Valekuolleella oli mahdollisuus pelastua, kun
ruumista ei suljettu arkkuun.

© Bridgeman Images

Eurooppalaiset pelkäsivät kuollakseen elävältä hautaamista

Tikkuja ruumiin kynsien alla ja hiustuppoja sormien välissä. Haudassa syntyneitä sikiöitä. 1700-luvulla Euroopassa kukoistivat kauhutarinat vahingossa elävältä haudatuista. Pelko heräämisestä ruumisarkussa oli niin yleinen ja voimakas, että ihmiset keksivät epätoivoisiakin keinoja välttyä kammottavalta kohtalolta.

perjantai 13. lokakuuta 2017 teksti Stine Overbye

Kun Margorie McCall vuonna 1705 menehtyi Pohjois-Irlannissa kärsittyään päiväkausia kovasta kuumeesta, hänen miehensä päätti haudata hänet heti, jottei muu perhe saisi tartuntaa. 

Margorien arkku laskettiinkin hautaan vain muutama tunti hänen kuolemansa jälkeen.

Hautarauha jäi lyhyeksi. Pimeyden laskeuduttua joukko haudanryöstäjiä livahti kirkkomaalle ja kaivoi haudan auki saadakseen käsiinsä vainajan kultaisen vihkisormuksen. 

Koska sormus ei tuntunut irtoavan sormesta, miehet päättivät leikata koko sormen irti.

Kun veitsi osui vainajan lihaan, tämä räväytti silmänsä auki ja alkoi huutaa korviasärkevästi. Kauhistuneet haudanryöstäjät pakenivat kirkkomaalta taakseen katsomatta, kun nainen alkoi ryömiä ylös arkusta. 

Käsi verta valuen ja valkoiset käärinliinat tuulessa liehuen nainen kiiruhti kotipihalleen ja kolkutti varovasti kotinsa ulko-oveen.

Kun sureva leski kuuli kolkutuksen, hän sanoi lapsilleen: ”Jos äitinne ei olisi juuri kuollut, voisin vaikka vannoa, että juuri hän on ovella!” Kun hän sitten avasi oven, hänen hämmästyksekseen kynnyksellä todella oli hänen vaimonsa.

Tarina McCallin ennen­aikaisesta hautaamisesta on vain yksi monista, joita 1700-luvun Euroopassa kierteli. 

Tuohon aikaan edes lääkärit eivät tunteneet ihmisen anatomiaa niin hyvin, että he olisivat aina tienneet, oliko ihminen kliinisesti kuollut vai vain syvässä tajuttomuuden tilassa. 

Kertomusten mukaan ei ollutkaan lainkaan tavatonta, että vainajat virkosivat arkussa.

Elävänä hautaamisen pelko oli vanhaa perua, mutta se voimistui merkittävästi 1700-luvulla. Syy tähän oli yksinkertainen: aiemmin vainajat oli usein laskettu hautaan pelkissä käärinliinoissa, mutta tuolloin ruumisarkun käyttö alkoi yleistyä. 

Arkku vaikeutti ennen­aikaisesti haudattujen kaivautumista ylös. 1700- ja 1800-luvulla haudankaivajat levittivät karmaisevia tarinoita ylös kaivetuista arkuista, joiden kannen sisäpuolen raapimisjäljet ja kuivuneet veritahrat paljastivat, että vainaja ei ollut­kaan ollut kuollut hautaan laskettaessa.

Ympäri Eurooppaa kierteli juttuja ruumiista, joiden kynsien alta oli löydetty tikkuja tai joiden otsa oli ruhjeilla epätoivoisista yrityksistä hakata arkun kansi hajalle ulospääsemiseksi. 

Joillakuilla oli ollut hiustuppoja sormien välissä tai sormet pureskeltu, koska he olivat ilmeisesti pakokauhun valtaamana vahingoittaneet itsenään.

Kammottavat kertomukset ruokkivat elossa olevien huolta tulevaisuudestaan. 

Esimerkiksi kirjailija H. C. Andersen (1805–1875) turvautui hyvin käytännölliseen tapaan estää elävältä hautaamisensa. Hän kiinnitti yöpaitaansa ennen nukkumaan menoa joka ilta lapun, jossa luki: ”Olen vain valekuollut.”

Elävänä haudattujen kerrottiin joskus vironneen haudan­ryöstäjien käsittelyssä.

© Polfoto

Etkö vielä ole tilaaja? Näin saat lehden

  • Osta lehtipisteestä 9,95 eurolla.
  • Tilaa lehti. Esimerkiksi 3 numeroa hintaan 4,90 euroa.

Potilas yritettiin kutittaa hereille

Hengityksen pysähtymistä ja sykkeen puuttumista pidettiin 1700-luvulla erittäin varmoina kuoleman merkkeinä. 

Ongelmana oli kuitenkin se, että tajuttomat ja elottomilta vaikuttavat ihmiset saattoivat joutua luokitelluksi kuolleiksi, vaikka he olivatkin vielä elossa. 

Virhearvion vaara oli niin suuri, että tanskalainen anatomi Jacob B. Winsløw kirjoitti vuonna 1740 jopa kirjasen kuoleman merkkien epävarmuudesta.

Johdannossa Winsløw totesi, että ”kuolema on varma, koska se on väistämätön, mutta toisaalta myös epävarma, koska se diagnosoidaan toisinaan virheellisesti”. 

Sen jälkeen hän tarkensi: ”Kokemus on osoittanut, että monet kuolleeksi oletetut ovat arkustaan tai haudastaan poistumalla todistaneet olevansa hengissä.”

Winsløw’n mukaan ruumiin mätäneminen oli ainoa hyväksyttävä merkki kuolemasta, minkä vuoksi hän suositteli, että vainajat lasket­taisiin hautaan vasta ”kolmen täyden päivän elottomuuden jälkeen”.

Oletettu vainaja piti haudan sijaan laskea ensin lämpimään paikkaan vuoteeseen ja suorittaa testejä. Winsløw’n suosittelemiin menetelmiin kuuluivat muun muassa ruumiin kutittaminen höyhenellä ja valko­sipulin hierominen ikeniin. 

Jos tämä ei saanut vainajaksi epäiltyä virkoamaan, kokeiltiin aivastuspulveria, piiskausta tai peräruiskeita. Hyötyä saattoi olla myös ruumiin altistamisesta ”kovalle huudolle ja hälylle”.

Jos edellä mainituilla menetelmillä ei ollut vaikutusta, voitiin kokeilla astetta rankempia menetelmiä, kuten kuuman virtsan kaatamista elottoman suuhun, jalkapohjien viiltelyä, naulojen työntämistä kynsien alle ja kiehuvan kuuman vahan valuttamista otsalle.  

Mies vietti 15 päivää veden alla

Winsløw’ta arvostettiin lääketieteen asiantuntijoiden keskuudessa, mutta hänen teoksensa sai lääkäripiirejä laajemman yleisön vasta ranskalaisen lääkärin Jean-Jacques Bruhierin ansiosta. 

Bruhier käänsi Winsløw’n kirjasen ranskaksi ja lisäsi siihen tarinoita elävältä haudatuista ihmisistä. 

Bruhier kertoi arkkuun suljetuista onnettomista, jotka olivat epätoivoissaan hakanneet arkun kantta, ihmisistä, jotka olivat heränneet ja huutaneet tuskissaan, kun lääkäri oli alkanut leikellä heitä, ja henkilöistä, jotka olivat havahtuneet tajuttomuuden tilastaan haudanryöstäjien käydessä heidän kimppuunsa. 

Suurin osa kertomuksista käsitteli kuitenkin niitä elävänä haudattuja, jotka eivät olleet päässeet pois haudastaan: kuolleista, jotka oli löydetty epäluonnollisessa asennossa arkusta tai joiden käärinliinat olivat riekaleina.

Bruhier täydensi kirjaa esimerkeillä siitä, että ihminen saattoi olla elossa, vaikkei hänen havaittu hengittävän tai hänen sydämensä ei kuultu sykkivän. 

Hän kuvaili muun muassa tapausta, jossa ruotsalainen puutarhuri oli uponnut talvella 1646 jään alle 16 tunniksi mutta jäänyt silti eloon. Eräs nuori saksalainen taas oli säilynyt hengissä oltuaan veden alla 15 päivää.

Bruhierin kirja julkaistiin vuonna 1742, ja siitä tuli heti myyntimenestys. Lukijat ahmivat kertomuksia, ja Bruhierin esittelemät 181 ta­paus­ta painuivat lukijoiden mieleen. 

Muutaman vuoden päästä teos käännettiin myös monille muille kielille niin, että Bruhier onnistui teoksellaan pelottelemaan lähes koko Euroopan järjiltään.

Bruhierin kirjan vanavedessä ilmestyi iso joukko kirjoituksia ja sanomalehti­kirjoituksia, joissa käsiteltiin hätiköityjä hautauksia. Usein tapauksista kerrottiin dramaattisin sanankääntein lainkaan kyseenalaistamatta tapausten toden­peräisyyttä. 

Erityisen suosittuja olivat kertomukset lapsista, jotka olivat nousseet arkusta säikäyttäen äitinsä kuoliaaksi. Monet kirjoittajista kertoivat itse pelastuneensa haudasta viime hetkellä.

Lääkäreihin ei luotettu

Silminnäkijäkertomukset elävältä haudatuista ja Bruhierin kirja, josta otettiin yhä uusia painoksia, johtivat siihen, että lähes kaikissa Euroopan maissa otettiin tavaksi haudata vainajat yleensä vasta kahden vuorokauden tai ainakin vuorokauden päästä kuolemasta.

Uusi käytäntö poikkesi merkittävästi aiemmasta, jonka mukaan etenkin rutto- ja kolera­epidemioiden aikana menehtyneet haudattiin mahdollisimman nopeasti sen jälkeen, kun he olivat vetäneet viimeisen hengenvetonsa.

Bruhier oli saanut aikaan varsinaisen joukkohysterian, eikä kukaan enää luottanut lääkäreiden kykyyn erottaa elävät kuolleista. 

Eri puolilla Eurooppaa ihmiset alkoivat laatia testamentteja, joissa he pyysivät, että ennen hautaan laskemista heidät varmuuden vuoksi leikattaisiin auki. 

Britannian varakkaimpien porvareiden keskuudessa tuli muotiin testamentata omaisuus perhelääkärille sillä ehdolla, että tämä kaikin mahdollisin tavoin varmistaisi vainajan todella kuolleeksi.

1700-luvun lopulla brittiläinen muinaistutkija Francis Douce lahjoitti 200 kultarahaa lääkärilleen, joka lupasi irrottaa hänen sydämensä ennen hautausta. 

Muuan lady Dryden Hampshiresta taas jätti 50 puntaa lääkärilleen kiitokseksi siitä, että tämä lupasi leikata hänen kurkkunsa auki ennen arkkuun panemista. 

Muuan Elizabeth Thomas taas käski lääkärinsä iskeä pitkän naulan sydämensä läpi.  

3 kuoleman merkkiä

  1. Kuolonkankeus kehittyy lihaksiin leuoista alkaen 2–3 tunnin kuluessa.


  2. Lautumat – tummat läikät – syntyvät puolessa tunnissa ruumiin alapuolelle.


  3. Mätäneminen alkaa heti kuoleman jälkeen. Sen haistaa jo muutamassa tunnissa. 

Kilpailu houkutteli typeryksiä

Kun tavallinen kansa yritti keksiä keinoja kammottavalta kuolemalta suojautumiseen – jotkut jopa halusivat hautaansa pistoolin kaiken varalta – oppineet kiistelivät siitä, miten kuoleman voisi todentaa. 

Näkökulmaerot olivat suuria, ja lääkärit jakaantuivat kolmeen pääleiriin, jotka pitivät tiukasti kiinni omasta kannastaan. 

Yksi ryhmistä väitti, että he pystyivät erottamaan elävän kuolleesta milloin hyvänsä, toinen väitti, että mätäneminen ja kuolonkankeus olivat ainoat luotettavat merkit. 

Kolmannen ryhmän jäsenet olivat vakuuttuneita siitä, että mätäneminen oli ainoa varma merkki kuolemasta.

Italialaista professoria Pietro Mannia kiista harmitti niin paljon, että hän julisti kilpailun. Palkintona oli suuri summa rahaa sille lääkärille, joka esitti varmimman tavan todentaa kuoleman.

Useimmat ideat olivat enemmänkin mielikuvituksellisia kuin käytännöllisiä. Muuan lääkäri kehitti pitkän neulan, jonka päässä oli lippu. 

Kun neula työnnettiin sydämeen, lippu alkoi heilua, jos sydän yhä löi. Toinen lääkäri esitteli nännien ympärille nipistettävät pihdit, ja kolmas mittarin, joka työnnettiin mahaan ja jolla tutkittiin, oliko ruumiinlämpö niin alhainen, että ihminen voitiin julistaa kuolleeksi.

Yksikään mainituista ehdotuksista ei tehnyt tuomaristoon vaikutusta. Vuonna 1848 se julisti voittajaksi ranskalaisen Eugène Bouchut’n. 

Hän ehdotti, että sydämen kuunteleminen kahden minuutin ajan stetoskoopilla riitti: jos lyöntejä ei tuona aikana kuulunut, ihminen oli kuollut. 

Diagnoositapa oli yksinkertainen ja käytännöllinen, ja Bouchut’ta ylistettiin uraauurtavasta ratkaisustaan.

Ideoiden kehittely jatkui

Keskustelu luotettavimmasta tavasta todentaa kuolema ei silti tyrehtynyt. Useat lääkärikunnan edustajat kieltäytyivät käyttämästä Bouchut’n menetelmää ja jatkoivat uusien keinojen kehittelyä.

Eräs ruotsalaislääkäri ehdotti, että elottoman ruumiin korvaan laitettaisiin elävä hyönteinen, joka saisi elävän heräämään. 

Ranskalaisen ideanikkarin mukaan lääkärin piti pistää potilaan sormi korvaansa, sillä jos tämä oli yhä elossa, lääkäri kuuli sormesta verenkierron aiheuttaman suhinan. 

Toinen ranskalainen puolestaan kehitti mekaanisen kielenvetimen, joka yritti herättää elottoman venyttämällä kieltä kolme tuntia. 

Jotta varma tapa todentaa kuolema vihdoin löytyisi, ranskalainen aatelismies järjesti vuonna 1868 aiheesta uuden kilpailun.

Yli sadan osallistujan joukossa oli muun muassa parturi, jonka mukaan hiuksista pystyi päättelemään, oliko henkilö kuollut. 

Toinen kilpailija väitti, että kaikki epäilykset voitiin häivyttää vain ruiskuttamalla elottomaan ruumiiseen tappavaa strykniiniä. 

Kolmas suositteli ruumiin ohimoiden polttamista valkohehkuiseksi kuumennetulla raudalla.

Kilpailun erikoisimpiin ideoihin elävältä haudattujen pelastamiseksi kuului arkun varustaminen lapiolla ja tikkailla, jotta ennenaikaisesti multiin joutunut pystyisi kapuamaan itse haudasta. 

Yhden ehdotuksen mukaan arkussa makaavan suuhun piti panna torvi, jolla tämä voisi virotessaan soittaa apua haudasta.

Kilpailun voitti saksalainen professori, joka ehdotti, että elotonta ruumista harjattaisiin kovalla harjalla muutama tunti oletetun kuoleman jälkeen. 

Jos iho oli käsittelyn jälkeen kuin pergamenttia, potilas oli varmasti kuollut. 

Joka kymmenes haudattiin elävänä

Vaikka lääkäreillä oli kilpailujen jälkeen entistä useampia tapoja erottaa elävät kuolleista, tämä ei vähentänyt maailmalla kiertävien kauhutarinoiden määrää. 

Kenelläkään ei kuitenkaan ollut todellista käsitystä ilmiön yleisyydestä. Eräs saksalaislääkäri arvioi, että joka kolmas ihminen haudattiin ennen aikojaan, mutta englantilaisten ja ruotsalaisten lähteiden mukaan luku oli huomattavasti liioiteltu ja todellinen määrä oli luultavasti vain yksi kymmenestä.

Jotkut perehtyivät asiaan tarkemmin ennen kuin esittivät mitään arvioita. Yksi asiaan rationaalisesti suhtautuneista oli ensimmäisen kilpailun voittaja Eugène Bouchut. 

Hän kävi 1860-luvulla lääkärikollegoineen järjestelmällisesti läpi kaiken elävältä hautaamisesta tarjolla olevan materiaalin, kuten sanomalehti­artikkelit ja lääketieteelliset julkaisut, ja tarkisti niiden todenperäisyyden. 

Lopputulos oli yksiselitteinen: kertomukset olivat silkkaa sepitettä, ja jopa tieteelliset artikkelit pohjautuivat huolestuttavassa määrin epämääräisiin huhuihin.

Ranskalainen professori Paul Brouardel paneutui elävältä hautaamistapauksiin peräti 20 vuoden ajan. 

Matkustettuaan kaupungista ja maasta toiseen ja haastateltuaan suuren määrän lääkäreitä, viranomaisia ja kuolleiden omaisia hän joutui toteamaan, ettei yksikään lehdessä painettu tarina ollut pohjautunut todellisuuteen. 

Oppineet toki painottivat sitä, että oli tietysti olemassa muutamia hyvin dokumentoituja tapauksia, joissa hautaaminen oli tapahtunut liian varhain, mutta ilmiö ei ollut ainakaan niin yleinen kuin oli luultu.

Elävältä hautaaminen on suosittu aihe kauhukirjalli­suudessa ja -elokuvissa.

© Mary Evans

Koira eli arkussa kolme tuntia

Tieteelliset todisteetkaan eivät tukeneet sitä, että ihminen olisi pysynyt haudassa hengissä tunteja tai päiviä, kuten tarinoissa väitettiin. 

Jo 1700-luvulla saksalainen tutkija Ernst Hebenstreit laski, että arkussa riitti ilmaa enintään tunniksi.

Vuonna 1859 Hebenstreitin maanmies von Röser todisti asian sulkemalla ison koiran ilmatiiviiseen arkkuun, jossa oli lasikansi. Koira kuoli kolmessa tunnissa. 

Von Röser painotti sitä, että koira vei arkussa vähemmän tilaa kuin ihminen ja sillä oli siksi enemmän ilmaa käytettävissään. 

Hänen mukaansa ihminen olisi pysynyt arkussa hengissä korkeintaan tunnin.

Lääketieteen kehittyessä pelko elävänä hautaamisesta lievittyi. Ihmiset alkoivat luottaa siihen, että lääkärit tunnistivat kuoleman merkit. 

1900-luvun alkupuolella saattoi kulua jo kuukausia tai vuosia niin, ettei lehdissä esiintynyt sensaatiohakuisia juttuja elävältä haudatuista.

Ajoittain joukkohysteria puhkesi silti uudestaan jonkin lehtijutun jälkeen. Etenkin vuoden 1937 tapaus kuohutti lehtien lukijoita siitä yksinkertaisesta syystä, että se sattui olemaan tosi. 

Kaksi päivää hengissä maan alla

19-vuotias ranskalainen Angelo Hays menetti moottoripyöränsä hallinnan ja paiskautui pää edellä kiviseinään. 

Lääkäri tutki Haysin ja kuunteli stetoskoopilla hänen sydäntään. Lääkäri ei havainnut, että Haysin sydän olisi sykkinyt tai että tämä olisi hengittänyt, joten hän totesi tämän kuolleeksi.

Hays haudattiin kolme päivää onnettomuuden jälkeen. Samoihin aikoihin Haysin vakuutusyhtiössä havaittiin, että uhrin isä oli ottanut pojalleen 200 000 frangin henkivakuutuksen vain muutama viikko ennen onnettomuutta. 

Yhtiös­sä alettiin epäillä petosta ja lähetettiin tarkastaja tutkimaan tapausta. Onnettomuus oli kuin olikin todellinen, ja sen oli aiheuttanut sileä tienpätkä, jonne oli valunut traktorista öljyä. 

Kaikesta huolimatta tarkastaja halusi kaivaa ruumiin ylös, jotta Haysin kuolinsyy saataisiin selvitettyä perin pohjin.

Kaksi päivää hautajaisten jälkeen Haysin arkku kaivettiin ylös ja ruumis kuljetettiin Bordeaux’n oikeuslääketieteelliseen tutkimuslaitokseen, jossa lääkärit kokivat sitä tutkiessaan elämänsä yllätyksen: 

Haysin ruumis oli yhä lämmin. Saman tien Hays kiidätettiin sairaalaan ja useiden leik­kausten ja pitkällisen hoito­jakson jälkeen hän toipui täydellisesti. 

Hänen onnekseen maa, johon hänet oli haudattu, oli ollut kuivaa ja kuohkeaa eikä arkku ollut ollut tiivis. Lisäksi hänen hapen­tarpeensa oli ollut minimaalinen, koska hän oli ollut syvässä koomassa.

Angelo Hays pelastui haudasta sattumalta 232 vuotta Margorie McCallin jälkeen. Siinä missä irlantilaisnainen jatkoi normaalia perhe-elämää, Haysista tuli tähti. 

Hän keksi turva-arkun, jossa oli kirjasto, jääkaappi, happilaite, vessa ja hälytysjärjestelmä, ja lähti kiertueelle esittelemään ylellistä viimeistä leposijaa.

Bordeaux’ssa peräti 25 000 ihmistä maksoi 1970-luvullla nähdäkseen, miten Hays haudattiin uudestaan elävältä. 

Suorassa lähetyksessä, joka televisioitiin koko maahan, hän murtautui näyttävästi ulos maan syvyyksistä.

Lue lisää

Jan Bondeson: Buried Alive: The Terrifying History of Our Most Primal Fear, W. W. Norton & Co., 2002. Walter Hadwen: Premature Burial: How It May Be Prevented, Hesperus Press, 2012 Nicolaus Equiamicus & Franz Hartmann: Lebendig begraben, Ubooks-Verlag, 2010.

Lisätietoa elävältä haudatuista: tinyurl.com/qdvkcw2

Ehkä sinua kiinnostaa...