Lasten rakastama joulutonttu syntyi 1800-luvulla.

© Shutterstuck & Peter Nikolaj Møller

Tonttuja ei sopinut suututtaa

Nykyään hyväntahtoiset tontut kuuluvat jouluun, mutta entisajan tontut olivat joskus pahansuopia kiusantekijöitä, joita kirkko piti jopa paholaisen luomuksina. Kirkko vainosi tonttuja ja niihin uskovia aseinaan muun muassa vihkivesi, rukoukset, manaukset ja roviot.

torstai 30. marraskuuta 2017 teksti Nadia Claudi

Kotitontun esikuvia olivat roomalaiset laarit

Aika: noin 750 eaa. – 500 jaa.

Historiantutkijoiden mukaan kotitontun esikuva on roomalainen kodinjumala lar familiares

Nämä niin sanotut laarit suojelivat kotia ja sen asukkaita, mikäli perhe vain muisti antaa niille uhrilahjoja.

Roomalaisen Titus Maccius Plautuksen (254–184 eaa.) Aulularia-näytelmän myöhemmässä, 300-luvulta peräisin olevassa versiossa kodinjumala auttaa iäkästä miestä kätkemään ruukun, joka on täynnä kultaa. 

Kun mies sitten kuolee, hänen poikansa ­haluaa kullan itselleen. Kodin­jumala kuitenkin kieltäytyy paljastamasta ruukun kätköpaikkaa pojalle, koska tämä ei ole pitkään aikaan tuonut hänelle uhrilahjoja. 

Kodinjumala leppyy vasta, kun pojan vaimo rukoilee häntä ja tuo hänelle lahjoja, ja paljastaa kullan kätköpaikan.

Kodinjumala lar familiares oli pohjoismaisen kotitontun roomalainen vastine.

© Museo Arqueologico Nacional & Shutterstock

Kristinusko karsasti tonttuja ja haltijoita

Aika: 981

Pohjoismaiden vanhin säilynyt tontun tai haltijan kaltaisen olennon kuvaus löytyy Norjan kuninkaasta Olavi Tryggvenpojasta kertovasta saagasta vuodelta 981. 

Kristin­usko oli tuolloin vähitellen leviämässä Pohjolaan, ja pakanallisia tonttuja alettiin paheksua.

Saagassa kerrotaan islantilaisesta Kodran-nimisestä talonpojasta, jonka mailla suuren kiven alla asui haltija tai tonttu. 

Kodran vei sille säännöllisesti lahjoja ja ruokaa ja sai vastalahjaksi apua ja hyviä neuvoja, joiden avulla tila kukoisti. 

Kerran Kodranin kristitty poika ­kuitenkin toi tilalle vieraaksi papin, joka sai Kodranin hylkäämään ­pakanallisen tontun. 

Lopuksi pappi karkotti tontun kiven alta ­vihkivedellä ja rukouksilla. 

Tonttu-usko sinnitteli

Aika: 1000–1750

Kirkko piti tonttuja ja haltijoita paholaisen luomuksina ja pyrki kaikin keinoin kitkemään haltijauskon kansasta.

Kristinuskon vakiintuessa Pohjolaan suhtautuminen pakanallisiin tonttuihin ja haltioihin muuttui. Kristityillä oli vain yksi jumala, ja tonttuja alettiin pitää paholaisen luomuksina.

1200-luvulla elänyt ruotsalainen ­pyhimys pyhä Birgitta ­kirjoitti tontuista ja varoitti uskovaisia rukoilemasta niitä. 

Martti Luther (1483–1546) puolestaan kehotti pappeja häätämään tontut ­taloista samaan tapaan kuin katolisen kirkon manaajat karkottavat demoneja.

Tontut eivät kuitenkaan niin vain suostuneet katoamaan ihmisten uskomuksista. 1500-luvulta on säilynyt ­kirjoituksia turhautuneista papeista, joiden seurakuntalaiset uskoivat sit­keästi tonttuihin.

Kirkko ei tyytynyt vain harmittelemaan asiaa, vaan tuomitsi haltijauskovaisia jopa noitina roviolle.

Esimerkiksi Tanskan viimeinen noituudesta ­tuomittu henkilö Anne Palles väitti ­kivenkovaan, että hänen maatilallaan asui hevosenhahmoinen haltija. 

Palles ­mestattiin ja hänen ruumiinsa poltettiin 4. huhtikuuta 1693.

Suuttunut kotitonttu saattoi tehdä kiusaa tai jopa vaihtaa taloa.

© Mary evans/Scanpix

Tonttu oli arvaamaton olento

Aika: 400–1500

Pohjoismaissa talosta ja sen asukkaista huolehtivat kodinhaltijat tai kotitontut, jotka olivat usein oikukkaita ja äkkipikaisia.

Entisaikaan Pohjolassa uskottiin, että jokaisessa talossa oli kodinhaltija tai kotitonttu. Ne ­kuvattiin yleensä pieniksi vanhoiksi ukoiksi, joilla oli usein kiivas luonne. 

Kotitonttu kuului talon­väkeen, ja se piti pitää ­hyvällä tuulella, jotta se ei olisi suuttunut ja vaihtanut taloa. 

Tontun lähtö tiesi huonoa onnea ja talon köyhtymistä. Niinpä tontulle ­jätettiin yöksi syötävää ja juotavaa, kuten puuroa, tuoretta leipää, olutta tai vastalypsettyä lämmintä maitoa.

Tontulla saattoi olla talossa mielipaikka, jonne muilla ei ollut menemistä. Kerrotaan, että erään talon tonttu nukkui mielellään uunin päällä lämpimässä. 

Moni tietämätön vieras oli yrittänyt kömpiä sinne nukkumaan, mutta tonttu oli heittänyt heidät ­rytinällä alas, ja kerran muuan mies oli ­melkein murtanut kätensä pudotessaan.

Toisessa talossa taas oli saunatonttu, joka halusi saunoa yöllä yksin. Kun isäntä oli kerran mennyt yöllä saunaan, tonttu oli suuttunut ja repinyt tältä päänahan silmille.

Kodinhaltijasta joulupukin apulaiseksi

Aika: 1836–

Roomassa asunut tanska­lainen taiteilija Constantin Hansen kutsui kotiinsa vieraita joulun­viettoon vuonna 1836. 

Kun vieraat saapuivat, heitä ­vastassa olivat historian ensimmäiset punanuttuiset joulutontut.

Hansen oli koristellut olohuoneen paperista leikatuilla ­tontuilla, jotka muun muassa tanssivat joulupuuro­kulhon ympärillä ja leikkivät ­kissan kanssa. 

Vieraat ihastuivat tonttuihin, ja arkkitehti Gottlieb Bindesbøll kirjoitti niistä veljelleen Tanskaan. Kirje julkaistiin tanskalaisessa lehdessä, ja joulutonttuperinne alkoi levitä ensin Tanskassa ja sitten muuallakin Euroopassa.

Suomeen joulutontut levisivät saksalaisten ja ruotsalaisten joulukorttien välityksellä, ja 1850-luvulla kuviin ­ilmestyivät myös tonttutytöt. 

1900-­luvun alkupuolella tontut saivat uuden tehtävän, kun niistä tuli Joulupukin ­apulaisia. Nykyään tontut tunnetaan lähes kaikkialla maailmassa. 

Ne eivät enää huolehdi ­talosta, ­pelloista tai eläimistä, kuten aikoinaan, vaan tuovat lapsille lahjoja jouluna.

Lue lisää

H.F. Feilberg: Nissens Historie, Wormanium, 1998. Mogens Lebech: Julenissen, Hassing, 1966.

Ehkä sinua kiinnostaa...