Suurimmalta osalta noituudesta tuomituista tunnustus oli  kiskottu kiduttamalla.

© Tim Chew, MHB

Euroopan ”noitia” vainottiin ja kidutettiin

Heidän väitettiin harrastaneen seksiä paholaisen kanssa, käyttäneen taioissaan kuolleiden vauvojen rasvaa ja noituneen viattomia ihmisiä mustalla magialla. Noituus oli vuosisatojen ajan pahin rikos, johon nainen saattoi langeta, ja jos hän joutui siitä syytteeseen, hän päättyi lähes poikkeuksetta roviolle.

torstai 21. joulukuuta 2017 teksti Natasja Broström & Andreas Abildgaard

Pyöveli vilkaisi vielä kerran viimeisillään raskaana olevaan naiseen, jonka hän oli sitonut paaluun. 

Sitten hän työnsi soihtunsa naisen paljaiden jalkojen alla olevaan kasaan polttopuita. Tuli tarttui puihin nopeasti, ja kohta naisen tuskanhuudot kaikuivat ilmassa.

Roviosta nouseva paksu musta savu leijaili oikeustalon edessä olevan aukion yllä Fuldan kaupungissa Saksassa syksyllä 1603. 

Katselijat vetäytyivät vitkastellen kauemmas rovion kuumuudesta, ja savu ja palaneen lihan haju levisivät kaupungin kaduille. 

Lopulta naisen huudot vaimenivat, ja noitana tuomittu Merga Bien heitti henkensä.

Tapahtumaa aukiolla katsellut apotti Balthasar von Dernbach hymyili tyytyväisenä. 

Tämä oli vasta alkua hänen suurelle tavoitteelleen: toimittaa mahdollisimman monta noitaa roviolle. 

Vaikka Bien oli ollut raskaana eikä häntä siksi lain mukana olisi saanut teloittaa, se ei merkinnyt mitään, sillä syytekirjelmän mukaan hänen lapsensa oli paholaisen siittämä.

Kun von Dernbach kolme vuotta myöhemmin kuoli, hän oli ehtinyt kiduttaa yli 250:tä ihmistä. 

Nämä olivat tunnustaneet syöneensä pikkulapsia, myrkyttäneensä karjaa sekä osallistuneensa jumalattomiin yöllisiin juhliin, niin sanottuun noitasapattiin, jossa he olivat muun muassa suudelleet paholaisen takapuolta.

1600-luvulla kiihtyneissä noitavainoissa noitaroviot roihusivat Unkarista Skotlantiin asti.

Strappadossa epäilty nostettiin selän taakse sidotuista käsistä roikkumaan.

© Nicolay Bessonov

Parantajanaisia kavahdettiin

Usko noitiin ja noituuteen sai alkunsa jo kauan ennen kristinuskon leviämistä, ja sillä on vahvat juuret kansan taika-uskossa. 

Muinaisissa kulttuureissa noidat ja velhot auttoivat ihmisiä magian ja tietämyksensä avulla muun muassa synnytyksissä, mutta keskiajalle saavuttaessa käsitys muuttui: ”parantajaeukkoja” pelättiin ja kavahdettiin, sillä heidän uskottiin käyttävän magiaa pahantahtoisiin tarkoituksiin.

Kirkko ei ottanut vahvasti kantaa noituuteen satoihin vuosiin. 

Se näkyy muun muassa 1100-luvun Canon episcopi -lakikokoelmassa, jossa neuvotaan kirkon tuomioistuinta muun muassa avioliittoon, perintöön ja aviolliseen uskottomuuteen liittyvissä riidoissa. 

Sen sijaan siinä ei anneta selviä ohjeita, miten noituuteen pitäisi suhtautua. Noituutta pidettiinkin lähinnä yksinkertaisen kansan mielikuvituksen tuotteena.

Vaikka Raamatun toisessa Mooseksen kirjassa kehotetaan tappamaan noidat – ”velhonaisen älä salli elää” – kunnon kristityn piti kuitata puheet näiden naisten maagisista taidoista taikauskoisena höpinänä. 

Jotkut ruhtinaat jopa tuomitsivat noitien lynkkaukset. 

Yksi heistä oli Unkarin kuningas Koloman (1095–1116), joka totesi yksikantaan, ettei noitia ole olemassa.

Taikausko ei silti hellittänyt. Uskottiin muun muassa, että noidat aiheuttivat raekuuroja, jotka tuhosivat sadon. 

Kaupungeissa alkemistit, jotka yrittivät tehdä lyijystä kultaa, olivat vaarassa joutua syytteeseen sopimuksesta paholaisen kanssa. 

Eniten epäilyksiä kohdistui kuitenkin ”parantajaeukkoihin”, jotka toimivat muun muassa kätilöinä ja paransivat sairauksia yrteillä. Heidän uskottiin keittelevän vaarallisia eliksiirejä paholaisen avulla.

Kirkon väheksyvä kanta kansan taikauskoa kohtaan muuttui sekin ajan mittaan lähes paniikiksi.

Kerettiläisyydestä joutui roviolle

Vuonna 1215 paavi Innocentius III (1198–1216) kutsui kokoon 4. lateraanikonsiilin eli kirkolliskokouksen, jossa käsiteltiin kirkon pahinta uhkaa: Euroopassa leviävää kerettiläisyyttä eli harhaoppisuutta. 

Listan kärjessä olivat Ranskan kataarit, kristitty lahko, jota kirkko piti kerettiläisenä. 

Kataarien pelko oli niin suurta, että kirkolliskokous päätti, että kaikkien, joita syytettiin harhaoppisuudesta, tulisi vastedes todistaa syyttömyytensä – muuten heitä uhkasi rovio.

Päätöksellä oli valtavat seuraukset, eikä pelkästään kataareille vaan kaikille naisille ja miehille, joita seuraavina vuosisatoina syytettiin esimerkiksi magian harjoittamisesta tai liitosta paholaisen kanssa. Kirkko julisti ne harhaoppisuudeksi, josta rangaistus oli kuolema.

Paavi Gregorius IX (1227–1241) perusti vuonna 1231 inkvisitiolaitoksen, joka sai vapaat kädet etsiä ja saattaa tuomiolle harhaoppisia. Vähitellen alettiin jahdata myös väitettyjä noitia, velhoja ja paholaisen palvojia.

Saksassa kukaan ei ollut turvassa, kun inkvisiittori Konrad Marburgilainen saapui kaupunkiin. 

Hän oli niin uuttera työssään, että hänen toimittuaan pari vuotta inkvisiittorina Mainzin arkkipiispa lähetti paaville kirjeen, jossa hän valitti:

”Vääriä tunnustuksia hyväksytään, eikä oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä tunneta.”

Paavi tuki kuitenkin inkvisiittoriaan, ja Konrad sai jatkaa työtään. Hän toimitti tuhansia kerettiläisiä roviolle Mainzissa, Kölnissä ja Trierissä.

Konrad meni kuitenkin liian pitkälle syyttäessään Saynin kreiviä Heinrichia ”osallistumisesta saatanallisiin orgioihin”. 

Joukko ritareita yhytti Konradin maantiellä ja tappoi hänet ja hänen seurueensa. Tekijöitä ei koskaan saatu kiinni, mutta harhaoppisten jahti Saksan eteläosissa hiipui.

Seksiä paholaisen kanssa

Inkvisiittorien sinnikkyydestä huolimatta harhaoppisuutta ei saatu kitkettyä kirkon toivomalla tavalla. 

Vuonna 1324 piispa Ledrede teki Itä-Irlannissa järkyttävän havainnon: hänen hiippakuntansa oli oikea ”paholaisten palvojien pesä”.

Noin 60-vuotiaan Alice Kyteler -nimisen naisen palvelustyttö kertoi – kun hänet oli ruoskittu useaan kertaan – että hänen emäntänsä johti ryhmää, joka leikkeli öisin eläviä eläimiä palasiksi ja uhrasi niitä paholaiselle.

Kytelerin väitettiin harrastaneen seksiä paholaisen kanssa ja pystyvän tekemään mustalla magialla miehestä impotentin. 

Hänen kerrottiin valmistavan taikaliemiä muun muassa sekoittamalla vainajien kynsiä ja hiuksia ja kastamattomien lasten rasvaa mestatun rikollisen kallossa.

Alice Kyteler pääsi pakenemaan Englantiin, mutta palvelustyttö ja muut väitetyn noitaryhmän jäsenet tuomittiin roviolle harhaoppisuudesta ja noituudesta. 

Se oli tiettävästi Euroopan ensimmäinen varsinainen noituusoikeudenkäynti, ja siinä syytettiin ensimmäisen kerran naista seksuaalisesta kanssakäymisestä paholaisen kanssa.

Tuomarit saattoivat perustella kuolemanrangaistusta Raamatun kohdalla ”velhonaisen älä salli elää”. 

Haluatko saada ensimmäisenä uutisia historian maailmasta?

Tilaa uutiskirjeemme täältä.

Vanhat naiset joutuivat epäillyiksi

Irlannin tapaus johti noitaoikeudenkäyntien aaltoon. Paavin inkvisiittoreilla piti kiirettä muun muassa Itävallassa, Italiassa ja Saksassa, ja Ranskassakin oikeudenkäyntejä järjestettiin monissa suurissa kaupungeissa: Avignonissa (1335), Toulousessa (1353) ja Pariisissa (1390).

Syytetyt olivat useimmiten yli 50-vuotiaita naisia. Heitä ruoskittiin – rangaistus, jota yleensä käytettiin vain paatuneisiin rikollisiin – ja heitä estettiin nukkumasta, kunnes he tunnustivat rikoksensa. 

Joukoittain naisia kertoi yhtäkkiä langettaneensa kirouksia naapureidensa päälle ja osallistuneensa öisiin menoihin, joissa he söivät lapsia, tanssivat alasti ja kutsuivat paholaista.

Lukemattomat tunnustukset ravistelivat kirkkoa ja teologeja syvästi: paholaisen voimat mellastivat kenenkään huomaamatta hyvien kristittyjen ihmisten joukossa!

Vuonna 1398 Pariisin yliopiston teologinen tiedekunta julisti, että noituus oli verrattavissa harhaoppisuuteen ja sitä tuli siksi vainota armotta.

Tiedot oikeudenkäynneistä levisivät ympäri Eurooppaa, ja ne vahvistivat noitien pelkoa. Tarinat vakiinnuttivat käsityksen noidasta vanhana eukkona, joka söi lapsia ja osasi muuttaa muotoaan. 

Vuonna 1405 saksalainen teologi Nikolaus von Jauer kirjoitti, että ”demonit voivat ottaa vanhan naisen hahmon” ja että ne sitten sieppaavat öisin lapsia, jotka ne ”nylkevät ja keittävät tulella”.

Tällaiset väitteet saivat noitahysterian roihuamaan eri puolilla Eurooppaa. 

Näin tapahtui esimerkiksi Sveitsissä Baselissa ja Bernissä sekä Saksassa Freiburgin osavaltiossa, jossa pitkäaikainen kuivuus ja huonoksi enteeksi tulkittu komeetan ilmestyminen taivaalle johtivat noitavainojen vuosikymmeneen vuosina 1395–1405.

Noitajahti jatkui koko 1400-luvun. Keinot eivät kuitenkaan olleet riittävät esimerkiksi kölniläisen inkvisiittorin Heinrich Kramerin mielestä. 

Hän kimpaantui vuonna 1485 tuomioistuinten hellämielisyyteen ja aloitti oman ristiretkensä noitia vastaan. 

Stereotyyppinen kuva noidasta vanhana, rumana eukkona syntyi myöhäiskeskiajalla.

© Walt Disney Enterprises & Imageselect

Näin voit paljastaa noidan

Tunnusmerkkejä

  • Ryppyinen kuin vanha omena: Noita on useimmiten vanha, ryppyinen ja kumaraselkäinen.

  • Parta kasvaa kuin miehellä: Noitanaisella on paksut kulmakarvat sekä selvää viiksikarvoitusta.

  • Harottavat hampaat: Hampaat ovat vinot, ja yksi niistä sojottaa eteenpäin.

  • Huonot silmät: Noidalla on maidonvalkeat, sokeat silmät tai yksi karsastava silmä.

  • Poikkeuksellinen ääni: Noidan ääni on joko matala ja käheä tai korkea ja kimittävä.

  • Pirullisia apureita: Noidan seurana on kissa tai koira, joka auttaa häntä hänen pirullisissa taioissaan.

Naiset ovat himojensa orjia

Kramerin mitta täyttyi hänen koettuaan nöyryyttävän tappion oikeudessa Innsbruckissa vuonna 1485. 

Oikeudenkäynnissä, jota käytiin kauppiaan rouvaa Helena Scheuberiniä ja 13 muuta noituudesta syytettyä naista vastaan, tuomari vaati Krameria selittämään, miksi tämä niin innokkaasti kaiveli syytettyjen neitsyyttä ja seksuaalisia kokemuksia koskevia yksityiskohtia. 

Kramer puolustautui sanomalla, että ”on yleistä, että noidat jo nuoresta iästä lähtien ovat lihallisten himojensa orjia”.

Tuomari hylkäsi syytteet, minkä jälkeen Kramer kirjoitti kiivaan puolustuksen omille näkökannoilleen:

”Kaikki noituus on lähtöisin lihan himosta, joka on naisissa tyydyttämätön. Heillä on liukas kieli ja lapsen äly.”

Kramerin kirjoitukset julkaistiin vuonna 1486 nimellä Malleus maleficarum, ”Noitavasara”.

Teoksessa selitettiin noituutta sekä annettiin ohjeita noitien tunnistamiseen ja kiduttamiseen, ja sillä oli tuhoisat seuraukset.

Euroopassa 26 miljoonaa noitaa

Noitien jahti sai taas uutta pontta Euroopassa muun muassa Ranskassa, Sveitsissä ja Saksassa.

Kattavimmat noitavainot koettiin maalla ja alueilla, joilla vallitsivat epävakaat poliittiset olot. Näin oli esimerkiksi Béarnin provinssissa, joka oli jatkuva kiistakapula Ranskan ja Espanjan välissä. 

Kun arki oli epävarmaa, pelkästään huono sato saattoi käynnistää huhut noidista, ja näitä syytettiin kadosta, johtui se sitten kuivuudesta tai tulvista.

Noitien pelko oli niin laajaa, ettei edes Martti Lutherin vuonna 1517 käynnistämän uskonpuhdistuksen kirkollinen hajaannus tukahduttanut sitä. 

Katolisesta kirkosta irronneissa maissa toki hylättiin inkvisitio mutta ei ajatusta siitä, että maailma oli täynnä pahantahtoisia noitia.

Saksan protestanttisissa ruhtinaskunnissa oikeutta alkoivat jakaa maalliset tuomarit. Englannissa parlamentti hyväksyi vuonna 1563 lain ”manauksia, loitsuja ja noituutta” vastaan. 

Laissa määrättiin, että ”sen, joka kutsuu tai manaa pahuutta, pahoja henkiä ja taikuutta taikojen, amulettien tai loitsujen avulla, tulee kärsiä kuolemassa rikollisen tapaan”. 

Englannissa tulikin tavaksi hirttää noidat kuin tavalliset rikolliset sen sijaan, että heidät olisi poltettu roviolla.

Ranskassa kuningas Kaarle IX kuunteli kauhuissaan erään noidan paljastusta, että tämän kaltaisia oli valtakunnassa 300 000, ja ranskalaisen noidanmetsästäjän Henry Boguetin mukaan Euroopassa oli 1,8 miljoonaa noitaa.

Vuonna 1569 saksalainen kirjankustantaja Sigmund Feyerabend Frankfurtista julkaisi kirjan Theatrum diabolorum, jossa hän luetteli kaikki paholaisen juonet ja metkut. 

Feyerabendin mukaan Euroopassa oli 26 miljoonaa noitaa. Luku oli täysin hatusta vedetty, mutta ajatus pelotti ihmiset järjiltään. 

Vuonna 1580 noitavainot leimahtivat suurimpaan liekkiinsä Euroopassa, ja etenkin Saksassa tuhansia ihmisiä päätyi roviolle.

Kansa lynkkasi noitia

Joukkohysteria oli pahinta Saksassa Kölnin eteläpuolisilla alueilla. 

Virallisten asiakirjojen mukaan erään maalaiskylän 37 taloudesta poltettiin 32 naista ja 15 miestä, ja yhdeksän noituudesta epäiltyä pääsi pakenemaan.

Naiskato johti pian ongelmiin, jotka koettelivat kokonaisia kyläyhteisöjä.

”Tätä vauhtia ei kohta ole yhtään naista jäljellä”, totesi Rottenburgin maistraatti huolestuneena vuonna 1585 tuomittuaan 20 naista roviolle noituudesta.

Paniikki sen kuin levisi, ja ihmiset näkivät noitia kaikkialla. Jos viranomaiset eivät toimineet riittävän nopeasti, kansa otti oikeuden omiin käsiinsä. 

Pohjois-Ranskassa Champagnessa väki hirtti 50 noitaa, ennen kuin Reimsin arkkipiispa ehti puuttua asiaan.

Pelkoa ruokkivat painetut lehtiset, joissa oli kuvia raekuuroja nostattavista ja karjaa tappavista noidista. 

Skotlannissa 300:aa ihmistä syytettiin noituudesta suuressa oikeudenkäynnissä vuosina 1590–91. 

Ranskalainen juristi ja noidanmetsästäjä Nicholas Rémy kertoi tuntevansa ainakin 900 noitaoikeudenkäyntiä, jotka perustuivat ”kiistattomiin faktoihin, ei mihinkään kuvitelmiin”.

Omien laskelmiensa mukaan Rémy lähetti yli 800 noitaa roviolle ennen kuin jäi eläkkeelle vuonna 1592.

Luku ei ole yllättävä. ”Tuomarin on käytettävä kaikkia kuviteltavissa olevia keinoja löytääkseen totuuden”, saman ajan ranskalainen juristi Jean Bodin julisti.

Näiden keinojen joukossa oli kammottavia kidutuskeinoja, kuten peukaloruuvit, puiset saappaat, joiden sisällä olevat metallipiikit pureutuivat kuulusteltavan ihoon, sekä strappado, jossa syytetty ripustettiin selän taakse sidotuista käsistään roikkumaan, kunnes hänen olkapäänsä menivät sijoiltaan.

Ei ihme, että useimmat syytetyt lopulta tunnustivat. Jotta oikeussalit eivät hukkuisi tapauksiin, monet syytetyt vietiin suoraan kidutuskammioon, jossa tunnustukset saatiin nopeammin. 

Leskiä ja yksinäisiä naisia epäiltiin usein noidiksi. 

© Imageselect

Isoäitiä syytettiin lapsenmurhasta

Kidutus – tai sen pelkkä uhka – irrotti syytettyjen kielenkannat, ja tunnustuksia kertyi runsain mitoin. 

Esimerkiksi Tanskassa 12 naista päätyi vuonna 1612 roviolle kummittelusta ja noituudesta, ja Ruotsissa naiset tunnustivat sankoin joukoin lentäneensä noitasapattiin.

Baskimaassa Espanjan inkvisitio vangitsi samoihin aikoihin jopa 7 000 oletettua noitaa. 

Heistä satoja tuomittiin poltettavaksi heidän tunnustettuaan juhlineensa paholaisen kanssa salaisissa kokoontumisissa. 

Murhat jatkuivat, kunnes inkvisiittori Alonso de Salazar Frías valitti järjestön Madridin toimistoon:

”Kuka voi hyväksyä vilpittömästi seuraavat väitteet: että henkilö voi lentää ilmassa ja matkustaa 300 peninkulmaa tunnissa, ja että nainen pystyy menemään läpi paikasta, joka on liian ahdas kärpäsellekin?”

Fríasin vastalauseet vaikuttivat osaltaan noitavainojen loppumiseen pohjoisessa Espanjassa. 

Toisaalla pelko sen kuin yltyi, ja Steintalissa Alsacessa se oli pahimmillaan vuosina 1620–1630. 

Syytettynä oli muun muassa leski Catharina Ringelspach, jota syytettiin lapsenmurhasta ja noituudesta. Hän oli eräänä iltana antanut lapsenlapselleen keittoa, jota tämä oikeudenkäyntipöytäkirjojen mukaan oli nauttinut ”vaikeuksitta ja voimatta pahoin”. 

Myöhemmin illalla poika oli valittanut kylkikivuista, mutta Ringelspach oli pannut hänet nukkumaan. Seuraavana aamuna poika oli kuollut.

Kun lääkärit tutkivat ruumiin, he totesivat, että pojan kaula oli murskana. 

He löysivät selittämättömiä punaisia ja sinisiä jälkiä hänen käsivarsistaan sekä kolikon kokoisen ruhjeen hänen selästään. 

Tuomari julisti, että Catharina Ringelspach oli ”aiheuttanut pojan epäluonnollisen kuoleman”. Lisäksi hän ilmoitti, että jos leski kieltäisi syyllisyytensä, totuus kiskottaisiin tästä irti kiduttamalla.

Strappado-käsittelyn jälkeen Ringelspach kertoi kutsuneensa paholaista ja antaneensa pojalle myrkyllisiä yrttejä.

Pöytäkirja ei kerro, miten tarina päättyi. Historioitsijat kuitenkin uskovat, että Catharina Ringelspach poltettiin roviolla.

Roviot aiheuttivat puupulan

Noitavainoille ei näkynyt loppua. Pelkästään läntisessä Saksassa poltettiin 1600-luvun alussa yli 1 500 ihmistä. Tilanne oli samankaltainen myös muualla maassa. 

Würzburgissa 1 200 ihmistä päätyi roviolle. Roomasta Kölniin saapunut inkvisiittori, kardinaali Francesco Albizzi todisti hulluutta vuonna 1636:

”Kauhistuttava näky. Niin kylien kuin kaupunkienkin muurien ulkopuolelle oli pystytetty lukemattomia paaluja, joihin onnettomat naisraukat oli sidottu noitina liekkien nieltäviksi.”

Noitajahdin ollessa kiivaimmillaan saksalaisviranomaiset törmäsivät uuteen, täysin odottamattomaan ongelmaan: puupulaan. 

Kun noitia hävisi savuna ilmaan, metsistä alkoivat loppua puut. Vuonna 1627 kaksi kylää Kölnin eteläpuolella kieltäytyi toimittamasta enää puita rovioihin, sillä ne pelkäsivät omien polttopuidensa loppuvan tulevana talvena. 

Ratkaisu oli rakentaa esimerkiksi paksuista oljista majoja, joihin tungettiin useampia noituudesta tuomittuja ja jotka sitten tuikattiin tuleen.

Vuonna 1645 noitahysteria riistäytyi hurjaksi kanaalin toisella puolella Englannissa pääasiassa yhden miehen johdosta. 

Alhaisaateliin kuuluva Matthew Hopkins Essexistä epäili, että joukko naisia kokoontui hänen kotinsa lähellä paholaisriitteihin. 

Hopkins viritti naisille ansan ja saikin heidät syytteeseen ja tuomiolle noituudesta, ja sen jälkeen hän antautui noitien jahtaamiselle täysipäiväisesti ja antoi itselleen tittelin ”Witch-finder General”.

Hopkins alkoi metsästää noitia kaikkialla Essexissä, ja omien sanojensa mukaan hänelle tulvi pyyntöjä englantilaisista kylistä, jotka uskoivat pahuuden voimien ja noitien jylläävän joukossaan. 

Yli sata noituudesta syytettyä naista ja miestä päätyi roviolle.

Kiduttamista kritisoitiin

Kaikkia Hopkinsin työ ei vakuuttanut. ”Joka ainoa vanha nainen, jolla on uurteiset kasvot ja paksut kulmakarvat, joutuu epäillyksi ja varmasti julistetuksi noidaksi”, brittiläinen pastori John Gaule totesi epäluuloisesti.

Arvostelu heikkoja todisteita ja ”vastenmielistä kidutusta”, kuten saksalainen moraalisen teologian professori Friedrich Spee sitä kutsui, vastaan sai vähitellen vastakaikua. 

Vuonna 1705 juristi Christian Thomasius Hallesta julisti, että kiduttamisen oli loputtava, koska se oli epäkristillistä eikä sille löytynyt perustetta pyhistä kirjoituksista.

Vähitellen kidutuksesta luovuttiin, Skotlannissa jo vuonna 1709 ja viimeisenä Ranskassa vuonna 1788. Se johti noitaoikeudenkäyntien määrän laskemiseen ja noitien pelon hälvenemiseen.

Euroopan viimeinen virallinen noitarovio roihusi Sveitsissä vuonna 1782, jolloin ainakin 50 000 ihmistä oli jo menettänyt henkensä liekeissä. 

Lue lisää

Brian P. Levack: The Witch-Hunt in Early Modern Europe, Routledge, 2015. Robert Thurston: The Witch Hunts, Routledge, 2006.

Ehkä sinua kiinnostaa...