Näin Sullan rinnallamme. Seuraavan kerran vilkaistessani sitä ei enää näkynyt missään: ei ääntä, ei romua – ei mitään. Oletin sen kaatuneen ja uponneen jään painosta. Merimies Harold O’Neill maaliskuussa 1942 pienestä Sulla-saattolaivasta
Jäätyminen oli Pohjoisella jäämerellä alituisena uhkana. Merimiehillä oli siksi täysi työ pitää esimerkiksi viestilamput jäättöminä. Lamput olivat – lippujen ohella – laivojen ainoa viestintäväline.
Vuonna 1942 natseille kävi toden teolla selväksi, miten suuri merkitys oli liittoutuneiden Neuvostoliittoon kuljettamilla varusteilla. Kaikkiaan 12 saattuetta oli selviytynyt arktisten kulkuvesien vaaroista matkalla Islannista Murmanskiin. Liittoutuneiden laivoihin oli lastattu kaikkea panssarivaunuista purkkiruokaan.
Hitler määräsi saattueliikenteen lopetettavaksi saman tien, ja saksalaiset sotalaivat, sukellusveneet ja lentokoneet aloittivat kohtalokkaan Jäämeren saattueiden saalistamisen. Yhtäkkiä liittoutuneiden rahtilaivoja alettiin jahdata raivokkaasti jääkylmällä merellä.
Varhain keväällä 1942 tummat uhkaavat pilvet kasautuivat saattueiden ylle ja saksalaiset havaitsivat saattueen PQ 13.
Polttoainetta ja ammuksia sisältävä lasti teki laivoista purjehtivia ruutitynnyreitä. Paksut savupylväät nousivat laivoista, kun saksalaislentäjät osuivat maaliinsa.
Alkuiltapäivästä saksalaiset pommikoneet parveilivat saattueen yllä ja pudottivat pomminsa. Kaksi laivaa upotettiin, ja eloonjääneet jäivät pelastusveneisiin hyytävän kylmälle merelle.
Kun saattue lopulta saapui Murmanskiin, kuusi laivaa ja 148 miestä oli painunut meren syvyyksiin.
Sodan viimeiset silminnäkijät
Trygve H. Johansen on Norjan palkituimpia merisotilaita. Hän on saanut useita mitaleja panoksestaan sodassa, muun muassa Neuvostoliiton Ušakov-mitalin. Se annetaan Jäämeren saattueiden veteraaneille, jotka kunnostautuivat puolustamalla urhoollisesti Neuvostoliittoa.
Trygve Haavald Johansen (1921–) osallistui Murmanskin saattueisiin, ja hän on Norjan palkituimpia merisotilaita. Hän syntyi 16. lokakuuta 1921 Stallogargossa Finnmarkissa ja purjehti puolueettomissa laivoissa Norjan kauppalaivastossa vuonna 1939 ja liittoutuneiden palveluksessa vuodesta 1940.
Olimme hengenvaarassa joka ikinen päivä
"Helmikuussa 1942 olin matruusina Ognalla. Olin 21-vuotias, mutta käsitin vasta silloin eläväni jatkuvassa hengenvaarassa. Joka ikinen päivä kysyin itseltäni: Onko tämä viimeinen matkani? Selviänkö hengissä tästä päivästä? Pelko kasvoi joka matkalla. Lähdettyämme satamasta kasvoi henkinen kuormitus, varsinkin konemiehistöllä. Kansimiehistö sentään näki, mitä tapahtui ja uhkasiko vaara, mutta konehuoneessa ei voinut tietää mitään, ennen kuin laiva räjähti."
Lue Trygven koko kertomus EUROOPPA LIEKEISSÄ -sarjan osasta 5
Lue myös:
Salamasotaa Arktiksessa
100 ”naurettavaa” kilometriä oli vuonna 1941 Saksan eliittijoukkojen ja pohjoisvenäläisen Murmanskin tärkeän sataman hallinnan välillä, ja Hitler vaati satamakaupungin valtaamista. Vaikka välimatka oli lyhyt, Arktiksen sodasta tuli äärimmäisen raakaa.
Miljoonat hyttyset, kalliot, muta ja jatkuva päivänvalo kuluttivat henkistä kestävyyttä, ja samalla neuvostosotilaat aloittivat erämaassa katkeran vastarinnan.
Saattolaivat purjehtivat pois
Keväällä 1942 saksalaiset kävivät armotta kimppuun ja saattue PQ 17 joutui maksamaan korkeimman hinnan. Sotalaivojen menettämisen pelossa liittoutuneet määräsivät saattueen 35 puolustuskyvytöntä rahtilaivaa jätettäväksi oman onnensa nojaan Barentsinmerelle.
Rahtilaivojen miehistö ei ollut uskoa silmiään nähdessään saattolaivojen purjehtivan täyttä vauhtia länteen ja katoavan horisonttiin. Saksalaiset odottivat rahtilaivoja vaanien.
Loppunäytös pohjoisessa
Kolmen vuoden ajan Neuvostoliiton joukot olivat sitoneet Saksan armeijan uuvuttavaan asemasotaan Litsajoen rannoilla. Rintamat olivat juuttuneet paikoilleen, kunnes 7. lokakuuta 1944 tykit, kranaatinheittimet ja Stalinin urut aloittivat kiivaan tulimyrskyn.
Vetäytymään joutuneet saksalaiset jättivät jälkeensä Finnmarkiin leveän kuoleman ja tuhon vyöhykkeen.
