Eläimet pakenevat tästä helvetistä, edes kovin kivi ei kestä tätä kauan – vain miehet kestävät. Neuvostoupseeri sotakirjeenvaihtaja Vasili Grossmanille
Saksalaisten vyöryessä kohti itää ja vallatessa osia Stalingradista Neuvostoliiton sodanjohto valmisteli uskaliasta vastahyökkäystä.
Operaatio sai koodinimen Uranus, ja pian miljoona vasta värvättyä sotilasta valmistautui yön turvin syöttämään saksalaisille näiden omaa lääkettä.
Puna-armeijan piti kertaheitolla saartaa Wehrmachtin suurin armeija ja pysäyttää saksalaisten eteneminen.

Marraskuussa 1942 pohjoisesta ja etelästä tulevat Neuvostoliiton joukot kohtasivat toisensa Kalatšin kaupungissa. Manööverissä saarrettiin yli 200 000 saksalaissotilasta Stalingradin liepeillä.
Lumikiteet narskuivat neuvostoliittolaisten tykkimiesten saappaiden alla, kun nämä latasivat 3 500 raskasta tykkiä ja patteria, jotka oli sijoitettu pitkin rintamaa – 50 kappaletta joka kilometrille. Tykistön sotilaat odottivat vain tulituskäskyä.
Venäläinen kirjeenvaihtaja Vasili Grossman seurasi 4. ratsuväkiosaston takajoukkoja, jotka pohjoiselta sivustalta raivasivat tietään kohti Kalatšia:
"Puna-armeijan sotilaiden kasvot ovat tulleet ankarassa talvituulessa pronssinpunaisiksi. Ei ole helppoa taistella tässä säässä – viettää pitkiä talviöitä arolla kaiken läpi tunkevassa jäätävässä tuulessa – ja silti miehet marssivat tyytyväisinä. Etenemme Stalingradiin. Tunnelma joukoissa on poikkeuksellisen hyvä."
Akselivaltojen joukot jäivät pian neuvostojoukkojen piirittämiksi.

Saksalaisten eteneminen kohti Stalingradia sujui hitaasti ja vaivalloisesti oudossa maastossa, jossa kenraali Pauluksen taktiikka ei toiminut.
Vähän aiemmin oli tilanteen vakavuus valjennut Saksan ylimmälle johdolle. Vihollinen oli luomassa Stalingradiin "kattilataistelun" (saksaksi Kesselschlacht), jossa joukot piiritetään ja niitä painostetaan kaikilta suunnilta – niin kuin kattilassa.
Myöhään illalla 22. marraskuuta, puoli vuorokautta ennen saartorenkaan sulkeutumista, Hitler kielsi Paulusta murtautumasta nopeasti ulos kattilasta, vaikka se olisi voinut pelastaa suurimman osan niistä 280 000 sotilaasta, jotka olivat jäämässä piirityksen vangeiksi.
Tunnen 6. armeijan ja sen komentajan, enkä epäile, etteikö armeija urheasti kestäisi tätä vaikeaa tilannetta Adolf Hitler
Führer oli valmis ennemmin uhraamaan kymmenientuhansien hengen kuin kärsimään suuren arvovaltatappion.
Paulus ja hänen miehensä eivät voineet muuta kuin taistella edelleen tyhjin vatsoin ja yrittää pitää Tšuikovin joukot aisoissa.
Saksalaissotilaat eivät olleet ainoita, jotka olivat piiritettyinä Stalingradissa. Noin 200 000 stalingradilaista siviiliä oli yhä kaupungissa, joka oli muuttumassa tiilimurskaksi ja pommikraattereiksi.
Stalinin hallinto kielsi asukkaita lähtemästä kaupungista, muun muassa siksi, että monet vanhukset, naiset ja lapset muistuttivat päivittäin puna-armeijan sotilaita siitä, minkä vuoksi he taistelivat.
Osa kaupungin asukkaista eli ajoittain Saksan miehityksen alaisena, ja suuri määrä työkykyisiä neuvostosiviilejä lähetettiin länteen – työskentelemään Saksan teollisuuslaitoksissa.

Hitlerin suureksi yllätykseksi kenraali Paulus antautui yhdessä 24:n muun kenraalin kanssa. Monet Saksan upseereista värvättiin tämän jälkeen Neuvostoliiton propagandakoneistoon, myös Paulus.
Vuoden 1943 alussa julma painajainen odotti saksalaissotilaita, jotka taistelivat jo hävittyä taistelua nälkää, kylmää ja tyhjiä patruunalaatikoita vastaan.
Sotilaiden komentajalla, kenraali Friedrich Pauluksella, ei ollut mahdollisuuksia toimia, kun neuvostoliittolaiset 10. tammikuuta aloittivat viimeisen suuren hyökkäyksen vapauttaakseen kaupungin ja murskatakseen loput Saksan 6. armeijasta.
Sodan viimeiset silminnäkijät
Herbert Scherer värvättiin Wehrmachtiin 18-vuotiaana. Hän lähti itärintamalle pysäyttääkseen Stalinin ja julmuudet, joiden Scherer uskoi koettelevan Saksaa, jos Neuvostoliitto voittaisi.
Herbert Scherer vangittiin syksyllä 1943, ja hän vietti kuusi vuotta Neuvostoliiton vankileireillä Uralvuoriston itäpuolella.
Vuonna 1953 Scherer muutti Saksasta Kanadaan, missä hän yhä asuu.

Herbert Scherer (s. 1925) joutui Neuvostoliitossa sotavankeuteen vuonna 1943 ja raatoi vankileirillä kaatamalla puita Neuvostoliiton suuria ratahankkeita varten.
Näin Stalingradin vankien kärsivän
Joukkueellani ei ollut yhtään vettä, joten minä ja pari toveriani lähdimme varhain aamulla ulos etsimään vettä. Yhtäkkiä puiden välistä ilmestyi puna-armeijan sotilaita.
En ehtinyt ajatella ja ampua itseäni ennen kuin olin jo antautunut – siinä tilanteessa reagoit vaistomaisesti niin, että pelastat henkesi. Ja yhtäkkiä olin sotavankina Venäjällä.
Leirissä näin ensi kertaa saksalaisia, jotka oli vangittu Stalingradissa.
Heillä oli kurjat oltavat, ja he muistuttivat vaeltavia ruumiita. Stalingradin vangit saivat työtehtäviä, joissa raataminen koituisi heidän kuolemakseen.
Heidät määrättiin kantamaan puunrunkoja metsästä kaksi kolme kertaa päivässä – kymmenen kilometrin matkan. Ja sitten ne piti kantaa taas takaisin, tehtävä, jolla ei ollut muuta merkitystä kuin piinata heidät hengiltä.
En uskalla edes ajatella, kuinka harvat heistä säilyivät hengissä tästä kohtelusta.
Lue myös:

Pikavauhdilla itään
Vuonna 1942 natsi-Saksa oli valmis uuteen suurhyökkäykseen Neuvostoliittoon. Itärintaman eteläosassa 1,2 miljoonaa saksalaissotilasta eteni vauhdikkaasti. Panssaridivisioonat kärjessä Wehrmacht puski tietään läpi aromaiden.
Määränpääksi oli asetettu Neuvostoliiton tärkeät öljykentät, mutta yhtäkkiä Hitlerin sokaisi uusi kohde: Stalingradin teollisuuskaupunki.

Ei askeltakaan takaisin
Natsien marssiessa arojen yli Josif Stalin antoi kyynisen käskyn: jos sotilas astuu askeleenkin taaksepäin Neuvostoliiton kamaralla, rangaistuksena on kuolema. Neuvostoliitto uhrasi ennemmin verta kuin aikaa.
Kun puna-armeijan sotilaita vietiin Stalingradin teurastukseen, Stalinin käskyläisten oli määrä koota valtava armeija eturintaman taakse.

Rottasotaa raunioissa
Kun Saksan etujoukot 13. syyskuuta ryntäsivät Stalingradiin, kävi pian selväksi, että valloituksesta tulisi odotettua vaikeampaa.
Neuvostoliittolaiset puolustivat tiilenkappaleista ja vääntyneestä teräksestä rakennetuissa linnoituksissaan sitkeästi jokaista metriä. Sotilaat kutsuivat rottasodaksi katkeria lähikamppailuja, joita käytiin talosta taloon ja huoneesta huoneeseen.