Luther arvosteli paavinistuinta vuosia, ja lopullinen välirikko tuli vuonna 1521. 

© Bridgeman

Martti Luther: Vihainen munkki kaatoi paavin

Martti Luther oli tunnollinen munkki ja pappi, joka suivaantui katolisen kirkon kaksinaismoraaliin ja pappien pröystäilevään elämäntapaan ja ryhtyi hyökkäykseen paavinistuinta vastaan.

tiistai 28. maaliskuuta 2017 teksti Else Christensen

Nuori oikeustieteen opiskelija Martti Luther oli vuonna 1505 maantiellä matkalla kohti Keski-Saksassa sijaitsevaa Erfurtin yliopistokaupunkia, kun odottamatta puhkesi rajuilma. 

Synkät pilvet pimensivät taivaan, ja salamat leiskuivat. Avoimessa maastossa täysin suojattomana ollut Luther joutui pelon valtaan.

Kuului korviahuumaava pamahdus ja näkyi häikäisevä välähdys, kun salama iski aivan lähelle, ja Luther kaatui mutaan. Hän alkoi hädissään rukoilla: ”Pyhä Anna, auta! Anna minun elää! Pyydän: auta minua! Jos vastaat rukoukseeni, niin lupaan ryhtyä munkiksi.”

Martti Luther selvisi ukkosmyrskystä hengissä, ja 15 päivää myöhemmin hän ilmoittautui augustiinilaisluostariin Erfurtissa lunastaakseen lupauksensa. Hän oli 22-vuotias ja valmis omistamaan elämänsä Jumalalle, joka oli suojellut häntä. 

Kuolema liipaisi Martti Lutheria läheltä

Lutherin perheellä oli hänen varalleen aivan muita suunnitelmia kuin luostarielämä. Martti Luther syntyi Eislebenin kaupungissa vuonna 1483 yhdeksän lapsen katraaseen. 

Hänen vanhempansa Hans ja Hanna Luther eivät olleet kovin varakkaita, mutta isä oli osaomistajana kaivoksessa ja ansaitsi riittävästi tarjotakseen perheelleen suhteellisen mukavan elämän.

Perheellä oli riittävästi varaa lähettää lahjakas poika yliopistoon Erfurtiin, jossa hän tutustui railakkaaseen opiskelijaelämään. Myöhemmin hän kuvaili yliopistoa ”ilotaloksi ja oluttuvaksi”. 

Erfurtin yliopisto oli akateemisesti yksi maan tunnustetuimpia, erityisesti oikeustieteessä, jota Luther isänsä suureksi ylpeydeksi alkoi opiskella vuonna 1505.

Lutheria muut asiat kiinnostivat kuitenkin lakitieteen opiskeluja enemmän. Hieman ennen ukkosmyrskyyn joutumistaan Luther oli vahingossa iskenyt itseään miekalla jalkaan ja oli lähes kuollut verenhukkaan. Hieman myöhemmin eräs hänen ikätoverinsa kuoli äkillisesti.

Kuoleman liipaistua kahdesti niin läheltä Luther alkoi miettiä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuisi. Jos pappeja oli uskominen, syntistä odottaisivat ikuinen kadotus ja kaikki helvetin tuskat. Parhaassa tapauksessa syntinen joutuisi väliaikaisesti kiirastuleen, mutta ”väliaikaisesti” saattoi tarkoittaa miten pitkää aikaa tahansa. 

Kiirastuli oli taivaan ja helvetin välinen tila, jossa ihminen puhdistui synneistään tuskien ja joidenkin uskon mukaan kirjaimellisesti tulen avulla.

Uskova ei voinut muuta kuin luottaa kirkkoon ja pappeihin, joilla oli erityinen yhteys Jumalaan. Kristittyjen piti pelastuakseen tehdä hyviä tekoja, joihin kuului muun muassa rahan lahjoittaminen kirkolle ja luostarilaitokselle.

Kiirastulen pelko ja halu päästä lähemmäs Jumalaa saivat Lutherin lopulta harkitsemaan luostariin menemistä.

Kesken vakavia pohdintojaan nuori opiskelija kuuli isältään ravistuttavia uutisia, kun hän vieraili Esilebenissä kesäkuussa 1505. Isä oli löytänyt pojalleen morsiamen, paikallisen tytön hyvästä ja vauraasta suvusta, johon liittyminen pönkittäisi perheen asemaa. 

Lutherin oli valittava suostuako isänsä tahtoon ja ryhtyä elämään elämää, joka hänestä itsestään tuntui tarkoituksettomalta, vai seuratako omaa sydäntään ja tuottaa isälleen pettymys.

Muun muassa tällaiset asioita nuori Martti Luther pohti matkatessaan kohti Erfurtia ja joutuessaan myskyyn, joka muutti hänen elämänsä.  

Kirkon rappio kauhistutti Martti Lutheria

Jos Luther oli odottanut saavansa sielunrauhan luostarissa, hän luultavasti pettyi pahasti. Hän joutui kärsimään lupaavasta lakimiehen urasta luopuneeseen poikaansa syvästi pettyneen isänsä moitteet, ja luostarielämä osoittautui rankemmaksi kuin hän oli luullut.

”Luostarissa sekä sieluni että ruumiini terveys oli kovalla koetuksella”, totesi Luther elämästä, jossa päiväohjelmaan kuului opintojen lisäksi lukuisia pakollisia messuja ja rukouksia.

Kun Luther ei ennättänyt aina pitää kaikkia vaadittuja rukoushetkiä, hän yritti suorittaa kerääntyneet rukoukset vapaa-ajallaan.

”Pidin lauantain vapaana rukoilua varten tai sulkeuduin sisälle kolmeksi päiväksi kerrallaan syömättä ja juomatta, kunnes olin lausunut kaikki vaaditut rukoukset”, Luther kirjoitti. Vähitellen stressi sai hänet murtumaan sekä fyysisesti että psyykkisesti.

”Saatoin valvoa viisi yötä peräkkäin, vain maaten kuolemanväsyneenä ja järkeni menettäneenä. Vaikka toivuin nopeasti ja aloin taas lukea, ajatukseni eivät jättäneet minua rauhaan.”

Luostarivelvollisuuksien piinaama Luther alkoi myös mietiskellä, oliko katolisella kirkolla ja sen edustajilla ainoa yhteys Jumalaan. Samaan aikaan kun papit saarnasivat vaatimattomuutta ja köyhät talonpojat erotettiin kirkon yhteydestä, jos heillä ei ollut varaa maksaa kirkollisveroa, katolisen kirkon päämies, paavi, eli yltäkylläisyydessä.

Paavi Leo X oli syntynyt rikkaaseen italialaiseen Medicin sukuun ja eli Roomassa kuin ruhtinas. Hänen virkaanastujaisparaatissaan oli mukana kullalla silattu poika osoituksena siitä, miten Leo palauttaisi vaurauden kirkkovaltioon. 

Poika kuoli myöhemmin kultamaalin aiheuttamaan myrkytykseen, mutta juhlallisuudet jatkuivat. Paavi tunnettiin myös juhlistaan ja illallisistaan, joissa esimerkiksi alastomat pojat hyppivät suurista kakuista.

Kun Luther vuonna 1510 saapui Roomaan munkkiveljeskunnan lähettämänä, hän sai omin silmin nähdä papiston rappion. Papit eivät tuntuneet suhtautuvan työhönsä vakavasti, ja korkea-arvoiset hengenmiehet pitivät rakastajattaria, jotka he upottivat kultaan ja jalokiviin.

Luther oli järkyttynyt, mutta hän ei tiennyt mitä muuta tehdä kuin jatkaa valitsemallaan tiellä munkkina. 

Anekauppa kukoisti

Keväällä 1517 muuan tapaus sai Lutherin mitan kuitenkin täyteen. Tuolloin dominikaanimunkki Johann Tetzel kiersi kaupungista toiseen myymässä niin sanottuja aneita eli lievityksiä.

Kristitty saattoi aneita ostamalla saada vapautuksen katumusharjoituksista, ja Tetzel myikin anekirjeitä houkuttelevalla iskulauseella: ”Kun raha kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa.” 

Kauppa kävi vilkkaasti, sillä ihmiset maksoivat mieluusti asiakirjasta, jolla uskoivat saavansa vapautuksen syntiä seuraavasta rangaistuksesta.

Paavi oli nimittänyt Tetzelin kauppamatkalle, jonka virallinen tarkoitus oli kerätä rahaa Pietarinkirkon rakentamiseen, mutta tosiasiassa aneista saaduilla rahoilla maksettiin suurelta osin paavin yltäkylläinen elämäntyyli.

Luther raivostui. Hän ei löytänyt Raamatusta mainintaa kiirastulesta eikä mahdollisuudesta ostaa rahalla taivasosuutta. Sen sijaan siellä luki, että Jeesus oli sovittanut kaikkien ihmisten synnit kuolemalla ristillä ja että jokainen, joka uskoi Jeesukseen, pääsisi taivaaseen.

Kiirastulta pelänneelle Lutherille tämä oivallus oli suuri helpotus, ja hän kertoi siitä mielellään muillekin. Luther kirjotti ajatuksistaan julkilausuman, joka oli jaettu 95 osaan, niin sanottuun teesiin, ja lähetti kirjoitustaan oppineille kaikkialle Saksaan. Lisäksi hänen kerrotaan naulanneen teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen.

”Jos paavi tietäisi, miten aneensaarnaajat hankkivat rahaa, hän antaisi mieluummin Pietarinkirkon palaa poroksi kuin rakentaa se hänen lampaidensa nahasta, lihasta ja luista”, Luther julisti yhdessä teeseistään ilmeisesti yrittäen näin pehmentää suoraa yhteenottoa paavin kanssa.

Jokainen Lutherin teeseihin tutustunut ymmärsi, miten kiistanalaista materiaalia ne sisälsivät. Katolinen kirkko hallitsi keskiajalla käytännössä koko Eurooppaa ja piti yllä järjestystä, jossa kaikki, niin rahvas kuin ylimistökin, tiesivät paikkansa.

Kirkolla oli anekaupan monopoli ja siten avaimet taivaan valtakuntaan. Se oli keskiajan uskonnollisessa ilmapiirissä mahtava valta, ja tätä valtaa vastaan Luther oli nyt noussut.

Luther piti anekirjeiden myymistä paavin epärehellisyytenä. Hän itse uskoi, että Jeesus oli sovittanut ihmisten synnit.

© Bridgeman

Luther sai paavin hermostumaan

Seurauksia ei tarvinnut kauan odottaa. Luther oli lähettänyt teesinsä myös Mainzin ja Magdeburgin arkkipiispalle, joka ilmiantoi hänet välittömästi harhaoppisuudesta. 

Paavi Leo päätti tutkia asian kunnolla, ja seuraavien kolmen vuoden aikana hän lähetti lukuisia uskonoppineita kuulustelemaan Lutheria.

Kuulustelut vain lisäsivät Lutherin vastarintaa. Hän hyökkäsi saarnoissaan ja pamfleteissaan yhä taidokkaammin sanankääntein paavinvaltaa vastaan. Kirkon perinteinen pelottelukeino, kirkon yhteydestä erottaminen, ei Lutheria hätkäyttänyt, vaan hän totesi:

”Siunattu olkoon se, joka kuolee ollessaan epäoikeudenmukaisesti julistettu pannaan. Sillä se, joka on ollut uskollinen oikeudenmukaisuudelle, ansaitsee elämän kruunun.”

Lokakuussa 1518 Luther kielsi yhdelle kuulustelijalle paavinistuimen auktoriteetin Raamatun opetusten valossa. Samoihin aikoihin hän kirjoitti eräälle ystävälleen: ”Ja tämän sanon sinulle: en tiedä, onko paavi antikristus vai antikristuksen apostoli, sillä niin hän turmelee ja ristiinnaulitsee Kristuksen (totuuden) dekretaaleissaan.”

Myös paaville uskolliset dominikaanimunkit saivat osansa Lutherin vihasta.

”Jumala meitä auttakoon, että he kutsuvat itseään kristittyjen opettajiksi”, hän kirjoitti dominikaanimunkeista, jotka hänen mukaansa olivat ”niin innoissaan polttamassa viattomia ihmisiä”.

Ajan mittaan Luther alkoi levittää avoimen kirkonvastaisia ajatuksiaan yhä laajemmalle, mikä pakotti paavin puolustuskannalle.

Kesäkuussa 1520 paavi Leo X julkaisi bullan, jossa hän vertasi Lutheria Herran viinitarhassa mellastavaan villisikaan. Bullassaan paavi vaati Lutheria perumaan 41 harhaoppista teesiä 60 päivän sisällä kirkon yhteydestä erottamisen uhalla.

Luther kieltäytyi myöntymästä paavin vaatimuksiin. Normaalitilanteessa seuraukset olisivat olleet kohtalokkaat, mutta Lutherin onneksi tilanne oli poikkeuksellinen. 

Saksin vaaliruhtinas Fredrik III eli Viisas oli muutama vuosi aiemmin perustanut Wittenbergiin yliopiston, jossa Luther opetti, ja hän tuki yliopistonsa kiistatonta tähteä.

Myös vastikään kruunattu Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisari Kaarle V suhtautui Lutheriin myönteisesti. Kaarle piti Leo X:tä vaarallisena kilpailijana, jonka mahtia hän ei halunnut pönkittää tuomitsemalla Lutherin. 

Paavin suureksi harmiksi keisari kutsui Lutherin valtiopäiville – joihin kirkko ei päässyt vaikuttamaan – Wormsiin antamaan selonteon näkökannoistaan. 

Luther kieltäytyi Kaarle V:n tarjoamasta mahdollisuudesta perua paavin vastaiset puheensa.

© AKG-Images

Kansa kuunteli Lutheria

Lutherin 95 teesiä olivat jo saavuttaneet vastakaikua kansassa, joka oli kyllästynyt katolisen kirkon ylivaltaan. Väkeä virtasi kaikkialta kuuntelemaan Lutheria, ja 16. huhtikuuta 1521 Luther saapui Wormsiin riemusaattueessa, jota verrattiin Jeesuksen saapumiseen Jerusalemiin.

Valtiopäivillä Luther puolustautui sinnikkäästi. Myönnettyään, että harhaoppisiksi väitetyt kirjoitukset, joita oli esillä suurina pinoina, olivat hänen kirjoittamiaan, hän ryhtyi kaunopuheisesti puolustamaan mielipiteitään. 

Hän totesi, että jos hänen kirjoituksissaan oli virheellisyyksiä, hän olisi itse ensimmäisenä valmis polttamaan ne. Hänen kirjoituksensa noudattivat Raamattua eivätkä paavin sanoja, julisti Luther. Hän muisti puheessaan myös tukijaansa Kaarlea.

Luther varoitteli, että valtiopäivien olisi syytä tiedostaa, minkälaisia pahoja voimia ne päästäisivät irti, jos ne alkaisivat tuomita Jumalan sanaa. 

”Meidän pitää olla varovaisia, jottei nuoren ja jalon prinssi Kaarlemme – johon asetamme kaiken toivomme Jumalan jälkeen – hallintoajasta tulisi onneton ja epäsuotuisa”, Luther saarnasi ja loi näin taitavasti kuilua keisarin ja paavin välille yhdistämällä Kaarlen oikeaan Jumalan sanaan.

Luther uskoi vakuuttaneensa keisarin ja valtiopäivät, ja hän lopetti puheensa sanoen: ”Omatuntoani ohjaa Jumalan sana, enkä voi enkä aio perua mitään.”

Väsyneenä mutta tyytyväisenä Luther poistui salista ja meni kaupungin kaduille, jossa ihmiset ottivat hänet riemuiten vastaan. 

Luther kaapattiin turvaan

Keisari Kaarle oli luvannut Lutherille, että tämä saisi palata Wittenbergiin rauhassa ja antoi tälle 20 sotilasta saattajiksi. Matkalla kuitenkin joukko ratsastajia piiritti saattueen ja sieppasi kauhistuneen Lutherin.

Huhut Lutherin kohtalosta alkoivat levitä nopeasti, mutta kun hänen kannattajansa kuiskuttelivat kosteasta vankisellistä ja karmeasta kidutuksesta, häkeltynyt Luther lepäsi todellisuudessa kaikessa rauhassa Wartburgin linnan suojaisten seinien sisäpuolella.

Sieppauksen oli järjestänyt Fredrik Viisas, harras katolilainen, jonka läheiset suhteet Rooman kirkkoon estivät häntä auttamasta Lutheria avoimesti.

Wartburgin paksujen seinien suojassa Luther alkoi kehittää edelleen ajatuksiaan kirkon uudistamisesta.

Luther työskenteli uutterasti ja lepäämättä vaatimattomassa kammiossaan kirjoituspöytänsä ääressä. Koska hänen paavinvastaisuutensa oli nyt kaikkien tiedossa, hän pelkäsi, että hänellä ei olisi enää paljon aikaa. 

Hän kirjoitti edelleen julkilausumia ja muita kirjoituksia, mutta lisäksi hän heittäytyi mittavaan hankkeeseen ja alkoi kääntää Raamatun Uutta testamenttia saksaksi.

Raamattu oli jo saatavana saksan kielellä, mutta latinasta tehty käännös oli puutteellinen ja puiseva. Luther käänsi Raamatun sen alkukielistä kreikasta ja hepreasta, ja hänen käännöksessään kuiva saarnaava tyyli muuttui sujuvammaksi ja houkuttelevammaksi.

Luther ei siekaillut muokata kääntämäänsä tekstiä hieman niin, että se tuki juuri niitä merkityksiä, joita hän kirjoituksista tulkitsi. Hän ei esimerkiksi peitellyt näkemystään siitä että Johanneksen ilmestyksen paholaista symboloiva peto oli itse asiassa Rooman paavi.

Talonpojat nousivat kapinaan

Lutherin ahkeroidessa raamatunkäännöksen kimpussa hänen paavinvastainen kapinansa alkoi elää omaa elämäänsä. Eri puolilla Saksaa puhkesi levottomuuksia. 

Monenlaisia julistajia tunkeutui kirkkoihin häiritsemään katolisten jumalanpalveluksia, ja pyhäinkuvia tuhottiin. Luostareita poltettiin, ja munkit ja nunnat ajettiin pakosalle.

”Poissa ollessani on Saatana vallannut lampaani ja aiheuttanut tuhoja, joita en pysty korjaamaan vain kirjoittamalla vaan jotka vaativat henkilökohtaista läsnäoloani”, kirjoitti Luther harmistuneena maaliskuussa 1522 ja lähti sitten Wittenbergiin hillitsemään rettelöitsijöitä.

Aluksi hän näyttikin onnistuvan. ”Ah, mikä ilo, että tohtori Martti on jälleen kanssamme. Hänen sanansa saattavat jumalallisen armon välityksellä harhautuneet takaisin totuuden tielle”, kirjoitti muuan wittenbergiläinen juristi.

Keväällä 1524 kapina leimahti täyteen liekkiin. Kapinaliikkeen johtohahmo oli Thomas Müntzer, Lutherin entinen kannattaja, jonka mielestä nousu katolista kirkkoa vastaan oli vain alkusoittoa yleiselle – etenkin ylimystön ja ruhtinaiden edustaman – maallisen epäoikeudenmukaisuuden kitkemiselle.

Luther ei pitänyt siitä, että hänen oppejaan käytettiin poliittisiin tarkoituksiin. Kun Saksassa syttyi talonpoikaissota pitkälti Müntzerin innoittamana toukokuussa 1525, Luther valitsi puolensa: kapinallisia tulisi rangaista ankarasti siitä, että he käyttivät Jumalan nimeä väärin omiin tarkoitusperiinsä.

”Iskekää, lyökää ja tappakaa... Jos kuolet, tulet autuaaksi, sillä kuolit uskollisena Jumalan sanalle”, Luther kirjoitti pamfletissaan ”Talonpoikien ryösteleviä ja murhaavia joukkoja vastaan”.

Ruhtinaat eivät epäröineet noudattaa Lutherin kehotusta. Kun talonpoikien armeija lähestyi Frankenhausenia toukokuun puolessavälissä 1525, ruhtinaiden johtama armeija löi helposi Müntzerin johtamat joukot. Müntzeriä kidutettiin ja hänet teloitettiin, ja kapinalliset talonpojat kannattajineen mestattiin.

Lutherin liike alkoi elää omaa elämäänsä 

Kaikkialla Saksassa paikallisruhtinaat alkoivat hyödyntää uskonpuhdistusta omaksi edukseen koko Eurooppaa ravistelleessa valtataistelussa.

Ruhtinaat, keisarit ja paavi taistelivat ja solmivat liittoja ristiin rastiin, kirkko hajaantui ja Euroopasta tuli vähitellen katolisten ja protestanttisten ruhtinaskuntien tilkkutäkki.

Lutherista alkoi yhä voimakkaammin tuntua siltä, että hänellä ei ollut enää mitään tekemistä aloittamansa liikkeen kanssa. Hän vetäytyi kotiinsa, jossa hän vaimonsa, entisen nunnan, Katharinan ja lastensa ympäröimänä kirjoitti virsiä ja saarnoja. 

Yhä useammin hän ajautui kuitenkin riitoihin seuraajiensa kanssa. Luther myös sairasteli paljon, ja sairastelu ja kiistat tekivät hänestä entistä ankaramman ja saivat hänet kirjoittamaan yhä tulikivenkatkuisempia julistuksia.

Hän kuitenkin jatkoi työtään, ja uusista tuulista huolimatta Lutheriakin vielä tarvittiin. Vuoden 1546 alussa hänen piti rientää sovittelemaan paikallisten mahtimiesten välistä kiistaa syntymäkaupunkiinsa Eislebeniin. Matkalla Luther sairastui.

”Minulla on suojelija, joka on parempi kuin sinä ja kaikki enkelit”, hän kirjoitti lohduttavasti huolestuneelle vaimolleen tammikuun lopulla 1546.

Luther sai kiistan soviteltua, mutta sitten hänen vointinsa huononi niin, että hän joutui vuoteenomaksi. Helmikuun 18. päivän vastaisena yönä hän heräsi yöllä koviin rintakipuihin.

Marti Luther kuoli Eislebenissä 18. helmikuuta kolmen aikaan yöllä lähimpien tukijoidensa ympäröimänä. Hän oli kuollessaan 62-vuotias.

Efter Martin Luthers død i 1546 tog hans trofaste tilhængere en afstøbning af reformatorens ansigt.

© Bridgeman

Ehkä sinua kiinnostaa...