Alkuasukkaat olivat lännen eläintarhojen vetonauloja. Kansa maksoi nähdäkseen inuitteja, afrikkalaisia ja intiaaneja.

© Jules Chéret

Hullu maailma: Ihmisiä esiteltiin eläintarhoissa

Länsimaalaiset tungeksivat joukoittain ihmettelemään afrikkalaisia pygmejä ja ”verenhimoisia ihmissyöjiä”. Nöyryyttävät ihmisnäyttelyt pohjustivat Afrikan ja muiden kaukomaiden alistamista lännen siirtomaiksi 1800-luvulla.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018 teksti Martin Landin

”Purevatko ne?” eräs utelias katsoja kysyi vieressään seisovalta mieheltä Espanjan Valenciassa. 

Molemmat olivat tulleet katsomaan ranskalaisen Ferdinand Gravierin kiertävää näyttelyä, jonka ehdoton vetonaula oli joukko nykyisen Ghanan alueella asuvan ašantikansan jäseniä.

Gravier ja ašantit olivat jo kuukausia kiertäneet Etelä-Eurooppaa ja houkutelleet kaikkialla runsaasti yleisöä.

Elettiin loppuvuotta 1897, ja Gravierin ryhmä esiintyi Valencian Teatro Pizarrossa. 

Sekä Valencian asukkaat että paikallinen lehdistö olivat tulleet suurin joukoin ihmettelemään afrikkalaisia, ­joita kuvailtiin lehtikirjoituksessa pelon­sekaisella kiinnostuksella ja kutsuttiin ”verenhimoisiksi villi-ihmisiksi”.

Gravier oli vain yksi monista länsimaalaisista, jotka olivat keksineet ansaita rahaa esittelemällä yleisölle maksusta niin sanottujen eksoottisten rotujen edustajia, ­kuten Australian aboriginaaleja, Afrikan maasaita ja Sri Lankan singaleeseja. ­

Alkuasukkaita tuotiin kotimaistaan Eurooppaan tai ­Yhdysvaltoihin ja asetettiin näytteille eläintarhoihin – joskus jopa samoihin häkkeihin villieläinten kanssa.

Osa alkuasukkaista oli viety väkisin tai ­pakotettu lähtemään kotiseuduiltaan, osa oli allekirjoittanut sopimuksen, jossa heille luvattiin hyväpalkkaista työtä ja parempaa elämää lännessä. 

Perillä ruusuiset lupaukset kuitenkin osoittautuivat usein tyhjiksi, ja elämä eläintarhan kummajaisena oli raskasta ja nöyryyttävää.

Esimerkiksi inuitit pakotettiin esiintymään turkisvaatteissaan keskellä Chicagon kesähelteitä, ja kokonaisia perheitä kuoli tauteihin, joita vastaan heillä ei ollut vastustuskykyä. 

Buffalossa Yhdysvalloissa vuonna 1901 eläintarhan työn­tekijät hävittivät kuolleen alkuasukasvauvan jätteiden mukana.

Osa näyttelyiden alkuasukkaista sai poistua häkistään sulkemisajan jälkeen, mutta osa joutui asumaan jatkuvasti lukkojen takana tai kiertämään maata heidät länteen tuoneen isännän mukana. 

”Villi-ihmiset” kiinnostivat yleisöä

Etnografiset esitykset, joissa esiteltiin ”alkukantaisia ihmisrotuja luontaisessa ympäristössään”, olivat suoraa jatkoa 1800-luvun suosituille kummajaissir­kuk­sille. 

Esimerkiksi maineikas yhdysvaltalainen sirkustirehtööri P. T. Barnum ansaitsi omaisuuksia esittelemällä yleisölle muun muassa parrakkaita naisia, kää­piöitä, siamilaisia kaksosia ja muita tavallisesta poikkeavia ihmisiä.

Ihmisiä oli toki esitelty yleisölle jo kauan ennen Barnumia ja Gravieria. Muinaisessa Egyptissä ja Roomassa kansalle esiteltiin ulkomaisia sotavankeja, ja 1500-luvulla hallinneella asteekki­kuningas Moctezuma II:lla oli eläintarhassaan näytillä kääpiöitä, albiinoja ja kyttyräselkiä. 

Renessanssiaikana italialainen kardinaali Hippolytus de Medici rakennutti Vatikaaniin eläintarhan, jossa asui eksoottisia eläimiä ja eri ihmisrotujen edustajia. 

Eläintarhat olivat alkuun kuitenkin vain ylhäisille tarkoitettua huvia, kunnes ne avattiin kansalle Ranskan vallankumouksen seurauksena.  

”Villejä” mittailtiin tarkoin

Ihmisnäyttelyt tarjosivat antropologeille tilaisuuden mitata ja tutkia ”villi-ihmisten” fyysisiä ominaisuuksia. 

Niin sanotun fyysisen antro­polo­gian suosio kasvoi 1800-luvulla etenkin sen jälkeen, kun ruotsalainen professori ­Anders Retzius vuonna 1842 kehitti kraniometrian eli ­menetelmän ihmisen kallon mittaamiseen. 

Se osoitti, että ­eurooppalaisten päänmuoto poikkesi esimerkiksi inuittien ja afrikkalaisten pään muodosta. Havainnolla perusteltiin eurooppalaisten älyllistä yli­vertaisuutta muihin rotuihin verrattuna.

Ihmisnäyttelyt olivat tuottoisia

Kansa janosi jännitystä ja vaihtelua, ja Pariisin kuuluisan eläintarhan Jardin Zoologique d’Acclimatationin johtaja Geoffroy Saint-Hilaire tiesi sen hyvin vuonna 1877 tuodessaan eläintarhaansa jotain aivan uutta ja kiinnostavaa.

Saint-Hilaire oli seurannut mielenkiinnolla etnografisten näyttelyiden suosiota Saksassa, missä esimerkiksi Carl Hagenbeck oli iskenyt kultasuoneen tuodessaan eläintarhaansa alkuasukkaita. 

Vuonna 1877 Saint-Hilaire toi Pariisiin 14 nubialaista Pohjois-Afrikasta, ja ­saman vuoden lopulla hän lisäsi kokoelmaan grönlantilaisia inuitteja. Alkuasukkaiden ansiosta ­eläintarhan kävijämäärä kasvoi 37 prosentilla.

1800-luvun puolivälistä lähtien järjestettyihin suuriin maailmannäyttelyihin rakennettiin niin ikään kokonaisia afrikkalaisia kyliä, egyptiläisiä basaareja ja mongolialaisia jurttaleirejä, joissa saattoi nähdä inuitteja esittämässä hylkeenmetsästystä ja afrikkalaisia tanssimassa. 

Yleisöllä oli myös tapana heitellä pikkurahoja afrikkalaisten osastolla oleviin lampiin ja katsoa huvittuneena, kun nämä sukelsivat niiden perään ja nousivat pintaan kolikko hampaissaan.

Matkamuistomyymälöiden inuitteja, pygmejä ja Etelä-Amerikan alkuasukkaita esittävät postikortit menivät kuin kuumille kiville, mutta kaikkein suosituinta huvia oli päästä aivan lähelle ”alkukantaisia villejä” tai jopa koskettaa heitä. 

Esimerkiksi Chicagossa vuonna 1893 yleisö saattoi kurottaa häkin kalterien ­lomasta ja tökkiä näytteillä olevia afrikkalaisia kepeillä.

LUE LISÄÄ: Sirkus oli kummajaisten ainoa keino ansaita

© rogerviolet/polfoto

Yleisön kiinnostus alkoi hiipua

”Alkukantaisten villien” esittelemisellä oli myös poliittinen tarkoitus: ihmisnäyttelyissä länsimaalaiset saivat omin silmin nähdä, miten takapajuisia muiden mantereiden asukkaat olivat. 

Maailmannäyttelyiden etnografisilla näyttelyillä pyrittiin saamaan kansan tuki Afrikasta noin vuosina 1870–1914 käydylle siirtomaakilvalle, jonka seurauksena koko Afrikka alistettiin siirtomaavaltaan.

Ranskan pääministerin Jules Ferryn puhe Ranskan parlamentille 1800-luvun ­lopussa kuvasti hyvin vallitsevaa asennetta: ”Ylemmillä roduilla [eurooppalaisilla] on oikeus ja velvollisuus sivistää alempia rotuja [ei-eurooppalaisia].”

Länsimaiden siirtomaavallan vahvistuessa etnografisten näyttelyiden luonne alkoi muuttua. Alkuasukkaiden villiyden sijaan alettiin korostaa sitä, miten paljon nämä olivat siirtomaavallasta hyötyneet. 

Seurauksena oli yleisön kiinnostuksen hiipuminen, ja toisen maailmansodan syttymiseen mennessä näyttelyitä ei juurikaan enää järjestetty.

Näyttelyissä esiteltiin muun muassa seuraavanlaisia ihmisiä:

Primitiivinen perhe:

Inuittiperhe koki kovia Saksassa

Ulrikabin perhe ja toinen inuittiperhe Labradorin alueelta Kanadasta matkustivat Hampuriin Saksaan syksyllä 1880. Pahasti velkaantunut Abraham Ulrikab oli ottanut ­vastaan lupaavalta kuulostavan työtarjouksen Saksasta: heidän piti vain tehdä samoja asioita kuin kotonakin eli meloa kajakeilla, hoitaa arkisia askareita ja esitellä yleisölle hylkeenpyyntiä.

Elämä oli yhtä kärsimystä

Ruusuisista lupauksista huolimatta inuitteja kohdeltiin ­Saksassa kuin eläimiä. Abraham Ulrikab kirjoitti päiväkirjaansa 7. marraskuuta 1880:

”Jälleen surullinen päivä. Isäntämme herra Jacobsen piiskasi Tobiasta, koska tämä ei muka taaskaan totellut häntä. Tobias on piiskauksen jäljiltä hyvin ­huonossa kunnossa.”

Myös elämä eläintarhan ulkopuolella oli silkkaa kärsimystä. 

”Emme voi ­mennä minnekään, sillä ympärillemme kerääntyy aina suuri joukko ihmisiä”, Ulrikab ­kirjoitti perheensä elämästä Saksassa.

Pari kuukautta myöhemmin Ulrikabien tarina sai surullisen lopun. Jacobsen ei ollut hankkinut inuiteille rokotuksia ennen Eurooppaan tuloa, ja 14. ­marraskuuta 1880 heistä ensimmäinen kuoli isorokkoon. 

Vuoden lopussa inuiteista kolme oli kuollut isorokkoon, ja Ulrikabin perheen viimeiset jäsenet kuolivat tautiin 7. ja 16. tammikuuta 1881 Pariisissa ollessaan Euroopan kiertueella.

Ulrikabin perhe päätyi Carl Hagenbeckin eläintarhaan Hampuriin.

© Unitätsarchiv Herrnhut

Apinamies:

Pygmi joutui apinahäkkiin 

Suuri väkijoukko tungeksi Bronxin eläintarhan apinahäkin edustalla New Yorkissa 8. syyskuuta 1906. Syy väenpaljouteen oli kongolainen mbuti-kansaan kuulunut pygmi Ota Benga, joka viihdytti yleisöä muun muassa ampumalla ­jousella ja painimalla Dohong-nimisen orangin kanssa.

New York Times -sanomalehden mukaan vain harvat vastustivat ihmisen sulkemista apina­häkkiin. 

Toimittaja kirjoitti myös, että yleisölle oli tarjoutunut oiva tilaisuus havainnoida Bengan ja apinoiden yhtä­läisyyksiä. Artikkelin mukaan ”Bengan ja apinan päät ovat samankaltaisia, ja molemmat irvistävät samalla tavalla nähdessään ­jotain mieluisaa”.

Papit vastustivat Bengan kohtelua

Katsojat pohtivat kilvan 23-vuotiaan ­Bengan taustaa ja sitä, oliko tämä edes ihminen. New Yorkin mustaihoiset papit sitä vastoin järkyttyivät Bengan ­kohtelusta. 

”Rotuamme on sorrettu jo tarpeeksi ilman, että yksi meistä pannaan näytteille häkkiin apinoiden kanssa”, kirjoitti pastori James H. Gordon, ­joka johti köyhille mustaihoisille tarkoi­tettua asuntolaa.

Kasvava vastustus pakotti eläintarhan johtajan William Hornadayn lopettamaan Bengan esittelyn apinoiden kanssa. ­Sen jälkeen Benga sai liikkua vapaasti eläintarhan alueella, mutta häntä seurasi yhä aina suuri joukko uteliaita.

Joulukuussa 1906 Benga luovutettiin Gordonin hoiviin, ja tämä löysi hänelle sijaisperheen Virginiasta. 

Bengan teräviksi viilatut hampaat peitettiin kuorilla, ja hän pääsi kouluun ja sai töitä tupakkatehtaalta. 

Benga alkoi säästää rahaa palatakseen Afrikkaan. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä matkustajaliikenne Afrikkaan lopetettiin ja Benga masentui. 20. maaliskuuta 1916 hän sytytti seremoniallisen rovion ja ampui itseään sydämeen.

Bengan väitettiin olevan ”evoluution puuttuva lenkki” ihmisen ja apinan välillä. Näin häntä voitiin esitellä suurena sensaationa eläintarhassa yhdessä apinoiden kanssa.

© SPL/Scanpix

Kannibaalit:

Siepattujen alkuasukkaiden oli esitettävä ihmissyöjiä

Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1889 oli muiden ihmeiden lisäksi esillä 11 Patagonian alkuasukasta, jotka oli ­tuotu Ranskaan kahleissa ja ­joiden väitettiin olevan ihka aitoja ­ihmissyöjiä.

Maailmannäyttelyn jälkeen patagonialaiset Ranskaan tuonut Maurice Maître vei heidät Lontooseen, jossa yksi naisista sairastui ja kuoli 21. tammikuuta 1890. Työvuorossa ollut sairaanhoitaja kirjoitti naisesta päiväkirjaansa: 

”Kun hänet tuotiin sairaalaan, hänellä oli yllään vain köydellä vyötetty huovasta tehty viitta ­sekä narusta punotut kengät. Hän oli hyvin likainen ja haisi ­kuvottavalta.” 

Kun Britannian viranomaiset alkoivat tutkia ­tapausta, Maître pakeni Belgiaan ja jatkoi siellä patagonialaisten esittelemistä yleisölle maksua vastaan. 

Vuonna 1890 Belgian poliisi ­lopulta pidätti Maîtren ja palautti neljä vielä elossa ollutta patagonialaista Etelä-Amerikkaan.

Maurice Maître sieppasi Patagonian asukkaita ja toi heidät näytille Eurooppaan.

© rarehistoricalphotos.com

Lähde upealle matkalle menneisyyteen yhdessä HISTORIAn kanssa – tilaa täältä

Seksiobjekti:

Muhkeat pakarat villitsivät yleisöä

Syksyllä 1810 lontoolaiset saivat ihailla kahden šillingin maksua vastaan naista, jolla oli poikkeuksellisen muhkeat pakarat. 

Nainen oli 21-vuotias Saartjie Baart­man, ja hän kuului eteläafrikkalaiseen khoi­khoi-kansaan. Hänet oli myyty orjaksi ja tuotu ­Eurooppaan, missä häntä esiteltiin maksusta muun muassa Lontoon Piccadilly Cirkuksessa.

Baartman herätti niin paljon kiinnostusta, että väkijoukkoja ohjaamaan tarvittiin poliiseja. Yleisö­näytöksissä hänelle annettiin yksinkertaisia käskyjä, kuten ”istu” ja ”kävele”.

Baartmanin uhkea takamus yhdistettiin lännessä seksuaalisuuteen, ja häntä ­kutsuttiin lisänimellä ”hottentottien Venus”

Baartmanilla oli steatopygia eli geneettinen ominaisuus, joka saa rasvan kertymään erityisesti pakaroihin.

Lue lisää

Hartmut Lutz (toim.): The Diary of Abraham Ulrikab, University of Ottawa Press, 2005 Pascal Blanchard ym. (toim.): Human Zoos – Science and Spectacle in the Age of Colonial Empires, Liverpool University Press, 2008

Ehkä sinua kiinnostaa...