Lehdissä julkaistiin karkkiskandaalin aikaan makaabereja kuvia.

500 vuotta ruokahuijauksia: arsenikkikarkeista siniseen maitoon

Hamsterinrasvaa, rotanpapanoita, lyijyä, virtsaa ja arsenikkia – huijarit ovat kautta aikojen "maustaneet" ruokaa ties miten lisäansioiden toivossa. Lue lisää historian pahimmista ruokaskandaaleista.

Myrkkykarkkeja: Lapsille arsenikkipastilleja

  • Britannia, 1800-luku

Lontoossa ahneet karamellien valmistajat saivat vapaasti käyttää vaarallisia aineita tuotteissaan.

Vuonna 1831 lontoolaisille varmistui se, mitä he olivat jo pitkään epäilleet: kaupungissa myytävät karamellit olivat täynnä vaarallisia ainesosia.

Todisteet hankki lääkäri William Brooke O’Shaughnessy, joka kiersi ostamassa Lontoon kaupoista suuria määriä karamelleja kaikissa sateenkaaren väreissä.

O’Shaughnessyn kemiallisten analyysien tulokset olivat järkyttäviä. Houkuttelevat mansikan tai omenan muotoiset punaiset karamellit saivat useimmiten värinsä punaisesta lyijyä tai elohopeaa sisältävästä väriaineesta, vihreissä karamelleissa oli käytetty kuparia ja keltaisissa tavallisesti kankaiden värjäämiseen käytettyä kumiguttaa.

Britannian hallitus ei silti halunnut puuttua vapaiden markkinoiden toimintaan ja antoi lasten jatkaa herkuttelua myrkyllisillä makeisilla. Vuonna 1858 viranomaisten oli kuitenkin pakko ryhtyä toimeen.

Eräänä kauniina päivänä nimellä ”Humbug-Billy” tunnettu karkkikauppias möi torilla melkein kolme kiloa piparminttupastilleja, ja vuorokauden sisällä 20 asiakasta kuoli ja 200 muuta sai rajuja oireita, joihin kuului oksentelua, ripulointia ja kouristuksia.

Pian paljastui, että pastillit olivat sisältäneet arsenikkia. Pastillit valmistanut Joseph Neal oli lähettänyt apulaisensa apteekkiin hakemaan halpaa sokerinkorviketta, mutta apteekissa säkit olivat menneet sekaisin ja karamellimassaan sekoitettiinkin viisi kiloa arsenikkia – määrä riittäisi periaatteessa jopa 20 000 ihmisen tappamiseen.

Seuraukset: Asian vakavuus valkeni brittipoliitikoille, jotka säätivät karamelliskandaalin johdosta kaksi elintarviketurvallisuutta ja lääkeaineita koskevaa lakia.

Kupariteetä: Britit joivat myrkkymaaliteetä

Lontoolaiset joivat vuosikausia ”teetä”, joka olikin valmistettu aivan muista lehdistä.

© Getty Images
  • Britannia, 1800-luku

Markkinavoimat olivat päässet valloilleen Britannian teollistumisen vana­vedessä, ja ruokahuijauksia rajoitti vain puliveivareiden mielikuvitus.

Kemisti Friedrich Accum paljasti vuonna 1820, että suuri osa Lontoossa juodusta teestä oli kaikkea muuta kuin mitä kauniiden tee­rasioiden tekstit väittivät. Hänen analyysiensa mukaan brittien suosikkijuomaa olikin vuosikausia valmis­tettu halvoista saarnin, seljan tai oratuomen lehdistä.

Lehtiä käsiteltiin monin tavoin, jotta ne muistuttaisivat aitoa kiinalaista teetä. Ensin ne keitettiin ja roskat siivilöitiin pois ja sitten niitä paahdettiin uunissa ja hierrettiin niin, että ne käpertyivät teen­lehtien tapaan.

Jotta lehtiin saatiin myös oikeanlainen vihreä väri, niitä keitettiin kupariasetaatissa, ja kun se ei aina riit­tänyt, joskus lehtiä myös maalattiin pensselillä ja kuparimaalilla.

Seuraukset: Monet teekauppiaat saivat vankilatuomion.

Hamsterivoita: Sota-ajan luovuutta

  • Saksa, 1914–1918

Ensimmäisen maailmansodan aikana elintarvike­pula pakotti saksalaiset luoviin rat­kaisuihin. Viranomaiset hyväksyivät monia korviketuotteita, mutta mustan pörssin kauppiaat ottivat vielä omia vapauksia: esimerkiksi ”kahvia” valmistettiin pähkinöistä ja joukkoon lisättiin vähän tervaa maun vuoksi.

Kun pippuri loppui, huijarit keksivät pyöritellä tuhkasta pippurimaisia palloja. Voipula sai kekseliäät kaup­piaat sulattamaan levitteeksi myös jyrsi­jöiden, varisten ja jopa torakoiden rasvaa. Sodan ajan Saksassa saatettiin siis syödä jopa ruisleipää, joka ei välttämättä sisältänyt ruista mutta jonka päällä oli tuhkalla maustettua hamsterinrasvaa.

Seuraukset: Korvikkeet olivat tarpeen sodan aikana, eikä niitä siksi kielletty lailla sodan jälkeenkään.

Lyijyviiniä: Viinivenkoilija saatettiin jopa teloittaa 

  • Saksa, 1487  

Viinin valmistus on aina ollut monimutkainen prosessi, mutta keskiajalla oli lähes mahdotonta hallita sitä, kuinka hapanta tai makeaa viinistä tuli. Viinintuottajilla on kuitenkin aina ollut keinonsa korjata makua jälkikäteen.

Afrikassa viiniä pehmennettiin kipsikiteillä, kreikkalaiset sekoittivat viiniin marmoripölyä, hartsia tai suolavettä, ja rooma­laiset luottivat lyijyyn halutessaan makeuttaa happamia vuosi­kertoja.

Monet historiantutkijat uskovat, että se saattoi jopa olla syynä Rooman yläluokan vaikeuksiin saada perillisiä, sillä lyijy voi aiheuttaa impotenssia.

Seuraukset: 1400-luvun Saksassa viranomaiset alkoivat ymmärtää viiniin lisättyjen aineiden haitallisuuden. Vuonna 1487 Ulmin kaupungissa säädettiin laki, jonka mukaan jokaisen
kievarinomistajan oli vastattava viininsä puhtaudesta, eikä viinin joukkoon saanut sekoittaa mitään viranomaisten kieltämiä aineita.

Väärinkäytöksiä oli kuitenkin mahdotonta todistaa, joten huijaaminen oli yhä houkuttelevaa. Toisaalta jos asiakkaat sairas­tuivat juotuaan käsiteltyä viiniä, seurauksena oli ankaria ran­gaistuksia. Jos krouvari jäi kiinni vilpistä, hänen oli maksettava sakkoa ja kaadettava viini pois muiden silmien alla.

Saksalaisen kemistin Eberhard Gockelin todistettua lyijyn myrkyl­lisyyden vuonna 1694 rangais­tuksia kovennettiin entisestään. Pahimmillaan viinihuijareita odotti jopa kuolemantuomio.

Rottamakkaraa: Rotanlihaa, sahanpuruja ja ulosteita

Chicagon teurastamoalue Packingtown kuhisi rottia, jotka päätyivät makkaroihin.

© Granger/Polfoto
  • Chicago, 1906

Kirjailija Upton Sinclair julkaisi vuonna 1906 kirjansa Chikago, joka kertoi oloista Chicagon kuuluisalla teurastamoalueella Packing­townissa.

Se kuvasi alueen karua todellisuutta muun muassa näin: ”Siellä oli lihaa, joka oli maannut lattialla sonnan ja sahanpurujen keskellä, missä työläiset olivat tallustelleet ja syljeskelleet miljoonia kertoja. Siellä oli kasakaupalla lihaa varastoituna huoneissa, joissa katoista vuoti vettä ja joissa vilisti tuhansittain rottia. Nuo varastot olivat pimeitä, mutta lihan päällä saattoi silti erottaa kerroksen rotan­ulosteita.”

”Lihaa lapioitiin kottikärryihin, eivätkä työläiset edes yrittäneet poimia rottia lihan seasta, jos sellaisen sattuivat näkemään.”

Seuraukset: Kirjan johdosta säädettiin lait lihan tarkastuksista sekä elintarvikkeiden ja lääkeaineiden puhtaudesta, ja ne paransivat elintarvike­turvallisuutta huomattavasti.

Virtsaleipää: Lontoon likainen leipä

  • Britannia, 1700-luku

Lontoon ahneet leipurit jatkoivat usein jauhoja sekoittamalla taikinaan liitua, kalkkia tai luujauhoa.

Jos leivästä haluttiin vaaleampaa, siihen lisättiin myös metallisuola alunaa. Alunaa saatiin alumiinisulfaatista, josta se erotettiin hel­posti saatavalla emäksellä: virtsalla.

Mustan pörssin kauppiaat ostivatkin pientä korvausta vastaan kaupungin köyhiltä virtsaa tankkeihin myydäkseen sitä eteenpäin.

Seuraukset: 30 grammaa alunaa riittää tappamaan ihmisen. Huijareita rangaistiin julkisella nöyryytyksellä Lontoon likaisimmilla kaduilla. Mikäli leipuri harhautui kaidalta polulta toistuvasti, hänen uuninsa rikottiin ja häneltä evättiin oikeus toimia leipurina.

Sinistä maitoa: New Yorkin humalaiset lehmät

Johnsonin lehmät olivat niin huonossa kunnossa, etteivät ne pysyneet edes jaloillaan.

© frank leslie's illustrated weekly & Shutterstock
  • Yhdysvallat, 1858

Vuoteen 1858 mennessä New York oli kasvanut niin suureksi, ettei siellä enää ollut tilaa lehmien laitumille.

Silloin viskillä rikastunut Bradish Johnson sai hyvän ajatuksen: hän syöttäisi viskinvalmistuksesta tankkeihin jäävän lämpimän viljamassan lehmilleen! Sen ansiosta hän säästäisi sekä tuoreen rehun osto­hinnan että jätemassan kuljetuksesta koituvat kustannukset.

Niinpä mäskiä alettiin kantaa Johnsonin 13 000 lehmälle, jotka oli ahdettu likaiseen navettaan Hudsonjoen varrelle.

Jo entuudestaan heikkokuntoiset lehmät alkoivat tuottaa maitoa, joka haisi alkoholille ja oli niin laihaa, ettei siitä voinut valmistaa voita tai juustoa. Johnson ei siitä lannistunut vaan
laimensi maitoa entisestään vedellä, jolloin siitä tuli sinisävyistä, ja sekoitti siihen sitten porkkanamehulla makeutettuja ja väriaineella kellertäväksi värjättyjä jauhoja.

New Yorkissa asui tuolloin paljon köyhiä siirtolaisia, eivätkä he osan-neet epäillä mitään outoa maidossa, jota myytiin mitä hienoimpana terveiden maalaislehmien maitona. Todel­lisuudessa Johnsonin lehmät olivat jatkuvasti humalassa ja vakavasti sairaita.

Myös ihmiset kärsivät John­sonin maidontuotannosta. New York Timesin mukaan Johnsonin maito oli suoraan syyllinen siihen, että yli puolet vuonna 1858 New Yorkissa kuolleista 14 948 ihmisestä oli alle 5-vuotiaita lapsia.

Seuraukset: New Yorkissa tuli vuonna 1862 voimaan laki, joka kielsi minkäänlaisten aineiden lisäämisen maitoon.

Palsamoitua lihaa: Purkkiruoka tappoi sotilaita

Tuhannet yhdysvaltalais­sotilaat kuolivat vaarallisen säilykelihan takia.

© Granger/Polfoto & Shutterstock
  • Kuuba ja Puerto Rico, 1898

Espanjan ja Yhdysvaltojen välisessä sodassa Yhdysvaltojen pahin vihollinen eivät olleet espanjalaissotilaat vaan omien joukkojen säilykeruoka.

”Se näytti hyvältä mutta haisi for­maldehydillä pumpatulta ihmis­ruumiilta”, totesi yhdysvaltalaismajuri H. W. Daley purkkilihasta, jota hänen joukoilleen syötettiin Espanjan ja Yhdys­val­tojen välisessä sodassa.

Liha oli sit­keää ja täynnä säilöntäaineita, jotta se säil­yisi rintamalla Kuuban ja Puerto Ricon kuumuudessa. Daley oli nähnyt jopa kolme päivää auringossa ollutta purkista otettua lihaa, joka ei ollut pilaantunut eikä edes muuttanut väriään.

Aiemmissa sodissa Yhdysvaltojen armeijalla oli ollut mukanaan karjaa, jota teurastettiin ja syötiin tuoreeltaan paikan päällä. 1890-luvulla Chicagosta oli kuitenkin tullut lihanjalostusteollisuuden keskus, jossa edullisesta lihasta valmistettiin käteviä säilykkeitä.

Lihan säilyvyyttä parannettiin voimakkailla ja usein vaarallisilla säilöntäaineilla, kuten formaldehydillä. Tehtailija Albert Heller puolusteli toimintaa sanomalla, että  formaldehydi oli terveellistä, sillä se esti maidosta leviäviä koleratartuntoja.

Totuus oli toinen. Malaria ja keltakuume olivat yleisiä, ja vaarallisen lihan takia yhä useampi sotilas kaatui sairasvuoteelle, kun tuhannet sotilaat saivat ripulin säilykelihasta, jota he kutsuivat ”palsamoiduksi”.

Seuraukset: Sodassa kuoli 2 910 yhdysvaltalaissotilasta, mutta vain 345 heistä kaatui taistelussa.

Muut olivat vääränlaisen ravinnon heikentäminä sairastuneet kohtalokkaasti kelta­kuumeeseen, malariaan tai punatautiin. Skandaalin takia presidentti William McKinley erotti puolustusministeri Russell A. Algerin vuonna 1899.

Ehkä sinua kiinnostaa...