Tuuli ulvoi ja puhalsi tauotta kasvoihimme. Joka puolelle muodostui jääkiteitä, kylmyys tunki kaiken läpi. Aseet eivät enää toimineet eivätkä ajoneuvot käynnistyneet. Saksalainen konekivääriampuja matkalla Moskovaan syksyllä 1941
Kylmyydestä, huolto-ongelmista ja uupumuksesta huolimatta saksalaisten eteneminen jatkui. Neuvostojoukot Moskovan edustalla taistelivat katkerasti joka metristä, mutta joka päivä saksalaiset työntyivät yhä lähemmäs.
Marraskuun lopussa Keskustan armeijaryhmän joukot lähestyivät Moskovaa luoteesta. Vaikka sotilaat olivat kylmissään ja väsyneitä, jotkut heistä tunsivat hienoista helpotusta, koska nyt he uskalsivat toivoa koettelemusten olevan pian ohi.
Rasputitsa, "tiettömyys", tarkoitti routaa, joka keväisin ja syksyisin muutti Venäjän maantiet loputtomaksi mutavelliksi.
Pienellä onnella he saattaisivat kuitenkin jäädä henkiin. Neuvostoliiton valloitus oli tuonut suuria voittoja, mutta myös valtavia tappioita.
Kesällä 1941 Neuvostoliitto ja natsi-Saksa olivat sopimuksen mukaan liittolaisia. Hitler oli kuitenkin vakaasti päättänyt murskata Neuvostoliiton karhun.
Kesäkuun 21. päivänä 1941 suurin armeija, minkä maailma oli koskaan nähnyt, oli marssinut 1 500 kilometriä pitkää rajaa pitkin Neuvostoliittoon. Miljoonat saksalaiset, unkarilaiset, slovakialaiset, romanialaiset ja suomalaiset sotilaat olivat valmiina hyökkäämään.
Saksan joukot oli jaettu kolmeen osaan: pohjoiseen, keskustaan ja etelään. Pohjoisen ja keskustan rintamilla saksalaiset tunkeutuivat nopeasti läpi neuvostoliittolaisten linjoista, kun taas etelässä vastarinta oli odottamattoman ankaraa.
Saksassa uskottiin, että vielä yksi salamasota takaisi Saksalle täydellisen herruuden Euroopan mantereella.
Ensimmäisinä viikkoina Saksan divisioonat rynnistivät eteenpäin vauhdikkaasti, mutta Leningradin edustalla valtausretki pysähtyi.
Syyskuun alussa saksalaiset ja suomalaiset joukot piirittivät kaupungin.
Hitlerin käskyn mukaan Leningrad kaikkine asukkaineen piti raivata pois maan päältä. Tarkoitus oli näännyttää väestö nälkään.
Sodan viimeiset silminnäkijät:
Semen Chtipelman värvättiin puna-armeijaan vain 17-vuotiaana vuonna 1940. Seuraavana vuonna hän oli Leningradin porteilla, missä hän joutui kärsimään nälkää, kylmää ja kuolemaa pysäyttääkseen saksalaisten rynnistyksen kaupunkiin. Yhtenä harvoista joukkueensa sotilaista hän selviytyi hengissä taisteluista ja oli mukana sodan katkeraan loppuun asti.
Semen Davidovich Chtipelman (1922–2021) osallistui puna-armeijan sotilaana taisteluihin Saksaa vastaan Saksan tunkeuduttua Neuvostoliittoon vuonna 1941. Semen oli tykistön suuntaaja ja upseeri, ja hän osallistui muun muassa Leningradin puolustukseen ja Kaukasuksen taisteluihin sekä Budapestin vapautukseen vuonna 1945. Semen Chtipelman kuoli 6. tammikuuta 2021, pian kirjan haastattelun jälkeen.
Leningradissa meitä oli vain 437 jäljellä
Tykistöyksikössämme oli 7 000 miestä 22. kesäkuuta 1941. Noin puoli vuotta myöhemmin, kun taistelimme Leningradin liepeillä, meistä oli jäljellä enää 437 – muut olivat kaatuneet. Emme kuitenkaan ajatelleet kertaakaan, että voisimme hävitä sodan. Meidät oli opetettu uskomaan, että puna-armeija oli mahtavin kaikista.
Kokemuksiamme Leningradista leimasivat ennen kaikkea nälkä, kylmyys ja kuolema. Yksikkömme oli sijoitettu Leningradin ulkopuolelle: sinä ajankohtana olimme jatkuvasti nälissämme. Eräänä päivänä löysin kolme jäätynyttä raakaa saksanpähkinän kokoista perunaa. En usko minkään koskaan maistuneen yhtä hyvältä.
Lue Semen Chtipelmanin koko silminnäkijäkertomus EUROOPPA LIEKEISSÄ -kirjasarjan osasta 4.
Puolustusrakennelmia Leningradin ympärille pystyttivät miehet, jotka olivat liian vanhoja taistelemaan armeijassa, sekä naiset.
Leningradin piiritys kesti 872 vuorokautta ja yli 1,5 miljoonaa asukasta menehtyi, mutta kaupunki ei antautunut. Myöskään hyökkäys Moskovaan marraskuussa 1941 ei Hitleriltä onnistunut.
Kuten aikoinaan Napoleon myös Hitler joutui tunnustamaan, että kun vieras sotajoukko tunkeutuu tarpeeksi syvälle Venäjälle, sen tuhoksi koituvat kylmyys, uupumus ja huonosti toimivat huoltolinjat.
Lue myös:
Juutalaisten joukkotuho
Hitlerin joukkojen vanavedessä seurasivat erikoiskoulutetut SS-yksiköt – niin sanotut Einsatzgruppen. Niiden tehtävänä kerrottiin olevan rauhan ja järjestyksen turvaaminen vallatuilla alueilla. Todellisuus oli kuitenkin toinen. Ryhmät olivat kuolemanpartioita, joiden ainoa päämäärä oli raivata alueiden juutalaiset pois tieltä.
9 myyttiä Barbarossasta
Yhden myytin mukaan saksalaisilla ei ollut talviunivormuja. Sotahistorioitsija Niels Bo Poulsenin mukaan myytti on pääosin totta. Saksan armeijassa oli talviunivormuja, mutta ei varusteita äärimmäistä kylmyyttä varten, ja talvi 1941–1942 oli Venäjälläkin erityisen kylmä. Saksalaisilla oli myös ongelmia varusteiden toimittamisessa etulinjaan.
Taistelu kahdesta kaupungista
Puna-armeija yritti kaikessa kiireessä järjestää puolustuksen strategisesti tärkeiden kaupunkien, Kiovan ja Smolenskin, liepeille. Armeijassa tiedettiin, ettei se ollut tarpeeksi voimakas estääkseen kaupunkeja kukistumasta. Taistelulla piti kuitenkin voittaa aikaa niin, että Moskovan puolustusta voitaisiin vahvistaa ja Neuvostoliiton elintärkeä raskas teollisuus ehdittäisiin siirtää kauemmas itään.