Lady Julianan kuljettamien naisten ja merimiesten välille syntyi vakaviakin suhteita.

© Bridgeman Images

Kevytkenkäisistä naisista tuli äitejä Australiaan

Vuonna 1788 brittialus Lady Julianaan lastattiin 226 prostituutiosta ja ­pikku­rikkeistä tuomittua naista. Heitä oltiin viemässä Australiaan seuraksi miehille ja synnyttämään siirtokuntaan uusia asukkaita. Naiset kävivät toimeen pian matkan alettua.

maanantai 16. lokakuuta 2017 teksti Else Christensen

Teneriffalaisen Santa Cruzin satamakaupungin asukkaat olivat tottuneet monenlaiseen menoon, sillä kaupunki oli kansainvälisen ­laivaliikenteen solmukohta ja siellä kävi jatkuvasti vierasmaalaisia ihmisiä omalaatuisine tapoineen. 

Vuonna 1789 Santa Cruzin satamaan saapui kuitenkin laiva, jonka väki sai kaikennähneet kaupunkilaiset ihmettelemään. 

Missä vain laivan nuoret naiset kulkivatkin kiharat hulmuten ja lanteet keinuen, kunnon miehet katsoivat heitä halveksuen, naiset alkoivat rukoilla ja lapset huutelivat heidän peräänsä ivallisesti. 

Naiset olivat kelluvana bordellina tunnetun brittiläisen Lady Julianan lastia.

Lady Julianan ilolinnut olivat pikku­rikoksista ja prostituutiosta tuomittuja köyhiä naisia, joiden kaltaisiin suhtauduttiin yleensä joko tuomitsevasti tai säälien. 

Britannian hallituksella oli kuitenkin suuria suunnitelmia Lady Julianan naisten varalle: heistä tulisi Australiaan karkotettujen rangaistusvankien vaimoja, jotka synnyttäisivät uusia asukkaita alkuvaikeuksien kanssa kamppailevaan siirtokuntaan. 

Seksipalveluiden myynti matkan varren satamassa oli vain kotimaastaan karkotettujen naisten keino yrittää ansaita hieman rahaa ja varmistaa itselleen ja lapsilleen parempi elämä Australiassa. 

Etkö vielä ole tilaaja? Näin saat lehden

  • Osta lehtipisteestä 9,95 eurolla.
  • Tilaa lehti. Esimerkiksi 3 numeroa hintaan 4,90 euroa.

Elämä Lontoossa oli ankeaa

Ne 226 naista, jotka heinäkuussa 1789 lähtivät Lady Julianan kyydissä kohti Australiaa, kuuluivat Lontoon kurjaan alaluokkaan. 

Suurin osa naisista oli aina elänyt kädestä suuhun tietämättä, mistä he saisivat rahaa seuraavaan ateriaan tai yösijaan. 

Näpistely, taskuvarkaudet ja erilaiset huijaukset olivat useimmille naisille ainoa tarjolla oleva elinkeino, ja monet heistä harjoittivat myös prostituu­tiota, sillä umpihumalaiset asiakkaat olivat heille helppoja ryöstökohteita.

Yksi Lady Julianan kuljettamista karko­tetuista naisista oli 19-vuotias lontoolainen ­varas ja prostituoitu Rachel Hoddy. 

Hän houkutteli asiakkaita yleensä St. Jamesin puistossa, josta läheisten hienostokort­telien varakkaat herrasmiehet etsivät satunnaista seksiseuraa.

Kesäkuun 17. päivän yönä 1788 Hoddy oli vienyt asiakkaan vuokrahuoneeseensa. 

Kun mies oli herännyt, ­hänen vaatteensa olivat poissa ja huoneen ovi oli lukittu ulkopuolelta. 

Hoddy oli pantannut miehen vaatteet saadakseen rahaa vuokraan. Kaksi viikkoa myöhemmin hänet saatiin kiinni ja vietiin Newgaten vankilaan. 

Monet naisista olivat joutuneet elämään Lontoon kaduilla.

© Bridgeman Images

Vankilat olivat täynnä

Lontoon keskustassa sijaitsevan New­gaten vankilan naistenosasto oli rakennettu 70 vangille, mutta joulukuussa 1788 siellä oli 151 naista. 

Vankilan ­hygieniaolot ja keittiöt oli mitoitettu puolta pienemmälle vankimäärälle, ja olosuhteet Newgatessa olivat epäinhimilliset ja terveydelle vaaralliset.

Talvi oli kylmä, ja vangit näkivät nälkää. Moni paleltui kuoliaaksi. Kosteus valui kiviseiniä pitkin lattialle, ja vangit joutuivat nukkumaan valuma­veden ja tulvehtivien yöastioiden sisällön muodostamissa lammikoissa. 

Vankila kuhisi täitä, luteita ja muita syöpäläisiä, ja tartuntataudit levisivät saastan keskellä nopeasti. Talvella 1788–1789 Newgatessa raivosi lavantauti. 

Se ei ­sinänsä ollut ­mitenkään epätavallista, ­eivätkä viranomaiset yleensä kiinnittäneet tautiepidemioihin juurikaan huomiota. 

Tuona talvena vankila oli kuitenkin niin tupaten täynnä ja epidemia niin raju, että viranomaiset pelkäsivät taudin leviävän vankilasta muualle Lontooseen. ­Lisäksi huhut kertoivat vankien hautovan kapinaa. ­Jotain oli tehtävä – ja pian.

Maastakarkotus oli osoit­tautunut toimivaksi keinoksi vähentää vankiloiden vankimäärää. 65 vuoden aikana Amerikan siirtokuntiin oli lähetetty noin 50  000 ­rikollista halvaksi työvoimaksi Mary­landin, New Englandin ja Virginian pelloille. 

Yhdysvaltojen itsenäistyttyä vuonna 1783 Britannia oli kuitenkin menettänyt siirtokuntansa, jonne karkottaa vankiloita kansoittavia rikollisia.

Britannian hallitus päätti kokeilla vankisiirtokunnan perustamista hieman aikaisemmin löydettyyn Australiaan. 

Ensimmäiset vangit vietiin sinne vuonna 1788, mutta kaikki meni heti alusta ­alkaen pahasti pieleen. 

Muutama päivä ensimmäisten vankikuljetusten saapumisen jälkeen leiriin iski rajumyrsky, ja ­vähän myöhemmin siirtokuntaa alkoivat piinata nälkä ja taudit. 

Naisten ­vähyys synnytti siirtokunnan miesten keskuudessa turhautuneisuutta, ja harvoihin naispuolisiin uudisasukkaisiin ja alkuasukasnaisiin kohdistunut seksuaalinen väkivalta herätti pelkoa ja vihaa.

New South Walesiksi kutsutun siirtokunnan kuvernööri, armiraali Arthur Phillips, kirjoitti vaikeuksista viranomaisille Lontooseen ja pyysi näitä lähettämään Australiaan mitä pikimmin ruokaa, ammattitaitoisia käsityöläisiä sekä synnytysikäisiä naisia.

Phillipsin kirje saapui Lontooseen maaliskuussa 1789, ja se tarjosi viranomaisille tilaisuuden lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: vankiloihin saataisiin lisää tilaa ja miespuolisille siirtolaisille saataisiin naisseuraa. 

Viranomaiset valikoivat naisvankien joukosta synnyttäjiksi sopivia naisia, joihin Rachel Hoddykin kuului. Sitten naiset lastattiin Thamesilla odottavaan parkkiin Lady Julianaan.

Lady Julianan kapteeni sai sisäministeri William Grenvilleltä selkeät ohjeet: ”Laivalle tuodut naisparat ovat nyt teidän käskyvallassanne. Kun saavutte perille, teidän on etsittävä naimattomille naisille aviomies. Se auttaa kohentamaan naisten moraalia ja luo varmasti rauhaa ja hyvinvointia siirtokuntaan.”

Ensimmäiset siirtolaiset nostivat oitis Britannian lipun salkoon saavuttuaan Australiaan vuonna 1788.

© Bridgeman Images

Laivalla syntyi liittoja ja lapsia

Karkotustuomion saaneet naiset tiesivät ­hyvin, etteivät he todennäköisesti enää koskaan näkisi Britanniaa. Osa naisista oli karkotettu loppuelämäkseen, mutta väliaikaiseenkin karkotukseen tuomitut tiesivät, ettei heillä todennäköisesti olisi varaa palata kotimaahan. 

Useimmat naiset suhtautuivat asiaan tyynesti, mutta eräälle skottitytölle ajatus elämästä vieraalla maalla oli liikaa.

”Hän istui nurkassa aamusta iltaan. Kun yritin lohduttaa häntä, hän ei kuullut minua vaan nyyhkytti vain. Kun puhuin Skotlannista, hän väänteli käsiään ja itki niin lohduttomasti, että pelkäsin hänen sydämensä särkyvän. 

Lopulta hän kuoli, ei tautiin vaan suruun”, kirjoitti laivan skottilainen palvelija John Nicol myöhemmin muistelmissaan. Skotti­tytön tilalle tuotiin uusi nainen, ja pian laiva oli valmis lähtemään.

Ennen lähtöä naisia oli pidetty lukkojen takana, jotta he eivät pakenisi, mutta ruuma avattiin heti, kun Lady ­Juliana oli päässyt avomerelle. 

Australian tulevista vaimoista ja äideistä huolehdittiin laivalla hyvin toisin kuin tavallisista rangaistusvangeista ja jopa merimiehistä. He saivat riittävästi ruokaa, eikä heidän tarvinnut auttaa laivan töissä. 

Heidän ­ainoa velvollisuutensa oli ommella paitoja myytäväksi siirtokunnan asukkaille. ­Laivan lääkäri hoiti naisia matkalla, ja monille heistä karkotus oli itse asiassa helpotus entiseen elämään verrattuna.

”Meitä ei kohdella laivalla kaltoin eikä toimeentulomme enää riipu jokaisen vastaantulevan heittiön suopeudesta, kuten ennen. Karkotus on monille naisille siunaus, sillä emmekö tähänkin asti olleet karkotettuja ja vieläpä omassa maassamme”, John Nicol kirjoitti erään naisen kertoneen hänelle.

Lady Julianan miehistö ei pannut epätavallista lastia pahakseen. ”Kun olimme päässeet merelle, joka mies otti itselleen vankien joukosta vaimon. Naiset eivät ylenkatsoneet ketään”, Nicol kirjoitti.

Nicol itsekin löysi ”vaimon”, sillä varkaudesta tuomittu 18-vuotias Sarah Whitelam valloitti hänen sydämensä ­heti astuessaan Lady Julianan kannelle. 

Pariskunnalle syntyi matkan aikana poika, mutta Nicol joutui palaamaan Lady Julianan mukana Britanniaan, eikä hän enää nähnyt Whitelamia ja lasta.

Ei tiedetä, kuinka aitoja naisten tunteet väliaikaisia ”aviomiehiään” kohtaan olivat, mutta moni suhde ilmeisesti jatkui senkin jälkeen, kun Lady Juliana oli saapunut Australiaan. Se on varmaa, että naiset hyötyivät suhteestaan miehistön jäseniin. 

He saivat parempaa ruokaa, ja lisäksi miehet antoivat heille turvaa ja mahdollisuuden edes jonkinlaiseen yksityiselämään täyteen ahdetussa laivassa. 

Rauhan tulo ajoi naisia prostituutioon

800  000 asukkaan Lontoo oli vuonna 1788 koko läntisen maailman suurin ja vilkkain kaupunki. 

Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu oli syvä ja leveä, ja naisten elämä oli usein erityisen vaikeaa. 

Yhdysvaltojen itsenäisyyssodan aikana monet köyhät naiset ansaitsivat elantonsa palvelijoina ja kaupustelijoina, mutta tilanne muuttui äkisti vuonna 1783, kun sota Amerikassa päättyi ja 130  000 sotilasta palasi kotiin Britanniaan. 

Miehet ottivat työpaikkansa takaisin, ja naisten ansaitsemismahdollisuudet ­huononivat merkittävästi. 

Rauhan tultua Lontoon prostituoitujen määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Kaupungissa oli pian noin 50  000 ”yleistä naista”, mikä tarkoitti sitä, että joka viides nainen myi itseään.

Prostituutio toi naisille tuloja

Ne naiset, jotka eivät ryhtyneet laivalla vakituiseen suhteeseen, käyttivät sulojaan muutoin hyväkseen. Idean seksin myymisestä laivalla keksi luultavasti Elizabeth Barnsley, joka oli laivalle tultuaan herättänyt huomiota vaihtamalla vanginpukunsa oitis omiin vaatteisiinsa.

Nicol puhuu muistelmissaan hyvin kunnioittavaan sävyyn Barnsleysta, joka ei ollut mikään tavallinen näpistelijä vaan keskittyi pelkästään ylellisyystavaroihin. 

Hän hämäsi kauppojen myyjiä hienoilla ­puvuillaan ja ylhäisillä eleillään, ja kun nämä käänsivät hänelle selkänsä, hän tunki tavaraa laukkuunsa tai vaatteidensa alle. 

Kun Barnsley jäi kiinni, hänen vyötäisiltään päällystakin alta paljastui 15 metriä kallista musliinia.

Karkotustuomio ei ollut lannistanut Barnsleya, ja kun Lady Juliana poikkesi matkan varrella Santa Cruzin ­satamassa Teneriffalla, hän alkoi vankitovereineen pyörittää laivalla bordellia.

”Emme estäneet vieraita tulemasta laivaan päiväsaikaan. Toisten laivojen kapteenit ja merimiehet kävivät meillä ahkerasti”, Nicol kertoi seksikaupasta, jota naiset ilmiselvästi harjoittivat Lady Julianan kapteenin siunauksella.

Sama toistui Kap Verdessä ja Rio de Janeirossa. Prostituutio osoittautui kannattavaksi liiketoiminnaksi, josta saaduilla tuloilla naiset saattoivat ostaa ­hedelmiä ja vihanneksia syötäväkseen, ja jotkut onnistuivat jopa säästämään hiukan rahaa tulevaa elämäänsä varten.

Laivalla ei juurikaan esiintynyt tuohon aikaan hyvin yleistä keripukkia tai muita tauteja, ja matkan aikana kuoli vain neljä naista, mikä oli erittäin vähän muihin vankikuljetuksiin verrattuna. 

Kun Lady Juliana vuoden purjehduksen jälkeen saapui Australiaan 3. kesäkuuta 1790, sen naismatkustajat olivat olosuhteisiin nähden hyvävoimaisia.

Uudisasukkaat sitä vastoin olivat nääntymässä nälkään, ja tulokkaat saivat aluksi kylmän vastaanoton.

”Niinkin turha lasti kuin 222 naista täyden elintarvikelastin sijaan on herättänyt runsaasti pahaa verta”, kirjoitti eversti David Collins happamasti.

Synkkyys osoittautui kuitenkin perusteettomaksi. Lady Julianan tuoma ruoka auttoi pitämään siirtolaiset hengissä siihen asti, että kolme elintarvikkeita kuljettanutta laivaa saapui Sydneynlahteen 18 päivää myöhemmin. 

Naisten tulo rauhoitti siirtokunnan elämää, ja naiset auttoivat miehiä töissä. Monet avioituivat ja hankkivat lapsia, ja vähitellen siirtokunnan elämä vakiintui. Menestys houkutteli Australiaan uusia siirtolaisia, ja siirtokunta kasvoi ja vaurastui.

Laivan naisista Rachel Hoddy sai arkistojen mukaan kuusi lasta ja neuvokas Elizabeth Barnsley ryhtyi kätilöksi, joka auttoi maailmaan kokonaisen sukupolven uusia australialaisia. 

Lue lisää

Sian Rees: The Floating Brothel – The Extraordinary True Story of an Eighteenth-Century Ship and Its Cargo of Female Convicts, Hyperion, 2003. Tim Flannery: The Life and Adventures of John Nicol, Mariner, Grove Press, 2000. Robert Hughes: The Fatal Shore, Vintage Books, 1998.

Dokumentti Lady Julianan matkasta: tinyurl.com/2am4zat

Ehkä sinua kiinnostaa...