Syvyyspommit räjähtivät repivällä voimalla, ja vesipatsaita kohosi mastojemme korkeudelle. Donald Macintyre, brittiläinen kapteeni 1941
Kaikki oli pelissä Atlantin valtamerellä helmikuussa 1941, kun Saksan kolme sukellusveneässää kokoontui tuhoamaan jälleen yhden brittiläisen saattueen. Ylivoimaiset saksalaiset sukellusvenekapteenit kokivat kuitenkin pian yllätyksen.
Britit olivat päättäneet iskeä takaisin, ja saattuetta suojasi yksi brittilaivaston taitavimmista kapteeneista, jolla oli uusi, kömpelö, mutta erityisen tehokas ase.
Sodan dramaattisin meritaistelu oli pian käynnissä.
Sukellusveneiden piti näännyttää britit
Saksan sukellusveneet olivat kaksi vuotta yrittäneet “näännyttää” Britannian antautumaan katkaisemalla välttämättömien elintarvikkeiden ja varusteiden tuonnin maahan.
Nykyään on lähes mahdotonta nähdä mitään jälkiä kamppailuista, jotka veivät yli 100 000 sotilaan ja merimiehen elämän, sillä laivanhylyt makaavat Atlantin pohjassa tai ovat jo aikaa sitten ruostuneet olemattomiin.
Atlantin meriherruus ja siten Britannian selviytyminen ja vapaus olivat kuitenkin ratkaisevan tärkeitä. Ilman Britteinsaarten tukikohtia liittoutuneet eivät olisi voineet pommittaa Saksan teollisuusalueita, turvata maihinnousua Normandiaan ja avata länsirintamaa Euroopassa.
Winston Churchill var under kriget allra mest oroad över om de tyska ubåtarna skulle kapa försörjningslinjerna till de brittiska öarna.
Vaikka britit ja etenkin Churchill pelkäsivät tappiota Saksan sukellusvenelaivastolle, voitto ei koskaan ollut vakavasti uhattuna.
Siitä maksettiin kuitenkin korkea hinta, sillä Saksan susilaumoilla oli vain yksi päämäärä: upottaa enemmän rahtilaivoja kuin liittoutuneiden telakat ehtivät tuottaa – vaikka itse kamppailu oli silkkaa itsemurhaa.
Kirjasarja EUROOPPA LIEKEISSÄ vie lukijat lähelle toisen maailmansodan suurimpia draamoja, ja kirjasarjan 12 osassa silminnäkijät kertovat, miten he itse kokivat historian julmimman sodan.
Tapaamme sotilaita rintamalla ja kuulemme siviilien kertovan arkipäivästään maailmassa, missä merikelpoisimpaankin laivaan saattoi yhtäkkiä osua saksalainen torpedo.
Sodan viimeiset silminnäkijät
Tanskalainen Antoinette Meldgaard tuli 17-vuotiaana Islantiin vuonna 1939, kun toinen maailmansota syttyi.
Hän ilmoittautui työhön Britteinsaarten ja Islannin välillä kulkeviin laivasaattueisiin. Islannissa oli valtava liittoutuneiden sotilastukikohta, jossa Murmanskiin suunnanneet saattueet pysähtyivät tai josta ne lähtivät.
Kirjassa Meldgaard kertoo kokemuksistaan saattuelaivoilla.
Antoinette Meldgaard (1922–)
Sodan alussa Antoinette Meldgaard oli Islannissa ja pestautui laivaan, joka seilasi saattueessa mm. Edinburghin ja Reykjavikin välillä. Hän koki omakohtaisesti saksalaisten hyökkäykset ja saattuelaivojen turvattomuuden.
Pelkäsin merisairautta enemmän kuin saksalaisia sukellusveneitä
Lyra-alus kuljetti sotilaita, aseita ja varusteita Islantiin ja Islannista Britanniaan päin kotiin palaavia brittijoukkoja. Alus liikennöi säännöllisesti Islannin ja Britteinsaarten välillä koko sodan ajan.
Tunnelma aluksella oli tietysti vaarallisen työn vuoksi omanlaisensa, mutta parhaiten muistan merisairauden aiheuttaman pahoinvoinnin.
Yhden kerran olin tarjoilemassa ruokaa eräälle päällystön jäsenelle, mutta voin niin pahoin, että oksensin suoraan hänen ruokaansa.
Emme pitäneet kyseisestä miehestä, joten ystäväni sanoi, että minun pitäisi tarjoilla annos hänelle siitä huolimatta.
Olimme yhtä mieltä siitä, että ruoka aluksella oli niin huonoa, ettei hän pystyisi erottamaan oksennusta normaalista ruoasta.
Vajosimme ennenkuulumattoman syvälle, ja sanoin jo itselleni: ’Se oli siinä.’ Volkmar König, saksalainen merikadetti
Sotaonnen kääntyessä yhä useampia saksalaisia sukellusveneitä upotettiin. Onnekkaimmat merisotilaat pelastettiin liittoutuneiden aluksille.
Saksalainen itsemurha-ajattelu maksoi tuhansien miesten, naisten ja lasten hengen, ennen kuin britit keväällä 1941 olivat kehittäneet vastaiskuja varten tarvittavat aseet ja jäljitystekniikan.
Saksalaiset sukellusveneet eivät enää olleet saalistajia vaan ne olivat nyt brittilaivaston saalis.
Sadat kokivat hyödyttömän kuoleman velvollisuutensa ja maansa tähden. Herbert Werner, sukellusvenekapteeni, joka kuin ihmeen kaupalla selviytyi sodasta
Mitä kaikkea tuolloin oli pelissä, siitä voit lukea EUROOPPA LIEKEISSÄ -kirjasarjan toisesta osasta, Sukellusveneet Atlantilla. Kirjassa seurataan toisen maailmansodan pelottavimpia, kuluttavimpia ja pitkäkestoisimpia taisteluita. Niistä kertovat miehet, naiset ja lapset, jotka itse olivat keskellä sodan kauhuja.
Lue myös:
Täydellinen sukellusvene
Saksalaisilla oli vain yksi keino voittaa taistelu Atlantista: luoda täydellinen sukellusvene, joka olisi niin helppo rakentaa, että sitä voitaisiin tuottaa satoja kappaleita.
Lähes kymmenen vuoden ajan laivainsinöörit ja telakoiden työntekijät kehittivät äärimmäistä vedenalaisasetta: tyypin VII sukellusvenettä (U-Boot-Klasse VII).
Kuolinkamppailu Atlantilla
Syyskuun 17. päivänä 1940 sadat englantilaislapset olivat menneet nukkumaan SS City of Benares -laivalla, jonka oli tarkoitus viedä heidät turvaan Kanadaan.
Ikkunoiden ulkopuolella tyrskysivät Atlantin metrien korkuiset aallot, kun pinnan alla saksalainen sukellusvene oli saanut evakuointilaivan tähtäimeensä. Tulikomento annettiin aikailematta.
Hitler valitsi väärän strategian
Hitler panosti 1930-luvulla valtavien sotalaivojen rakentamiseen, kun hänen sen sijaan olisi pitänyt rakennuttaa suuri sukellusveneiden armada.
Kun toisen maailmansodan ratkaisevin taistelu käynnistyi ja britit olivat haavoittuvimmillaan, saksalaisilla oli vain 56 sukellusvenettä ja aivan liian vähän kokeneita merisotilaita.
Lue brittiläisen historioitsijan James Hollandin haastattelu. Holland on julkaissut yli 20 kirjaa toisesta maailmansodasta, ja viimeisin niistä käsittelee Atlantin taistelua.
Seuraa lähituntumasta sodan kohtalonhetkiä – saksalaisissa sukellusveneissä ja brittilaivoissa olleiden silminnäkijöiden kertomina – HISTORIAn uudesta kirjasarjasta EUROOPPA LIEKEISSÄ:
