Zulujen ja brittien välirikko

Britit liittivät Transvaalin alueisiinsa sillä tekosyyllä, että he muka suojelisivat buureja villeiltä zuluilta, jotka olivat toistuvasti hyökänneet alueen maanviljelijöiden kimppuun. Zuluista oli kuluneiden 50 vuoden aikana tullut kaikkein pelätyimpiä Afrikan alkuasukasheimoista. Soturiajattelu vaikutti voimakkaasti koko zuluyhteiskunnassa, ja miehuus­kokeeseen kuului, että nuorten sotureiden oli kastettava keihäänsä kärki vihollisen veressä.

Britit olivat aiemmin olleet hyvissä väleissä zulujen kanssa, joita he olivat pitäneet tarpeellisena puskurina itsensä ja buurien välissä. Zulujen ja brittien väliset suhteet olivat olleet jopa niin läheiset, että noustessaan valtaan vuonna 1873 zulu­kuningas Cetshwayo oli pyytänyt brittien ”alkuasukasasioista vastaavaa” virkamiestä Theophilus Shepstonea osallistumaan kruunajaisseremoniaansa. Shepstone olikin saanut kunnian laskea kruunun Cetshwayon päähän ja kietoa kultaisen ja purppuraisen viitan tämän hartioille.

Nyt kun briteillä oli enemmän käyttöä ystävällismielisille buureille kuin zuluille, britit päättivät antaa osan zulujen maista hyvittelynä Transvaalin buureille. Zulut eivät kuitenkaan suostuneet luopumaan maistaan noin vain, mikä sai britit uhkailemaan heitä koko zulu­alueen valtaamisella. Cetshwayo oli vaikean tilanteen edessä.

”Rakastan brittejä. Olen kuningatar Viktorian lapsi. Mutta olen myös oman maani kuningas. En ota vastaan määräyksiä. Ennemmin kuolen”, kuningas julisti.

Brittivirkamiehet panivat kovan kovaa vasten. ”Jokainen pieni ja mitätön päällikkö perustaa salaiset haaveensa Cetshwayoon toivoen, että hänen värinsä hallitsisi. He ovat valmiita nöyrtymään sivistyksen edessä vasta kun tuo toivo on nujerrettu”, kirjoitti Shepstone, joka sopivasti sivuutti täysin sen, että oli itse laskenut kruunun Cetshwayon päähän.

Britit alkoivat pian esitellä ”sivistyksen” voimakeinoja zuluille, joiden kimppuun hyökättiin tammikuussa 1879. Alku oli vaikeaa, ja zulut peittosivat brittijoukot, mutta sitten siirtomaavalta marssitti esiin raketit, tykistön ja konekiväärit.

Viiden kuukauden kuluttua taistelujen alkamisesta britit pääsivät niskan päälle. Cetshwayo pantiin vankilaan ja hänen valtakuntansa pilkottiin osiin. Brittien kanssa yhteistyötä tehneille zuluille annettiin pieniä kuningaskuntia ja loput maista liitettiin Transvaaliin. Nyt britit saattoivat tyytyväisinä pudistella pölyt univormuistaan vakuuttuneina siitä, että nujertamalla zulut ja antamalla niin zuluille kuin buureille maalah­joja he olivat hiljentäneet vastustajansa.

Buurit panivat kampoihin briteille

Britit olivat kuitenkin väärässä. Buurit, jotka olivat tottuneet taistelemaan alkuasukkaita vastaan, saattoivat nyt panostaa kaiken tarmonsa brittien karkottamiseen. He eivät missään tapauksessa halunneet olla Britannian alaisuudessa. Buurijohtaja Paul Kruger kokosi Transvaalissa nopeasti noin 2 000 miehen vahvuisen armeijan, jonka piti nousta brittien siirtomaa­valtaa vastaan.

Britit saivat varoituksen buurien suunnitelmista mutta eivät olleet huolissaan. Jos buurit hyökkäisivätkin, hyökkäys voisi brittikenraali Wolseleyn mukaan kestää korkeintaan tunnin. ”Vaaljoki kääntyy virtaamaan lähteilleen ennen kuin Transvaalista tulee taas itsenäinen”, hän uhosi ylimielisesti.

Joulukuussa 1880 buurit julistautuivat itsenäisiksi. Sitä seurannut sota kesti vajaat kolme kuukautta ja käsitti todellisuudessa vain yhden väijytyksen ja kolme vähäisempää taistelua.

Britit joutuivat jokaisessa taistelussa alakynteen. He olivat pahasti aliarvioineet buurien päättäväisyyden ja kyvyn hyödyntää maastoa sissi­sotaan sekä varsinkin sen, kuinka paljon aseita buurit olivat saaneet koottua.

Brittien surullisin päivä koitti helmikuussa 1881. Noin 400 miehen brittijoukko yritti kiertää buurien asemat Transvaalin etelärajalla ja kiipesi Majubaharjanteen jyrkkää seinustaa keskellä yötä huipulle, jolta avautui näkymä kolmeen buurileiriin ja jonka he uskoivat olevan käytännössä voittamaton tukikohta buureja vastaan. Varhain aamulla valon sarastaessa pieni ryhmä voitonvarmoja brittejä seisoi huipulla ja alkoi huudella alapuolellaan oleville hämmentyneille buurisotilaille. Salamannopeasti buurit saivat koottua noin 200 miehen joukon, joka ryömi huomaamatta huipulle käydäkseen taisteluun. Pian he avasivat tulen kohti yön pimeydessä leiriytyneitä brittejä, joista suurin osa vielä nukkui sikeästi. Myös brittien komentaja nukkui ja kieltäytyi nousemasta, kun hänen alaisensa tulivat hälyttämään häntä hätiin.

Parissakymmenessä minuutissa buurit valloittivat huipun ja tappoivat lähes sata brittiä.Krugerille tämä oli selvä osoitus siitä, että Jumala oli buurien puolella. ”Emme anna kunniaa ihmiselle, vaan Jumala, Herra, on meitä auttanut”, julisti buurijohtaja juhlallisesti päämajastaan.

• Edellinen Sivu 2 / 4 Seuraava