiyöllä ryhdyttiin jälleen sotimaan ja väkivalta palasi rintamalle. Kun Britannian pääesikunta kuuli, että useissakin paikoissa rintamalla oli "vietetty yhdessä joulua", siellä oltiin raivoissaan. Sotilaille lähetettiin ohjeet, joiden mukaan veljeily vihollisen kanssa oli ankarasti kielletty.

Kun rintamasotilaat yrittivät saada aikaan vastaavanlaista joulurauhaa vuonna 1915, se onnistui vain hyvin harvoissa tapauksissa.

18) Viettivätkö roomalaiset joulua?

Vuonna 217 eaa. roomalaiset kärsivät useita kirveleviä tappioita taistellessaan Karthagon pelättyä kenraalia, Hannibalia, vastaan.

Roomalaisten taistelutahdon ja mielialan kohottamiseksi päätettiin pitää suuri juhla 17. joulukuuta. Siitä tuli hetkessä menestys, ja niinpä juhla toistettiin seuraavana vuonna. Näin alkoi uusi perinne, roomalaisten Saturnalia-juhla.

Vuosien kuluessa Saturnalian suosio vain kasvoi. Hupia järjestettiin yli viikon ajan – aina 23. joulukuuta saakka, jolloin jo aiemminkin oli juhlistettu talvipäivänseisausta, vuoden lyhintä päivää.

Juhla sai myös uuden sisällön. Epäonniset tappiot Hannibalia vastaan vaipuivat unohduksiin ja sen sijaan keskityttiin seuraavaan satokauteen ja edessä oleviin pitkiin valoisiin päiviin.

Saturnalian aikaan oli luvallista unohtaa tavanomaiset jäykät käyttäytymissäännöt ja ottaa hieman rennommin. Kun mentiin juhliin, ei ollut pakko pukeutua toogaan, ja orjat saivat juhlia mukana ja käyttäytyä kuin vapaat kansalaiset.

Tuli jopa yleiseksi tavaksi, että rikkaat roomalaiset tarjoilivat orjilleen ruokaa kaikkien nauttiessa ylenpalttisesti viiniä ja pitäessä hauskaa.

Tavaksi tuli myös lahjojen antaminen. Lahjat olivat usein vahakynttilöitä, joita todennäköisesti pidettiin talvipäivänseisauksen vertauskuvina.

Kirjailija Seneca valitti, että ”rahvas menee sekaisin huvituksista”, ja ensimmäisellä vuosisadalla lainoppinut valtiomies Plinius nuorempi kertoi sulkeutuvansa tutkijankammioonsa siksi aikaa, kun kaikki muu talonväki riehaantui viettämään Saturnaliaa.

Keisari Augustus yritti rajoittaa juhlan kolmeen päivään ja Caligula puolestaan viiteen. Roomalaisia rajoitukset eivät juuri hetkauttaneet: he juhlivat koko viikon. Perinne, johon kuului niin vahakynttilöitä kuin lahjojakin, jatkui 300-luvulle, jolloin kristinusko alkoi vallata alaa.

Historioitsijoiden käsityksen mukaan osa nykyisistä jouluperinteistä onkin perua muinaisilta roomalaisilta.

19) Miten joulusta tuli Japanissa kansanjuhla?

Kristinuskon toivat Japaniin portugalilaiset, jotka perustivat sinne ensimmäisen kauppa-asemansa vuonna 1549. Heidän mukanaan tuli lähetyssaarnaajia, jotka alkoivat käännyttää japanilaisia katolisiksi.

Heidän ponnistelujensa tulokset jäivät kuitenkin varsin vaatimattomiksi, ja nykyään vain noin prosentti Japanin kansasta tunnustaa kristinuskoa.

Joulukin jäi vain hyvin pienen vähemmistön juhlaksi, ja kun kristinusko vuonna 1612 kiellettiin, joulua viettivät vain kakure kirishitan -nimellä kutsutut "salaiset kristityt".

Tilanne jatkui tällaisena 1900-luvun alkuun, jolloin Japani vähitellen avautui länsimaisille vaikutteille ja väestö kiinnostui etenkin amerikkalaisista jouluperinteistä.

Joulusta tulikin yksi ensimmäisistä uhreista, kun Japani liittyi toiseen maailmansotaan hyökkäämällä Pearl Harboriin vuonna 1942. Joulu luokiteltiin amerikkalaisuuden ilmentymäksi ja sen vietto kiellettiin.

Yhdysvaltalaiset olivat sodan jälkeen Japanin uudelleenrakentamisen johdossa, ja kulttuurivaikutukset tulivat ennen kaikkea Hollywood-elokuvien välityksellä. Niissä joulua kuvattiin romanttisen ihannoivasti.

Japanilaiset kiinnostuivat uudelleen jouluperinteistä, ja pian sodan jälkeen joulua alettiin jälleen viettää Japanissa, nyt entistä paljon näyttävämmin mutta ilman mitään uskonnollista sisältöä. Joulusta tuli maallinen kansanjuhla, johon kuuluivat uutta aikaa symboloivat joulupuut ja joululahjat.

Onko joulu joskus kielletty?

Oliver Cromwell johti yksinvaltaisesti Englantia, Skotlantia ja Irlantia vuodesta 1653 kuolemaansa vuoteen 1658 saakka. Koko tämän ajan joulu oli uhanalainen.

Tasavaltalaiset olivat erittäin tyytymättömiä englantilaisten joulunviettoon, joka heidän mielestään oli muuttunut mielettömäksi kalkkunan, kakkujen ja luumuvanukkaan mässäilyksi. Ruoat vielä huuhdeltiin kurkusta alas runsailla jouluolutannoksilla.

Cromwellin kannattajat pitivät joulunajan ylenpalttisuutta jäänteenä katolisen kirkon valta-ajalta ja yrittivät sinnikkäästi muuttaa joulunviettoa puritaanisempaan suuntaan. Kaksitoistapäiväinen juhla, johon kuului niin ilotulituksia kuin seksuaalista rietasteluakin, kiellettiin.

Joulukuun 25. päivästä tuli tavallinen arkipäivä, ja joulua piti lähinnä kunnioittaa hiljaisuudella ja paastolla. Säädettiin uusia lakeja, joiden perusteella jopa avoimesta keittiönikkunasta leijuva jouluruoan tuoksu johti rangaistukseen.

Monet lähteet viittaavat siihen, että englantilaiset eivät suuremmin piitanneet joulun kieltävistä laeista. Julkaistiin nimettömiä kirjoituksia, joissa puolustettiin niin uskonnollisen kuin maallisenkin joulun juhlistamista, ja kerrotaan myös salaisista jumalanpalveluksista ja kodeissa järjestetyistä juhlista.

On epäselvää, missä määrin Cromwell itse oli halukas noudattamaan puritaanisia joulunvieton rajoituksia. Hän piti kovasti musiikista ja tanssista, ja tyttärensä mennessä naimisiin hän antoi järjestää kunnon hääjuhlan.

Joulun kieltäminen ei ehkä sittenkään ollut Cromwellin oma keksintö.

Pelastiko kuningatar Viktoria joulun?

1700-luvun lopulla alkanut teollinen vallankumous aiheutti Euroopassa monenlaisia mullistuksia.

Uudet tuotantomenetelmät levisivät Englannista mannermaalle, ja työ, rahat ja talous täyttivät yhä suuremman osan ihmisten elämänpiiristä. Juhlapäivien viettoon ja perinteiden vaalimiseen ei enää riittänyt aikaa niin kuin ennen, ja joulu oli erityisesti Englannissa uhattuna.

Tilanne muuttui, kun nuori kuningatar Viktoria vuonna 1840 avioitui prinssi Albertin kanssa. Tämä oli kotoisin Keski-Saksasta, missä jouluperinteillä oli erittäin vahva asema.

Prinssi Albert toi perinteet mukanaan Englannin hoviin, ja jo vuonna 1841 Windsorin linnassa nähtiin ensimmäinen joulupuu. Prinssin vaikutusta oli myös se, että kuninkaallisessa perheessä alettiin antaa joululahjoja.

Jouluun kuuluva perheidylli sopi hyvin kuningatar Viktorian korkeisiin moraalikäsityksiin. Se oli hyvä vaihtoehto niille juomingeille, joita yläluokka oli alkanut harrastaa jouluna. Kuningatar uskoi, että joulunvietto perhepiirissä olisi hyväksi työtätekevälle kansalle.

Kuningatar pyysi The Illustrated London News -lehden linnaan katsomaan kuninkaallisen perheen joulukoristein somistettuja huoneita. Hallitsijapari nautti kansan parissa suurta suosiota, ja niinpä ei kestänyt kauan ennen kuin koko Englannin väestö matki kuninkaallisten jouluperinteitä.

Koska teollisuuden kehitys mahdollisti nyt massatuotannon, joululahjojen hinta saatiin niin alhaiseksi, että työväenluokallakin oli varaa niitä ostaa.

Oliko Fort Christmas erityinen joululinnake?

Vuonna 1832 Yhdysvaltojen hallitus halusi siirtää seminoleintiaanit pois Pohjois-Floridassa sijaitsevasta reservaatista, joka heille oli osoitettu yhdeksän vuotta aiemmin. Heidät oli ajettu pois asuinsijoiltaan ennenkin.

Nyt valkoiset uudisasukkaat halusivat jälleen intiaanien maan, ja hallitus tarjosi intiaaneille uutta reservaattia, joka sijaitsi Arkansasissa, pitkän matkan päässä Floridasta.

Tästä alkoi toiseksi seminolesodaksi kutsuttu taistelu. Siitä tuli yksi kaikkien aikojen verisimmistä intiaanisodista. Siihen osallistui kaikkiaan noin 40 000 sotilasta, ja se kesti vuodesta 1835 vuoteen 1842.

Washingtonissa istuvalle hallitukselle siitä koitui 40 miljoonan dollarin kustannukset. Henkensä menetti 1 500 sotilasta ja tuntematon määrä intiaaneja.

Vuoden 1837 joulupäivänä 800 sotilaan vahvuinen joukko kohtasi noin 400 intiaania. Sotilaat houkuteltiin Okeechobeejärven liepeillä oleville soille, ja ratsain kulkevilla sotilailla oli vaikeuksia pitää puolensa sikäläiset olot tuntevia intiaaneja vastaan.

Tämän vuoksi strategiaa piti muuttaa: sotaa piti nyt käydä sota-alueelle rakennettavista 200 linnakkeesta käsin. Yksi linnake pystytettiin Okeechobeejärven rannalle, ja rakennusajankohdan mukaan se sai nimekseen Fort Christmas, joululinnake.

Joululinnaketta ja useimpia muitakaan linnakkeita ei kuitenkaan koskaan käytetty. Sotatoimialue siirtyi etelämmäksi, eikä hallitus onnistunut kolmannessakaan seminolesodassa (1855–1858) karkottamaan intiaaniheimoa pois Floridasta, jonne viimeiset seminolet sitten jäivät asumaan.

Useimmat linnakkeet hajotettiin, mutta Fort Christmas jäi paikalleen. Se toimii nykyään museona lähellä pientä Christmas-nimistä kaupunkia. Kaupungissa on sen nimen vuoksi joulukoristeet ympäri vuoden.