Englannin ensimmäinen Amerikan-siirtokunta perustettiin tukikohdaksi hallitsijan luvalla toimiville merirosvoille.

© Bridgeman Images

Roanoke: Kadonneen siirtokunnan arvoitus

1500-luvun lopulla Amerikan itärannikolle saapui toistasataa siirtolaista aloittamaan uutta elämää Englannin ensimmäisessä pysyvässä siirtokunnassa, Roanokessa. Pian sen asukkaat katosivat jäljettömiin.

perjantai 12. tammikuuta 2018 teksti Natasja Brostrøm

Englantilainen piirtäjä ja kartan­tekijä John White tähyili toiveikkaana laivan partaan yli.

Hiekkasärkkien välissä erottui Roanokesaari, jolla sijaitsevasta tuoreesta siirtokunnasta hän oli lähtenyt vuonna 1587. 

Tuolloin siirtokunnassa oli asunut 84 miestä, 17 naista ja yhdeksän lasta, heidän joukossaan Whiten tytär Eleanor, vävy Ananias Dare ja tyttärentytär Virginia, joka oli ensimmäinen Amerikassa syntynyt englantilainen. 

Hänet oli nimetty synnyinseutunsa mukaan.

White oli lähtiessään luvannut palata muutaman kuukauden kuluttua tuomaan nälkää näkevälle siirtokunnalle kipeästi kaivattuja täydennyksiä. 

Kuukaudet olivat Whitesta riippumattomista syistä venyneet kolmeksi vuodeksi.

Maailmanherruus houkutti Englantia

Englanti oli 1500-luvulla pieni maa oman maanosansa laitamilla. Roanoken siirtokunnan perustaminen oli Englannin ensimmäinen yritys saada jalansijaa uudella mantereella. 

Monet sen laivaston aluksista harjoittivat merirosvousta ja ryöstelivät etenkin Espanjan Länsi-Intiasta tulevia laivoja. 

Englantilaislaivojen kapteeneilla oli usein hallitsijan myöntämä kaapparikirja. Kaapparikapteeneihin kuului merkittäviä henkilöitä, kuten tutkimusmatkailija Walter Raleigh ja vara-amiraali Francis Drake. 

Ryöstöretket toivat laivanvarustajille nopeasti voittoa, ja niiden ansiosta Englantiin saatiin kysyttyjä hyödykkeitä.

Englantilaissiirtokunnan perustamista Amerikkaan alettiin suunnitella, jotta merirosvot saisivat jostain helposti tuoreita elintarvikkeita. 

Siirtokunnassa oli tarkoitus myös jossain vaiheessa aloittaa Englannissa kysyttyjen raaka-aineiden, kuten sokeriruo’on ja puuvillan, viljely.

Yksi siirtokuntahankkeen puuhamiehistä oli Walter Raleigh, joka varusti matkaan retkikunnan. Siihen kuului myös John White. 

Retkikunta valitsi siirtokunnan paikaksi Roa­no­ke­saaren, joka sijaitsi sopivasti espanjalaisten Länsi-Intian purjehdusreitin lähellä. 

Ensimmäisen tukikohdan asukkaiksi valittiin pääasiassa sotilaita.  

Ensimmäinen uudessa maassa syntynyt lapsi, John Whiten tyttärentytär, sai nimekseen Virginia uuden maan mukaan. 

© Getty Images

Sotilaat epäonnistuivat surkeasti

Ensimmäiset siirtolaiset saapuivat Roa­nokeen vuonna 1585. 

Heille oli annettu ohjeet kohdella sikäläisiä intiaaneja kunnioittavasti, sillä he olisivat riippuvaisia näiltä saaduista elintarvikkeista, kunnes he saisivat satoa omasta takaa.

Yksi retkikunnan jäsenistä kuvaili intiaaneja seuraavasti: 

”...miellyttäviä, rakastettavia ja uskollisia, eivätkä he vaikuta laskelmoivilta eivätkä petollisilta.”

Samaa ei ikävä kyllä voinut sanoa sotilaista. Kun he intiaani­leirissä vierailun jälkeen havaitsivat yhden hopea-astian kadonneen, he syyttivät varkaudesta intiaa­neja ja polttivat heidän satonsa.

Lopuksi intiaanien ja sotilaiden välit tulehtuivat niin pahoin, että välttääkseen nälkäkuoleman englantilaisten oli pakko palata kotimaahan. 

Roanokeen lähetettiin siviilejä

Raleigh ei luopunut siirtokuntasuunnitelmista, vaikka ensimmäinen asutus­yritys olikin mennyt mönkään. 

Seuraavalla kerralla matkaan lähetettiin sotilaiden sijaan siviilejä siinä toivossa, että nämä tulisivat intiaanien kanssa paremmin toimeen. 

White, joka oli käynyt jo aiemmin Roanokessa, nimitettiin uuden siirtokunnan kuvernööriksi, ja vuonna 1587 hän lähti kohti saarta mukanaan toistasataa miestä, naista ja lasta.

Retkikunnan jäsenissä oli paljon käsityöläisiä, jotka olivat ottaneet mukaan vaimonsa, lapsensa ja palvelijansa. Vaativalle matkalle lähteminen vaati seikkailumieltä. 

Kun sää oli hyvä, matkustajat saivat oleskella laivan kannella, mutta myrskyisellä säällä he joutuivat kannen alle, jossa ilma oli tunkkaista ja jossa vilisi rottia ja torakoita. 

Ruokana oli pää­asiassa laivakorppuja, kuivattua lihaa ja kalaa, jotka muuttuivat sitä homeisemmiksi ja matoisemmiksi, mitä pidempään matkaa kesti.

Kaikki matkalle lähteneet pääsivät Roa­nokeen hengissä, vaikka matka ei sujunutkaan suunnitelmien mukaan. 

Tarkoituksena oli ollut poiketa matkalla ostamaan lisää suolaa, karjaa ja elintärkeää siemenviljaa, mutta kapteeni kieltäytyi pysähtymästä mihinkään matkan varrella olevaan satamaan väittäen sen olevan liian vaarallista. 

Kahden ja puolen kuukauden merimatkan jälkeen laiva saapui Roanokeen 22. heinäkuuta 1587, ja retkikunta asettui asumaan sotilaiden hylkäämiin rakennuksiin.

Ensimmäiset vaikeudet ilmenivät jo viikon kuluttua, jolloin taskurapuja etsimään mennyt mies löydettiin kallo murskattuna. 

Asialla olivat selvästi olleet intiaanit. 

White antoi periksi vaatimuksille kostaa miehen kuolema, mutta siirtolaiset hyökkäsivät erehdyksessä väärän heimon kimppuun.

White lähti käymään kotimaassa

Suhteet intiaaniheimoihin olivat kostoretken jälkeen niin huonot, että siirtolaiset eivät voineet odottaa intiaaneilta apua. 

Heidän tilanteensa kävi kestämättömäksi. Jo alun perinkin niukat varastot hupenivat nopeasti, ja intiaanien hyökkäykset olivat jatkuva uhka.

Kun siirtolaiset saareen tuonut laiva alkoi kuukauden kuluttua tehdä lähtöä takaisin, siirtolaiset suostuttelivat Whiten lähtemään sen mukana Englantiin noutamaan elintarvikkeita ja lisää väkeä. White lähti matkaan 27. elokuuta.

Kohtalo ei kuitenkaan ollut siirtokunnalle suosiollinen. Kun White saapui Lontooseen, Englannin ja Espanjan välille oli puhjennut sota ja kuningatar oli kieltänyt kaikkia laivoja lähtemästä Englannista, jotta maalla olisi riittävästi kalustoa taistelemaan espanjalaisia vastaan.

Kun purjehduskielto lopulta kumottiin, siirtokuntahankkeen alkupe­räis­ten tukijoiden kiinnostus oli laimentunut eivätkä he halunneet enää varustaa uutta retkikuntaa matkaan.

White yritti epätoivoisesti värvätä matkalle väkeä, mutta kapteeneita kiinnosti enemmän kauppalaivojen ryöstely kuin merentakaisen siirtokunnan auttaminen. 

Vuonna 1590 Walter Raleigh’n onnistui lopulta löytää hänelle muutama laiva, joiden kapteenit olivat halukkaita lähtemään Roanokeen. 

Osaa apujoukoista kiinnosti kuitenkin enemmän kauppalaivojen ryöstely, ja laivoista vain kaksi, Hopewell ja Moonlight, pääsivät perille asti.

Pomeiockin intiaanikylä Roanokessa John Whiten piirroksen mukaan. Talojen seinät oli tehty punotuista matoista, jotka voitiin tarvittaessa nostaa ylös. 

© Learnnc

Vaarallinen tehtävä

Vuoden 1590 elokuussa White vihdoin erotti Roa­noken horisontissa. Hirmumyrskykausi oli lähellä ja sää oli niin huono, ettei laiva voinut tulla kovin lähelle rantaa.

Yllättäen White huomasi jotain, joka saattoi olla merkki siitä, että siirtolaiset olivat yhä elossa. Lähellä kohtaa, jossa hän oli hyvästellyt siirtokunnan jäsenet, taivaalle kohosi savupatsas.

Seuraavana aamuna aluksesta laskettiin kaksi laivavenettä, joista toiseen White asettui.

Hopewellin asemestari sai käskyn ampua varoituslaukauksia kohtuullisin välein, jotta maissa havaittaisiin merimiesten saapuminen.

Kun veneet olivat ehtineet puoliväliin matkaa, White näki toisen savupatsaan kauempana ja käski muuttaa kurssia. Maihin noustuaan miehet eivät kuitenkaan löytäneet jälkeäkään siirtolaisista.

Seuraavana päivänä White ja Hopewellin kapteeni Abraham Cocke lähtivät taas saareen. Moonlightin kapteeni seurasi heitä toisella veneellä muutaman miehensä kanssa. 

Whiten vene pääsi turvallisesti rantaan, mutta Moonlightin veneellä ei ollut yhtä hyvä onni: iso aalto kaatoi sen. 

Vain neljä miestä onnistui pelastautumaan rannalle, ja kapteeni ja kuusi merimiestä hukkuivat. Muut halusivat lopettaa etsinnät siihen paikkaan.

Cocke sai kuitenkin nurinan laantumaan. Uponnut vene nostettiin, ja jäljelle jääneet 19 miestä jatkoivat Roa­no­keen. 

Whiten päiväkirjan mukaan miehet havaitsivat jälleen savua ja yrittivät herättää mahdollisten eloonjääneiden huomion ”trumpetilla ja tutuilla englantilaisilla lauluilla” mutta eivät saaneet vastausta. 

He eivät havainneet jälkeäkään ihmisistä, ja savukin osoittautui olevan peräisin salamoiden sytyttämistä risuista ja kuivuneista kannoista. 

Haluatko lukea lisää jännittäviä tarinoita siirtomaa-ajasta?

Katso Historia-lehden parhaat tarjoukset täältä

Rannalla oli salainen merkki

Alukset siirtyivät saaren pohjoispuolelle ja laskivat ankkurin. Rannalta löytyi ensimmäinen merkki siirtolaisista: yhden puun kaarnaan oli kaiverrettu ”CRO”.

Päiväkirjassaan John White kuvailee, miten löytö sai hänet riemastumaan, sillä kaiverros oli ”…salainen merkki, josta oli sovittu lähtiessäni. Oli sovittu, että he eivät saaneet lähteä kaivertamatta puuhun tai ovenkarmiin tietoa siitä, minne he menevät”. 

White tiesi, että siirtolaisiin ystävällisesti suhtautunut croatoanheimo asui Roa­noken eteläpuolella sijaitsevassa Croatoansaaressa. 

Kaarnasta erottuvat kirjaimet saivat Whiten vakuuttumaan siitä, että siirtolaiset olivat hengissä. 

Se, että heimon nimeä ei ollut kirjoitettu kokonaan, johtui hänen mukaansa vain siitä, että kaivertajaa oli häiritty. White uskoi vakaasti, että kaikki oli hyvin: 

”Olin vaatinut, että jos he joutuvat uhkaavaan tilanteeseen, heidän on piirrettävä nimen yläpuolelle maltanristi, mutta sitä ei löytynyt”, hän kirjoitti.

Roanoken linnakkeen alueella ei ollut jälkeäkään siellä olleista rakennuksista, mutta yhden puun kantoon oli kaiverrettu heimon nimi kokonaisuudessaan – ilman maltanristiä. 

”Olen iloinen, että olen löytänyt varman merkin siitä, että he ovat turvassa croatoanien luona”, kirjoitti White päiväkirjaansa. 

Tuliko siirtolaisista intiaaneja vai espanjalaisten uhreja?

  • Kuolema intiaanien käsissä
    Kun Englannin kuningas Jaakko I (1566–1625) käski perustaa siirtokunnan Chesapeakenlahdelle, englantilaiset joutuivat kosketuksiin Powhatan-nimisen päällikön kanssa. Tämä kehuskeli tulijoille, että juuri hän oli tappanut Roanoken siirtolaiset. Se asetti englantilaiset tukalaan väli­käteen, sillä Powhatan oli tärkeä liittolainen. Powhatan ei kuitenkaan pystynyt esittämään todisteita väitteensä tueksi.

  • Espanjalaisten hävitysretki
    Espanjalaiset laivat yrittivät etsiä englan­tilaisia, mutta vaikeakulkuinen rannikko suojasi näitä. Jotkut uskovat, että espanjalaiset löysivät siirtokunnan, tappoivat siirtolaiset ja hävittivät kaikki jäljet sen olemassaolosta. Todisteita tästä ei ole.

  • Kannibalismi
    Kun White lähti hakemaan apua, siirto­kunta oli nälänhädän partaalla. Yhden teorian mukaan joko asukkaat söivät toisensa tai intiaanit söivät heidät. Arkeologisissa kaivauksissa ei ole löydetty luita tai muita jäännöksiä, jotka tukisivat teoriaa. Teoria ei myöskään selitä siirtokunnan rakennusten katoamista.

  • Epäonnistunut kotiinpaluu 
    Kun John White lähti Englantiin, hän jätti siirtolaisille veneen. Vene oli kadonnut, kun White palasi Roanokeen. Teoriassa on mahdollista, että siirtolaiset ovat yrittäneet palata veneellä Englantiin. Tämäkään tosin ei selitä rakennusten häviämistä. 

Hirmumyrsky esti paluun saareen

Jos kaiverroksia ei otettu lukuun, siirtokunta näytti kadonneen kuin maan nielemänä. Talojen häviäminen ei kuitenkaan huolestuttanut Whitea. 

Hän arveli, että siirtolaiset olivat purkaneet kallisarvoiset puurakennukset ja siirtäneet ne uuteen asuinpaikkaan.

Pelastusretkikunta palasi veneille ja souti takaisin laivoille, kun sää muuttui myrskyisäksi.

Etsintäyrityksistä päätettiin luopua, sillä miehillä oli täysi työ estää laivoja ajautumasta karille.

Laivat ohjattiin avomerelle, jossa Hopewellin kapteeni päätti lähteä Puerto Ricoon hakemaan juomavettä ja ruokaa. Moonlightin miehistö sen sijaan halusi nopeas­ti takaisin Englantiin. 

Kun myrskytuulet estivät pääsyn Puerto Ricoon, Hopewell purjehti Atlantin halki Azoreille, ja kapteeni hylkäsi suunnitelman Roanokeen palaamisesta.

White eli epätietoisuudessa

Pitkän ja rasittavan paluumatkan jälkeen White saapui Plymouthiin 24. lokakuuta 1590. Siirtokuntahaaveet oli haudattu toistaiseksi. 

Vuonna 1593 kuolemaisillaan ollut White kirjoitti ystävälleen: ”Minun on pakko jättää siirtokuntalaiset arme­liaan Kaikkival­tiaan huomaan.”

Vuodesta 1607 Englanti yritti useita kertoja perustaa siirtokuntia hieman pohjoisemmaksi Amerikan itärannikolle. 

Niistä tehtiin etsintäretkiä Roanoken seudulle, mutta siirtokunnan kohtalo ei selvinnyt. 

Vasta vuonna 1620 perustettiin ensimmäinen pitkäaikainen siirtokunta Chesapeakenlahden rannalle. Se tunnetaan Jamestownina.

Lue lisää

Lee Miller: Roanoke: Solving the Mystery of the Lost Colony, Penguin Books, 2002. Karen Ordahl Kupperman: Roanoke, the Abandoned Colony, Rowman and Littlefield, 1991.

Ehkä sinua kiinnostaa...