Aatelissukujen pojat opiskelivat ­hovissa ­hyviä tapoja ja aseen käyttöä, mutta he myös palvelivat kuningasta tämän aterioidessa.

Hallitsijallan palveluskuntaan kuului piiskapoika ja ahterinpyyhkijä

Keskiaikaisten hallitsijoiden ympärillä hyöri suuri joukko virkamiehiä ja palvelijoita. Jotkut vastasivat valtakunnan taloudesta tai johtivat armeijaa, toisten tehtävä taas oli maistaa hallitsijan ruokia tai pyyhkiä tämän takapuoli.

torstai 2. heinäkuuta 2015 teksti Claus Sonne

Viihdyttäjä: Hovinarri ei siloitellut sanojaan

Narrin tärkein tehtävä oli saada hallitsija nauramaan, mutta hänellä saattoi olla myös poliittista vaikutusvaltaa.

Keskiajalla hovinarreina toimi sekä miehiä että naisia. Narrilla oli hovissa erityinen asema: hän oli ainoa, jolla oli lupa irvailla hoviväkeen kuuluvien aatelisten ja jopa itsensä hallitsijan kustannuksella ilman pelkoa rangaistuksesta. Majesteetin pilkkaamista pidettiin jopa narrin velvollisuutena, ja esimerkiksi Englannin kuningatar Elisabet I torui narriaan siitä, ettei tämä ollut ivannut häntä riittävästi.

Hovinarri oli hallitsijan suojeluksessa, ja hän sai usein tuoda julki asioita, joita monarkki ei itse halunnut tai voinut sanoa suoraan vaikutusvaltaisille aatelisille tai muille silmäätekeville.

Lyhytkasvuisten tai vammaisten henkilöiden oli yleensä muita helpompi päästä narreiksi, ja jos he olivat teräväpäisiä, he saattoivat osallistua poliittiseen keskusteluun roolinsa­ turvin. Ylhäinen hoviväki karsasti usein narreja, jotka saattoivat heidät naurunalaisiksi, ja esimerkiksi Englannissa Buckinghamin herttua uhkasi ­vuonna 1623 tappaa hovinarri Archibald Armstrongin.

Siihen Armstrong vastasi: ”Herttuoita on ennenkin hirtetty röyhkeiden puheidensa vuoksi, vaan ei koskaan narreja.”

Voit nimittäin saada suositun action-kameran Tieteen Kuvalehti HISTORIAN kanssa


Narri antoi kuninkaalle opetuksen

Skotlannin kuninkaalla Jaakko VI:llä (1567–1625) oli paha tapa allekirjoittaa asiakirjoja lukematta niitä ensin. Hänen ovela opettajansa ja hovinarrinsa George Buchanan keksi kuitenkin keinon kitkeä tavan kuninkaasta: Hän ojensi Jaakolle asiakirjan, jolla tämä siirsi valtaoikeudet Buchananille 15 päiväksi. Kuningas alle­kirjoitti paperin, minkä jälkeen narri komensi hänet pois valtaistuimelta ja istuutui sille itse. Siitä lähtien Jaakko luki asiakirjat tarkkaan läpi.

Hovimestari järjesti koko hoville ruokaa ja yösijan

Keskiajalla monilla hallitsijoilla ei ollut vakinaista pääkaupunkia tai asuinpaikkaa, vaan he matkus­tivat jatkuvasti linnastaan toiseen tai asuivat ylhäisten aatelis­perhei­den vieraana.

Alati liikkeellä olevassa hovissa hovimestarin tärkeä tehtävä oli varmistaa, että seuraava linna oli aina valmiina vastaanottamaan hallitsijan seurueineen. Kuninkaallinen vierailu edellytti mittavia ­järjestelyjä sekä majoituksen että ruokailun osalta. Siksi hovi­mes­tari lähettikin etukäteen tiedon sille ylimykselle, jonka luona monarkki aikoi seuraavaksi vierailla.

Monista hovimestareista tuli ajan mittaan hallitsijoidensa luotettuja neuvonantajia.

Vessa-avustaja: Ahterinpyyhkijäksi pyrittiin

Kuninkaan takapuolen pyyhkiminen ei äkkiseltään kuulosta unelma-ammatilta, mutta keskiajalla se oli tavoiteltu tehtävä.

Kun Englannin kuningas Henrik VIII halusi tehdä tarpeensa, hän tilasi paikalle pehmustetun käymä­lä­­istuimensa. Hän oli liian ylhäinen pyyhkimään omaa taka­mustaan, joten tehtävään nimitettiin kamaripalvelija, ­jonka titteli oli Groom of the Stool eli ”jakkaranhoitaja”.

Kuninkaan jakkaranhoitajan piti muun muassa työntää kätensä käymäläistuimen takana olevasta luukusta ja pyyh­kiä hallitsijan takamus ­kostealla liinalla. Myös muilla Euroopan ­hallitsijoilla oli vastaavia palvelijoita. Nyky­ihmi­sestä moinen työ vaikuttaa lähinnä vastenmieliseltä, mutta aikoinaan se oli hyvin arvos­tettu ja tavoiteltu tehtävä. Esimerkiksi Henrik VIII:n jakkaranhoitajat olivat ylhäisiä ­aatelismiehiä, sillä vain heitä pidet­tiin riittävän arvokkaina koskettamaan kuningasta.

Jakkaranhoitajilla oli pääsy kuninkaan yksityisiin ­huoneisiin, ja heistä tulikin usein hallitsijan läheisiä neuvonantajia. Britanniassa jakkaranhoitajan virka oli olemassa vuosisatojen ajan, ja sen viimeinen haltija oli Abercornin herttua James Hamilton vuosina 1886–1891.

Henrik VIII:n käymäläistuin on syy ­siihen, että jakkaraa tarkoittava sana stool tarkoittaa nykyenglannissa myös ulostetta. Istuimen ­virallinen nimi oli nimittäin stool of easement eli ”helpotuksen jakkara”.


Jakkaranhoitajan työnkuva

Jakkaranhoitaja avasi wc-istuimen takaluukun. Sitten hän asetti alus­astian istuimen sisällä olevalle hyllylle. Lopuksi hän pyyhki kuninkaan takamuksen kostealla rievulla.

Sijaiskärsijä: Piiskapoika kärsi prinssin puolesta

Miten rangaista prinssiä, josta tulisi aikanaan kuningas Jumalan armosta? Keskiajan hoveissa ongelma ratkaistiin hankkimalla prinssille sijaiskärsijä eli niin sanottu piiskapoika.

Piiskapoika oli yleensä aatelisperheen vesa ja samanikäinen kuin prinssikin. Hänen tehtävänsä oli kärsiä prinssille määrätty kuritusrangaistus, sillä kuninkaan poikaan ei voinut kajota. Prinssi ja hänen piiskapoikansa varttuivat ­yhdessä, ja usein heistä tuli läheisiä ystävyksiä. ­Hovissa toivottiin, että prinssi käyttäytyisi hyvin ja opis­kelisi ­ahkerasti, jotta hänen paras ystävänsä ei joutuisi kärsimään hänen vuokseen.

Ruumiillisesta kurituksesta huolimatta piiskapojan tehtävää pidettiin tavoittelemisen arvoisena, sillä piiska­pojalla oli lapsuudestaan saakka läheiset suhteet ­tulevaan kuninkaaseen.

 

Uhrautuja: Maistaja oli aina vaarassa kuolla

Mahtavimmatkin keskiaikaiset hallitsijat pelkäsivät myrkyttämistä ja palkkasivat siksi hoviinsa ­maistajan, jonka tehtävä oli maistaa kaikkea monarkille tarjottavaa ruokaa ja juomaa. Maistajan tehtävä oli arvostettu ja hyvin palkattu – ja pahimmassa tapauksessa hengenvaarallinen. Maistaja oli ainaisessa vaarassa kuolla myrkytykseen, mikäli hänen maistamassaan ruuassa todella oli myrkkyä.

Maistaja myös vartioi aterioinnin aikana kuninkaan lautasta ja pikaria, jotta salamurhaajat eivät voineet kaataa niihin myrkkyä kesken ­ruokailun. Maistaja oli yleensä uskollisuutensa todistanut aatelismies tai sotilas.

 

Drotsi oli kuninkaan varamies

Lähinnä Pohjoismaissa ja saksankielisillä alueilla käytössä ollut drotsin virka mainitaan historiallisissa asiakirjoissa ensi kerran 1200-luvulla. Drotsin eli valtionhoitajan toimi oli hyvin tavoiteltu, sillä drotsi oli hallitsijan varamies ja hänellä oli todellista valtaa.

Esimerkiksi vuonna 1375 Tanskan kunin­kaaksi 5-vuotiaa­na nousseen Olavi Haakoninpojan sijaan maata hallitsi käytännössä drotsi Henning Podebusk. 1430-luvulla drotsit hallitsivat Ruotsia
ja Norjaa Eerik XIII Pommerilaisen poissa ollessa.

Rahamestari vartioi valtion rahakirstua

Rahamestari valvoi keskiajalla valtion varojen käyttöä ja oli siten eräänlainen valtiovarainministeri. Rahamestari oli yleensä kirkonmies, sillä vain munkit saivat keskiajalla koulutusta matematiikassa ja hallinnossa.

Rahamestarin työ oli usein vaikeaa, sillä ­kuninkaan ja valtion rahakirstut olivat käytännössä yksi ja sama asia, eikä tuhlaavaiselta kuninkaalta välttämättä jäänyt rahaa valtion menoihin.

Marski suojeli valtakuntaa

Valtakunnan ylintä sotilasjohtajaa kutsuttiin Ruot­sissa ja Tanskassa vuodesta 1268 alkaen valtakunnanmarskiksi. Hänen tärkein tehtävänsä oli kutsua koolle valtakunnan sotajoukot, kun oli aika lähteä sotaan. Hän oli myös vastuussa ritarien, jousimiesten ja ­jalka­väen muonituksesta sotaretken aikana. Marski johti joukkoja tais­telussa, jos hallitsija ei halunnut itse johtaa armeijaansa.

Kansleri johti valtakunnan hallintokoneistoa

Vaikka verotus oli keskiajalla suhteellisen suoraviivaista eikä monia nykyisin perittäviä veroja ollut vielä keksitty, valtionhallinnossa tarvittiin runsaasti päteviä virkamiehiä. ­Esimerkiksi Englannin kruunun palveluksessa oli jo 1300-­luvun ­lopulla noin sata virkamiestä.

Muun muassa Pohjoismaissa valtionhallintoa johti kansleri. Hän ­hallinnoi rahamestarin rahana tai erilaisina maataloustuotteina keräämiä veroja – tai ainakin sitä osaa verotuloista, jota kuningas ei ollut ehtinyt tuhlata omiin tarkoituksiinsa.

<

Ehkä sinua kiinnostaa...