Kymmenittäin laivoja seisoi ankkurissa Chinchasaarten edustalla odottamassa, että ruuma lastattaisiin täyteen arvojätöksiä. 

© Polfoto/Corbis & Shutterstock

Linnunkakka johti poliittiseen valtapeliin

1800-luvulla Perun edustalla oleva pieni saariryhmä alkoi yhtäkkiä kiinnostaa eurooppalaisia kauppiaita. Saaria peitti useiden metrien paksuinen kerros lintujen jätöksiä, jotka olivat loistavaa lannoitetta. Siitä käynnistyi lähes sodaksi kärjistynyt poliittinen valtapeli.

tiistai 10. tammikuuta 2017 teksti Hans Henrik Fafner

Eräänä marraskuisena päivänä vuonna 1850 Collector-niminen Liverpoolista lähtenyt alus saapui Tyynen valtameren rannikolle chileläiseen Coquimbon satamaan.

Miehistö oli uupunut neljän kuukauden matkan jälkeen. Kaksi miestä oli menehtynyt, ja monet muut kärsivät keripukista elettyään pitkään pelkillä laivakorpuilla ja suolalihalla. Kun lastina olleet tiilet ja turvebriketit oli purettu, kapteeni David Cowans ilmoitti, että nyt oli hyvin ansaitun levon aika.

Coquimbo oli kapteenin päiväkirjan mukaan ”pahainen köyhä paikka, jossa oli vain muutamia huomionarvoisia rakennuksia”, mutta sataman sijainti oli loistava. Sieltä oli enää lyhyt matka Perun Chinchasaarille, joita peitti paksu kerros arvokasta linnunulostetta.

Lintujen uloste, guano, oli kasaantunut täysin sateettomilla Chinchasaarilla vuosisatojen aikana valtavaksi varastoksi ensiluokkaista lannoitetta. Inkat olivat käyttäneet sitä aikanaan, mutta britti­läiset maanviljelijät tulivat tietoiseksi guanosta vasta vuonna 1840. Uudesta lannoitteesta tuli pian niin kiivaan kaupankäynnin kohde, että tilanne oli puhjeta suoranaiseksi sodaksi.

Collectorilta kestäisi viikon seilata Chinchasaarille. Sitä ennen sen oli kuitenkin käytävä Perun viranomaisten tulli­toimistossa Piscon satamakaupungissa. Perun lainsäädännön mukaan tullin oli hyväksyttävä jokainen lasti, ja kaupungin tullitoimiston johtajana oli Domingo Elias, joka oli kapteeni Cowansin päiväkirjan mukaan koppava ja saamaton.

Tullikäynti vei aikaa ja ärsytti brittiläisiä kauppahuoneita, mutta rahtilaivat saivat ottaa kurssin Chinchasaarille vasta tullimuodollisuuksien jälkeen.

Chinchasaaret olivat vain kolme mitätöntä kalliosaarta, mutta niiden edustalla oli usein 20–30 eurooppalaista alusta ankkurissa odottamassa lastiruuman täyttymistä arvokkailla jätöksillä. 

Inkat olivat lannoittaneet viljelys­maitaan guanolla, ja 1800-luvulla siitä tuli haluttua tavaraa myös Euroopan maanvilijelijöiden keskuudessa.

© Image Select/Alamy

Perun taloudenpito takkuili

Peru oli itsenäistynyt vuonna 1821. Maa oli köyhtynyt pahasti oltuaan lähes 300 vuotta espanjalaisten siirtomaaherrojen alaisena, joten pääkaupungissa Limassa istuva hallitus näki guanosta saatavat tuotot kansantalouden pelastuksena.

Eurooppalaiset olivat jo hakeneet saarilta näytteitä tutkittavakseen, ja vaikutti siltä, että guanon viennistä voisi tulla Perulle kannattavaa liiketoimintaa.

Guanosta tuli hetkeksi lähes yhtä houkuttelevaa kuin konkistadorien aikoinaan himoitsemasta kullasta, mutta tälläkään kerralla eurooppalaisten tulo alueelle ei juuri hyödyttänyt paikallis­väestöä. Kun kauppa käynnistyi, raha ei virrannutkaan Peruun vaan eurooppalaisten kauppahuoneiden kassaan.

Guanokaupan voittajiin kuului muiden muassa liverpoolilainen kauppatalo Gibbs & Company. Se varmisti itselleen jo vuonna 1840 kauppamonopolin, jonka nojalla se sai kuuden vuoden aikana kuljettaa Eurooppaan 120 000 tonnia guanoa. 

Se oli valtava määrä suhteutettuna siihen, että rahtilaivat pystyivät yleensä kuljettamaan 150–250 tonnia kerrallaan ja edestakainen matka Chinchasaarille saattoi kestää vuoden.

Guanokauppa oli kuitenkin taloudellisesti kannattavaa. Tuohon aikaan kansain­välinen laivaliikenne oli jo niin kehittynyttä, että heikkoina satovuosina Britanniaan kannatti hyvinkin rahdata halpaa yhdysvaltalaista viljaa. 

Se tietysti pahensi britti­viljelijöiden tilannetta entisestään, ja he näkivätkin guanon ikään kuin vakuutuksena pahan päivän varalta. Gibbs & Company hyödynsi tätä markkina­rakoa ja tienasi guanokaupalla omaisuuksia.

Eteläamerikkalaisille myyjille guano ei sen sijaan ollut mikään menestystarina. Huomattavista tuloistaan huolimatta Peru kulki talouskriisistä toiseen. Maahan ei ollut perustettu keskuspankkia, joka olisi sijoittanut guanotuotot tehokkaasti, ja valtionkassasta raha katosi nopeasti suuriin puolustusmenoihin. 

Vuonna 1860 Perun valtionbudjetti oli amerikkalaisen raportin mukaan noin 20 miljoonaa dollaria. Tuon vuoden 300 000 tonnin guanoviennin tuotto oli 12 miljoonaa dollaria, mutta silläkään ei saatu katettua kaikkia menoja. 

Perun oli lainattava rahaa Britannialta, joka sai näin varmistettua itselleen sekä korkotulot että entistä enemmän vaikutusvaltaa guanokauppaan. 

Saaret olivat lemuava helvetti

Kapteeni Cowansin päiväkirjassa ei juuri kerrota työstä Chinchasaarilla, mutta muun muassa yhdysvaltalaisen toimittajan George Washington Peckin kuvauksia vuodelta 1853 on säilynyt. 

Peck tapasi suurimman saaren kuvernöörin ja kertoi, että kuvernööri kääri sievoiset rahat rahtilaivojen kapteenien lahjoessa häntä kilpaa voidakseen päästä jonon ohi lastaamaan guanoa aluksiinsa. Kauppahuoneet korvasivat lahjukset kapteeneille, sillä mitä nopeammin laiva toi lastin kotiin, sitä nopeammin alus voitiin lähettää uudelle matkalle.

Sopimuksien mukaan ulkomaisten kauppahuoneiden piti itse palkata väkeä keräämään guanoa. Palkat olivat olemattomia, eivätkä perulaiset halunneet lähteä saarille surkeaan työhön. Armoton aurinko paahtoi guanokenttiä, joista kohosi kirpeä ammoniakin katku työmiesten kaivaessa vanhoja jätöksiä.

”Ei heprealaisten, irlantilaisten, italialaisten, ei edes skottien mieli ole koskaan pystynyt keksimään sellaista helvettiä [--] jota voisi verrata tähän julmaan kuumuuteen, kammottavaan lemuun ja kurjuuteen, jota täällä raatamaan pako­tetut joutuvat kestämään”, kirjoitti brittiläinen kirjailija A. J. Duffield.

Peru lopetti orjuuden vuonna 1851, mutta brittiläiset kauppahuoneet rahtasivat paikalle kuleja Kiinasta. Kulit elivät majapahasissa ja raatoivat kuin orjat. 

Heidät oli houkuteltu brittien mukaan viiden vuoden sopimuksella hyvinpalkatusta työstä kultakaivoksissa, mutta he päätyivät guanosaarille. Peck kertoi, että kerran viikossa joku kuleista heittäytyi kallionkielekkeeltä päättääkseen kärsimyksensä. Monet muut raatoivat itsensä lopulta hengiltä. 

Työ Chinchasaarilla oli kovaa, ja paikallisia oli vaikea saada houkuteltua guanoa keräämään.

© Image Select/Alamy

Guano mahdollisti kullankaivuun

Ironista kyllä, guano oli tavallaan myös yksi historiallinen syy Perun alamäkeen. Maa on käytännössä pitkä ja kapea rutikuiva rannikkokaistale, jossa maanviljelys on mahdollista vain niissä harvoissa paikoissa, joissa korkealta Andeilta virtaa merta kohti pieniä jokia.

Guanon avulla inkat pystyivät näillä joenvarsien viljelysmailla ruokkimaan noin 12-miljoonaisen kansansa. Kun ruokaa riitti, työvoimaa riitti myös kultakaivoksiin ja inkat pystyivät kokoamaan tarunhohtoisen kulta-aarteensa.

Kulta houkutteli espanjalaiset konkis­tadorit Peruun vuonna 1531. He tuhosivat inkavaltakunnan, mikä käynnisti Perun alamäen. Espanjalaiset eivät ymmärtäneet maanviljelyn tai guanon päälle, vaan heitä kiinnostivat ainoastaan kulta ja hopea, joita he lähettivät Madridiin. 

Niinpä inkojen kehittämä viljelytekniikka katosi ja alkuperäis­väestö pieneni huomattavasti.

Perusta tuli vahvasti luokkajakoinen yhteiskunta. ”Rikkaiden snobien sairas kaupunki”, luonnehti aikalaiskuvaus pääkaupunkia Limaa, jossa espanjalainen yläluokka eli dekadenttia elämää.

Perussa oli yllin kyllin omia ongelmia, mutta 1800-luvulla se joutui keskelle poliittista valtapeliä. Myös yhdysvaltalaiset viljelijät olivat oivaltaneet guanon edut, ja guanon käyttö lisääntyi nopeasti Gibbs & Companyn ja Perun valtion välisen monopolisopimuksen umpeuduttua vuonna 1846. Yhdysvaltalaiset eivät silti halunneet maksaa guanosta 50 dollaria tonnilta.

Kauppahuoneet aistivat markkinoiden tyytymättömyyden, mutta ne eivät olleet valmiita tinkimään omasta osuudestaan. Niin käynnistyi guanokaupan toinen aikakausi. Brittiläisen maanviljelysseuran Royal Agricultural Societyn johtaja sir Thomas Wentworth Buller keksi oman ratkaisunsa ongelmaan. 

Katse kohti uusia guanosaaria

Bullerin ratkaisu olivat Lobossaaret, jotka hänen mukaansa sijaitsivat 40 meripeninkulmaa Perun rannikolta. Todellisuudessa vain yksi saariryhmän saarista sijaitsi niin kaukana rannikolta, mutta Bullerille asia oli selvä: 

Lobossaaret olivat ”tutkimattomia”, ja niinpä niiden guanovarat olisivat vapaasti käytettävissä eikä Perulla olisi mitään osuutta kauppaan. Näin kauppahuoneet voisivat toimittaa viljelijöille halpaa guanoa menettämättä omaa osuuttaan.

Perun pääkonsuli Lontoossa protestoi ja sanoi, että paikalliset olivat inkojen ajoista asti hakeneet guanoa saarilta, jotka, vaikkakin asumattomia, olivat silti Perun aluetta. 

Monet brittipoliitikot olivat myös maanomistajia, joten he sivuuttivat pääkonsulin puheet olankohautuksella ja päättivät, että brittien guanoaluksilla oli oikeus Britannian laivaston suojeluun.

Yhdysvalloissa kehitys oli samansuuntaista. Siellä kongressi hyväksyi elokuussa 1856 lain nimeltä The Guano Islands Act, joka velvoittaa tänäkin päivänä Yhdysvaltain laivastoa suojelemaan keruutoimintaa kaikilla guanoesiintymillä, jotka eivät kuulu millekään muulle valtiolle.

Britit olivat kuitenkin nopeimpia. Joulukuussa 1851 kapteeni Dixon pysähtyi Lobossaarille.

”Voisin lastata tuhansia laivoja”, kapteeni raportoi Lontooseen. Hän otti näytteen Lobosista ilman Perun lupaa ja poistui sitten paikalta. Useat muutkin alukset lähtivät saarille, ja Peru lähetti lisävoimia suojelemaan saaria.

Merimiehet joutuivat panemaan henkensä alttiiksi varsinkin seilatessaan Kap Hornin ympäri kohti guanoaarteita.

© Bridgeman

Lontoossa hallitus tuli viime hetkellä toisiin ajatuksiin ja kieltäytyi järjestämästä luvattua laivaston suojelua, mutta Yhdysvallat lähetti sota-aluksiaan lähelle Perun merialueita. Varsinaiseen sotaan ei jouduttu, vaikka lähellä se oli.

Guanoalus Manliuksen lähdettyä lokakuussa 1852 Bostonista sitä seurasi 20 muuta alusta, joilla oli sopimus suo­jelusta Yhdysvaltojen ulkoministerin Daniel Websterin kanssa. Ennen kuin ne pääsivät perille, perulaiset ottivat Manliuksen haltuunsa. 

Yhdysvaltain laivasto ei kuitenkaan halunnut sekaantua asiaan, joten muut alukset kääntyivät ympäri ja palasivat kotiin.

Saarien suojelu kävi Perulle varsin kalliiksi. Maan oli jälleen lähdettävä hattu kourassa brittien kirstunvartijan luo. Kaiken kukkuraksi Yhdysvaltain hallitus vaati Perua korvaamaan Manliuksen omistajille kaikki pitkän ja tuloksettoman matkan aiheuttamat kulut.

Vuonna 1872 kaikki oli ohi. Vuosien mittaan Chinchasaarilta oli kerätty 10 miljoonaa tonnia guanoa, ja nyt varannot oli käytetty. Guanokauppa kuivui kokoon, kun erilaiset keinolannoitteet alkoivat vallata markkinoita.

Guanokauppa olisi voinut olla Perulle suuri siunaus. Sen sijaan se osoittautui kiroukseksi, joka vain heikensi maan taloudellista tilannetta entisestään.

Ehkä sinua kiinnostaa...