Anakoreetit haudattiin kuoltuaan samaan kammioon, jossa he olivat viettäneet suurimman osan elämäänsä.

© Musée des Beaux-Arts de Reims

Hurskaat kristityt valitsivat vapaaehtoisen vankeuden

Keskiajalla lukuisat kristityt antoivat muurata itsensä loppuelämäkseen ovettomaan kammioon päästäkseen lähemmäksi Jumalaa. Monesti he eivät kuitenkaan saaneet kammiossaan hetken rauhaa.

torstai 6. huhtikuuta 2017 teksti Lise Jørgensen

Nuori nainen polvistui pariisilaisen Sainte Opportunen kirkon kivilattialle. Agnes Durochier oli 18-vuotias ja varakkaan kauppiaan ainoa tytär. 

Tuona päivänä, 5. lokakuuta 1402, hänen lapsuuden haaveensa täyttyi. Toisin kuin monet ikätoverinsa hän ei polvistunut alttarin eteen astuakseen avioliittoon ja aloittaakseen perhe-elämän. 

Agnes halusi päinvastoin jättää maalliset ilot ja sulkeutua loppuelämäkseen pieneen pimeään kammioon.

Agnes oli vain yksi monista keskiajalla eläneistä ihmisistä, jotka päättivät vetäytyä eristyksiin maailmasta. 

He halusivat elää yksin seuranaan vain Jumala, mutta todellisuus osoittautui usein aivan toisenlaiseksi. 

Yksinäisyyttä tavoittelevista tuli aikansa julkisuuden henkilöitä, jotka eivät saaneet hetken rauhaa. 

Aavikkoveljet hylkäsivät maailman

Kristittyjä erakkoja tiedetään olleen jo 200-luvulla. Valtaosa erakoista oli erämaahan vetäytyneitä miehiä. 

Varhais­kristillisenä aikana maailmallisuutta halveksuttiin ja erakot pyrkivät siitä eroon.

He asuivat taivasalla tai luolissa, elivät köyhyydessä ja söivät sen verran, että pysyivät juuri ja juuri hengissä.

Kun kristinusko levisi pohjoisemmas, ajatus Jumalan palvomisesta yksinäisyydessä omaksuttiin uusilla alueilla. Ilmasto ei kuitenkaan ollut yhtä suotuisa kuin Lähi-idässä, jossa paljaan taivaan alla saattoi asua vaikka ympäri vuoden. 

Kristityt alkoivat hakea hartaudenharjoittamiseen kaipaamaansa yksinäisyyttä pienistä ovettomista kammioista.

Jo pian sen jälkeen, kun kristinusko levisi nykyisen Ranskan alueelle 400-luvulla, kirjallisessa lähteessä mainitaan esimerkiksi Pyhä Trièse, joka antoi muurata itsensä vapaaehtoiseen vankilaan Poitiersissa.

Maailmasta tällä tavoin eristäytyneitä kutsutaan anakoreeteiksi kreikan vetäytymistä tai syrjään astumista merkitsevän anakhoreo-sanan mukaan. 

Siinä missä erakot pystyivät hylkäämään yksinäisen elämäntapansa uskonnolliseen elämään kyllästyttyään, anakoreetin piti sitoutua eristykseen koko elämäkseen.

Kirkkojen vuosikirjoissa kerrotaan useiden miesten ja naisten valinneen keskiajalla ja renessanssin alkuvaiheissa anakoreetin eristäytyneen elämän. 

Yksinomaan Englannista tiedetään 780 anakoreettia, ja ilmiö oli todennäköisesti yhtä yleinen muualla Euroopassa. 

Into paeta maailmaa saattoi temmata mukaansa minkä yhteiskuntaluokan edustajan hyvänsä: joukossa oli rikkaita ja köyhiä, nuoria ja vanhoja, hengellisen säädyn edustajia ja tavallisia ihmisiä. 

Osa heistä oli tähdännyt anakoreetiksi jo lapsesta asti Agneksen tavoin, ja osa oli tuntenut kutsumuksen vasta myöhemmin.

Vuosikirjat eli annaalit osoittavat, että valtaosa anakoreeteista oli naisia. Heitä oli kolme kertaa niin paljon kuin miehiä. 

Naiset olivat keskiajalla lähes kaikissa suhteissa miesten käskyvallassa, eikä heillä ollut mahdollisuuksia harjoittaa uskoaan yhtä aktiivisesti kuin miehillä.

Miehet saattoivat hankkia rikkauksia ja valtaa ristiretkillä tai kohota piispaksi tai kardinaaliksi. Yleensä naiset kykenivät vain ryhtymään nunnaksi ja ehkä parhaimmillaan pääsemään abbedissaksi.

Maailmalta sulkeutuminen tarjosi paradoksaalisesti keskiajan naisille vapautta, jota he eivät voineet saavuttaa muutoin. 

Anakoreetteihin suhtauduttiin kuin eläviin pyhimyksiin, mikä antoi heille vaikutusvaltaa. 

Esimerkiksi 1100-luvulla anakoreetti Christina Markyatelainen toimi Saint Albansin luostarin apotti Geoffreyn neuvonantajana.

Ohjekirja painotti sitä, ettei kukaan nähnyt anakoreettia. ”Tyydy siksi vaatteisiisi, olivatpa ne sitten millaisia hyvänsä, kunhan ne ovat yksinkertaisia ja lämpimiä.”

© Shutterstock

Erakon ylläpito oli kallista lystiä

Naiset joutuivat usein odottamaan pitkään ennen kuin heidän toiveensa ryhtyä anakoreetiksi toteutui. 

Sitä toivovan piti ensin anoa lupaa piispalta, joka aloitti selvityksen siitä, oliko hakija arvollinen korotettavaksi eläväksi pyhimykseksi. 

Kammion sulkemisen jälkeen piispa oli vastuussa anakoreetista, joten hänen piti harkita asiaa tarkkaan.

Ensin piispa tutki, oliko henkilö hen­kisesti soveltuva viettämään lopun elämäänsä neljän seinän sisälle suljettuna. Kiihkomielisinkin piispa tajusi, että toive maailmalta sulkeutumisesta saattoi kieliä uskonnollisuuden sijaan hulluudesta. 

Esimerkiksi Winchesterin piispa pyysi vuonna 1329 kirjeessään apua Surreyn arkkidiakonilta, kun hänen piti arvioida nuori Christine-niminen nainen.

”Hän haluaa omistautua pysyvästi ikuiselle siveydelle ja toivoo, että hänet suljetaan ahtaaseen huoneeseen Shiren kirkkoon”, hän kirjoitti.

”Sinun kaivettava esiin totuus siitä, onko Christine luonteeltaan sopiva.”

Jos piispa piti hakijaa sopivana, hänen oli myös varmistauduttava siitä, että hänellä oli varaa elättää anakoreettia tämän loppuelämä. 

Anakoreetti ei ymmärrettävistä syistä voinut osallistua kustannusten kattamiseen, ja lisäksi hän tarvitsi palvelijan. 

Jotkut anakoreetit tosin ansaitsivat hieman ompelu- tai kirjonta­töillä, mutta Ancrene Wissen mukaan se ei ollut soveliasta.

”Anakoreetin tulee pidättäytyä kaikesta, mikä ohjaa hänen sydämensä ulkomaa­ilmaan. Anakoreetti, joka käy kauppaa, myy sielunsa helvetin kauppiaalle.”

Anakoreetti kuoli maailmalta

Kammioon sulkemisseremonia muistutti hautajaisia. Exe­terin piispa kuvaili prosessia 1400-luvulla Liber Pontificalis -teoksessa ja kertoi, että valitun piti valmistautua toimitukseen paastoamalla ja rukoilemalla useita päiviä.

Kammion sulkemispäivänä kirkossa pidettiin messu, jossa anakoreetti tunnusti syntinsä ja vannoi jättäytyvänsä Jumalan armon varaan. 

Sitten hänen vietiin kulkueessa kirkosta kammioon, jossa hänelle annettiin viimeinen voitelu, kuten kuoleville. 

Joskus lattiaan oli jopa kaivettu hauta, johon anakoreetti paneutui lepäämään maallisesta elämästä luopumi­sen merkiksi ja pappi heitti maata hänen päälleen messuten:

”Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman...” Lopuksi kammio muurattiin umpeen ja sinne suljettua alettiin kohdella kuin elävää kuollutta.

Elämä yksinäisyydessä tuntui varmasti pitemmältä kuin se oikeasti olikaan. Ancrene Wissen mukaan päivän tunnit piti täyttää uskonnollisilla rituaaleilla. 

Joka päivä piti lukea 26 rukousta tietyssä järjestyksessä. Ensimmäisen aika koitti jo kello kolme yöllä, ja muita luettiin useita kertoja tunnissa auringonlaskuun asti.

Lisäksi anakoreetin piti mietiskellä ja lukea hengellisiä kirjoituksia.

On vaikeaa arvioida, miten sulkeutunut ja ankaran uskonnollinen elämä vaikutti anakoreettien mieleen. Kirjallisten lähteiden mukaan monet alkoivat tiettävästi kuulla ääniä.

Vuonna 1224 Oxfordin arkkipiispa kuvasi, miten Matthew-niminen mies väitti tietävänsä kahden entisen saksilaisen piispan haudat Dorchesterin kirkossa.

”Birinus lepää lattian alla, Bertinus oven takana”, ääni oli kertonut miehelle.

Birinus ja Bertinus toimivat Dorchesterin piispoina 600- ja 700-luvuilla, ja kerrotaan, että kun kirkko tutkittiin ja heidän hautansa löydettiin, alkoi tapahtua ihmeitä: kuollut mies heräsi henkiin, spitaalinen parantui ja tavallinen oppimaton englantilainen alkoi puhua sujuvaa ranskaa.

”Ihmeet” tekivät suuren vaikutuksen Englannin kuninkaaseen Henrik III:een. Hän jopa rakennutti Matthew'lle isomman ja ylellisemmän kammion.

Naiset eivät saaneet hetken rauhaa

Anakoreeteille suunnatuissa käsikirjoissa ei sanota kaikkea suoraan, mutta niistä voi lukea viitteitä siitä, että kammioita saatettiin käyttää väärin pankkeina, majataloina, kouluina ja kylän tai kaupungin epävirallisina tietotoimistoina. 

Ancrene Wissessä vihjattiin esimerkiksi, että ihmiset mielellään uskoivat arvotavaransa anakoreetin huomaan, koska tämä eli kuin tallelokerossa ja oli lisäksi Jumalan suojeluksessa:

”Älä ota huolehtiaksesi muiden ihmisten omaisuudesta asumuksessasi, äläkä heidän karjastaan äläkä vaatteistaan, älä ota kirkon kaapuja huostaasi äläkä ehtoollismaljaa, jollei se sitten ole aivan välttämätöntä tai vaara uhkaa.”

Vastaava kielto koski miehiä, jotka etsivät leposijaa – vaikka epäselväksi jää, miten he olisivat ylipäänsä päässeet ovettomaan kammioon loukkaamaan anakoreetin kunniaa.

”Älä anna kenenkään miehen nukkua kattosi alla. Jos tilojasi joudutaan kuitenkin käyttämään pakosta majoitukseen, pidä huolta, että kanssasi on nuhteeton nainen yöllä ja päivällä.”

Anakoreetin piti mieluiten hylätä kaikkinainen maailmallinen elämä, mutta neuvoa oli vaikea noudattaa, kun lähistön asukkaat kävivät usein tapaamassa häntä ja kertomassa juoruja.

”Anakoreeteista sanotaan, että lähes jokaisella on joku vanha vaimo, joka täyttää hänen korvansa jutuillaan, liioitteleva juoruämmä, joka kertoo kaikki maan asiat, harakka, joka lörpöttelee kaikesta näkemästään tai kuulemastaan”, todetaan Ancrene Wissessä.

Englantilainen Aelred Rievaulx’lainen oli samoilla linjoilla, kun hän 1100-luvulla opasti naispuolisia anakoreetteja. Hän kertoi, että ”voi olla vaikeaa löytää yksinäisyyttä, vaikka elää yksin”.

”Hänen [anakoreetin] ikkunansa ääressä istuu vanha juorukello ja ruotii ensin papin, sitten munkin tai suntion ulkonäköä, vaatteita ja tapoja”, Aelred kirjoitti.

”Ja aina välillä anakoreetti puhkeaa kovaääniseen raikuvaan nauruun, ja myrkky, jota hän nauttii suurella ilolla, leviää kaikkialle hänen ruumiiseensa.”

Anakoreettien oli määrä keskustella vieraiden kanssa vain uskonnollisista aiheista tai rukoilla tai laulaa virsiä. 

Monet yrittivät hyötyä heistä, sillä anakoreetteja pidettiin niin pyhinä, että heidän rukouksensa avasivat oikotien taivaaseen. 

Ancrene Wisse tiesi: ”Hän kohottaa koko seudun taivaaseen rukouksillaan.”

Useimmat anakoreetit kuolivat vapaaehtoisessa vankilassaan vanhuuteen. 

Kun Agnes Durochier kuoli vuonna 1482, hän oli saavuttanut 98 vuoden iän ja viettänyt kammiossaan 80 vuotta. 

Koko tuon ajan hän oli ollut yhteydessä ulkomaailmaan vain kirkon sisään johtaneen pienen aukon kautta, josta hän pystyi seuraamaan messuja ja sai ruokaa. 

Hänet haudattiin tavalliseen tapaan samaan kammioon, jossa hän oli viettänyt valtaosan elämästään. 

Itsensä koristelu oli osa maallista elämää, ja siksi korujen käyttö oli kielletty anakoreetilta. 

© Shutterstock

Reformaatio päätti ilmiön 

Anakoreettien eristynyt elämä ja uskonkilvoittelu saivat 1500-luvulla äkillisen lopun, kun protestanttisen aatteen levitessä luostarit lakkautettiin ja niiden omaisuus siirrettiin kruunulle.

Anakoreetit heitettiin monesti kammioistaan kirjaimellisesti ulos. Poleswort­hin luostarissa kerjuulle ajettiin iso joukko nunnia, heidän abbedissansa ja tiettävästi tuohon aikaan jo yli satavuotias naisanakoreetti.

Epätoivoiset nunnat anoivat uutta sijoituspaikkaa ja saivatkin lopulta sellaisen protestanttisen kirkon toimikunnalta, joka tunsi myötätuntoa nunnia kohtaan, koska ”useimmat heistä ovat vanhoja ja heikkoja eikä heillä ole ystäviä”.

Muita ei kohdeltu yhtä helläkätisesti. Kun virkamies oli lähetetty Worchesteriin heittämään dominikaaninunna ulos kammiostaan, hän raportoi kuninkaan oikealle kädelle Thomas Cromwellille, että hänellä oli ollut suuria vaikeuksia pakottaa nunna poistumaan, ”mutta nyt hän on ulkona”.

Ehkä sinua kiinnostaa...