EUROOPPA LIEKEISSÄ – Stalingradin taistelu

Saksalaisten vyöryessä kohti itää ja vallatessa osia Stalingradista Neuvostoliiton sodanjohto valmisteli uskaliasta vastahyökkäystä.

Operaatio sai koodinimen Uranus, ja pian miljoona vasta värvättyä sotilasta valmistautui yön turvin syöttämään saksalaisille näiden omaa lääkettä.

Puna-armeijan piti kertaheitolla saartaa Wehrmachtin suurin armeija ja pysäyttää saksalaisten eteneminen.

Lumikiteet narskuivat neuvostoliittolaisten tykkimiesten saappaiden alla, kun nämä latasivat 3 500 raskasta tykkiä ja patteria, jotka oli sijoitettu pitkin rintamaa – 50 kappaletta joka kilometrille. Tykistön sotilaat odottivat vain tulituskäskyä.

Venäläinen kirjeenvaihtaja Vasili Grossman seurasi 4. ratsuväkiosaston takajoukkoja, jotka pohjoiselta sivustalta raivasivat tietään kohti Kalatšia:

"Puna-armeijan sotilaiden kasvot ovat tulleet ankarassa talvituulessa pronssinpunaisiksi. Ei ole helppoa taistella tässä säässä – viettää pitkiä talviöitä arolla kaiken läpi tunkevassa jäätävässä tuulessa – ja silti miehet marssivat tyytyväisinä. Etenemme Stalingradiin. Tunnelma joukoissa on poikkeuksellisen hyvä."

Akselivaltojen joukot jäivät pian neuvostojoukkojen piirittämiksi.

Vähän aiemmin oli tilanteen vakavuus valjennut Saksan ylimmälle johdolle. Vihollinen oli luomassa Stalingradiin "kattilataistelun" (saksaksi Kesselschlacht), jossa joukot piiritetään ja niitä painostetaan kaikilta suunnilta – niin kuin kattilassa.

Myöhään illalla 22. marraskuuta, puoli vuorokautta ennen saartorenkaan sulkeutumista, Hitler kielsi Paulusta murtautumasta nopeasti ulos kattilasta, vaikka se olisi voinut pelastaa suurimman osan niistä 280 000 sotilaasta, jotka olivat jäämässä piirityksen vangeiksi.

Führer oli valmis ennemmin uhraamaan kymmenientuhansien hengen kuin kärsimään suuren arvovaltatappion.

Paulus ja hänen miehensä eivät voineet muuta kuin taistella edelleen tyhjin vatsoin ja yrittää pitää Tšuikovin joukot aisoissa.

Saksalaissotilaat eivät olleet ainoita, jotka olivat piiritettyinä Stalingradissa. Noin 200 000 stalingradilaista siviiliä oli yhä kaupungissa, joka oli muuttumassa tiilimurskaksi ja pommikraattereiksi.

Stalinin hallinto kielsi asukkaita lähtemästä kaupungista, muun muassa siksi, että monet vanhukset, naiset ja lapset muistuttivat päivittäin puna-armeijan sotilaita siitä, minkä vuoksi he taistelivat.

Osa kaupungin asukkaista eli ajoittain Saksan miehityksen alaisena, ja suuri määrä työkykyisiä neuvostosiviilejä lähetettiin länteen – työskentelemään Saksan teollisuuslaitoksissa.

Vuoden 1943 alussa julma painajainen odotti saksalaissotilaita, jotka taistelivat jo hävittyä taistelua nälkää, kylmää ja tyhjiä patruunalaatikoita vastaan.

Sotilaiden komentajalla, kenraali Friedrich Pauluksella, ei ollut mahdollisuuksia toimia, kun neuvostoliittolaiset 10. tammikuuta aloittivat viimeisen suuren hyökkäyksen vapauttaakseen kaupungin ja murskatakseen loput Saksan 6. armeijasta.

Lue koko kertomus natsien epätoivoisesta kuolinkamppailusta Stalingradissa uuden kirjasarjan Eurooppa liekeissä osasta 7: Stalingradin taistelu.

Sodan viimeiset silminnäkijät

Herbert Scherer värvättiin Wehrmachtiin 18-vuotiaana. Hän lähti itärintamalle pysäyttääkseen Stalinin ja julmuudet, joiden Scherer uskoi koettelevan Saksaa, jos Neuvostoliitto voittaisi.

Herbert Scherer vangittiin syksyllä 1943, ja hän vietti kuusi vuotta Neuvostoliiton vankileireillä Uralvuoriston itäpuolella.

Vuonna 1953 Scherer muutti Saksasta Kanadaan, missä hän yhä asuu.

Näin Stalingradin vankien kärsivän

Joukkueellani ei ollut yhtään vettä, joten minä ja pari toveriani lähdimme varhain aamulla ulos etsimään vettä. Yhtäkkiä puiden välistä ilmestyi puna-armeijan sotilaita.

En ehtinyt ajatella ja ampua itseäni ennen kuin olin jo antautunut – siinä tilanteessa reagoit vaistomaisesti niin, että pelastat henkesi. Ja yhtäkkiä olin sotavankina Venäjällä.

Leirissä näin ensi kertaa saksalaisia, jotka oli vangittu Stalingradissa.

Heillä oli kurjat oltavat, ja he muistuttivat vaeltavia ruumiita. Stalingradin vangit saivat työtehtäviä, joissa raataminen koituisi heidän kuolemakseen.

Heidät määrättiin kantamaan puunrunkoja metsästä kaksi kolme kertaa päivässä – kymmenen kilometrin matkan. Ja sitten ne piti kantaa taas takaisin, tehtävä, jolla ei ollut muuta merkitystä kuin piinata heidät hengiltä.

En uskalla edes ajatella, kuinka harvat heistä säilyivät hengissä tästä kohtelusta.