Crowhurstin trimaraani ei soveltunut Etelä-Atlantin kovaan merenkäyntiin.

© Topfoto/Polfoto

Valheiden suma ajoi seikkailijan itsemurhaan

Donald Crowhurst halusi vimmatusti purjehtia maailman ympäri ja voittaa arvostetun kilpailun, mutta hänen purjeveneensä oli siihen aivan liian hidas. Crowhurst alkoi valehdella sijaintinsa, ja lopulta hän meni piiloon aikeenaan palata sopivalla hetkellä huomaamatta kisaan ja purjehtia kunniakkaasti maaliin. Hän kuitenkin sotkeutui yhä pahemmin valheidensa verkkoon ja päätyi traagiseen ratkaisuun.

torstai 18. toukokuuta 2017 teksti Therese Boisen Haas

Samppanjapullo kolahti purjeveneen kylkeen mutta ei mennyt rikki. Pulloa heilauttanut Clare Crowhurst aisti tunnelman latistuvan. 

Vanhan merimiesuskomuksen mukaan tiesi huonoa onnea, jos laivan kastaminen ei sujunut kunnolla.

Pullo särkyi lopulta kolmannella yrittämällä, ja niin Claren aviomiehen Donald Crow­hurstin trimaraani Teignmouth Elec­tron sai nimensä. Puolivalmis vene liukui hitaasti veteen.

41 jalkaa pitkä vene oli tullut jo tuplaten niin kalliiksi kuin oli alun perin sovittu. 

Donald Crowhurst vaati siihen jatkuvasti parannuksia ja laati monimutkaisia piirustuksia, joiden mukaan telakan työntekijöiden piti vetää lukemattomia johtoja pitkin poikin veneeseen. 

Johdot kytkettäisiin tietokoneeseen, kunhan sähköinsinööri Crowhurst saisi sen valmiiksi. 

Tietokone valvoisi hänen matkaansa hänen purjehtiessaan yksin maailman ympäri, ja sen avulla hän aikoi voittaa sanomalehti Sunday Timesin lupaaman 5 000 punnan (vajaa 70 000 euroa) palkinnon. 

Crow­hurst uskoi tietokoneohjatun purjehduksensa nostavan hänen elektroniikka­yrityksensä Electron Utilisationin huimaan menestykseen.

Crowhurst yritti saada aluksensa kuntoon lähtöä edeltävinä päivinä.

© Getty Images

Jo lähtö epäonnistui

31. lokakuuta 1968: Oli viimeinen päivä lähteä tavoittelemaan Sunday Timesin Golden Globe -palkintoja. Muut olivat lähteneet jo aikaa sitten.

Britannian yleisradioyhtiö BBC oli kuvannut Donald Crow­hurstin valmisteluja useita päiviä, ja nyt hän pohdiskeli yläluokkaisella aksentillaan syitään ilmoittautua kisaan.

”Tunnen yhteenkuuluvaisuutta entisaikojen suurten purjehtijoiden kanssa”, Crowhurst selitti ja piti taidepaussin.

Laiturilla oli vielä paljon tavaraa, jotka piti ahtaa veneeseen. Crowhurst heitteli hytissä kuumeisesti varusteita sattumanvaraisesti vesitiiviisiin laatikoihin. 

Punaisen istuintyynyn alla olevassa laatikossa oli yhä irrallinen johtosekamelska, sillä hän ei ollut saanut tietokonetta rakennettua.

Clare toi miehelleen laukun, jossa oli joululahjoja: joogakirja, kiinalainen lusikka ja rasia kirsikka-suklaakonvehteja. 

Sekamelska hytissä masensi häntä. Edessä oli 9–10 kuukauden epäinhimillisen vaativa purjehdus, ja kaikki oli yhtä kaaosta. 

Hän kuitenkin hymyili urheasti, kun BBC:n kuvaaja pyysi perhettä poseeraamaan. 

Donald näytti solmio kaulassaan siltä kuin olisi ollut lähdössä perheensä kanssa kirkkoon eikä suinkaan lähes vuodeksi yksin merille.

Satamakaupunki Teignmouthin asukkaat olivat saapuneet sankoin joukoin saattamaan Teignmouth Electronia, joka lopulta hinattiin satamasta. 

Crowhurst vilkutti lähtiäisiksi. Hän ei kuitenkaan saanut purjeita nostettua, ja vene oli hinattava takaisin satamaan. 

Kun hän lopulta pääsi lähtemään neljän tunnin kuluttua, lehdistö ja kaupunkilaiset olivat jo aikaa sitten kaikonneet paikalta.

Vene vuoti ja ruuvit irtoilivat

5. marraskuuta: Crowhurst huomasi, että hänen aluksensa vuoti. Se oli myös aivan liian hidas.

Teignmouth Electron eteni Atlantilla vain 72,5 meripeninkulmaa päivässä. Trimaraanilla ei voi nousta suoraan vastatuuleen, joten Crowhurstin oli luovittava eteenpäin. Hitaan vauhdin lisäksi hän huomasi monia muitakin ongelmia.

”Heräsin tyytyväisenä, mutta sitten huomasin vaahtoa luukun kohdalla. 

Epäilykseni vuodosta vahvistuivat, kun havaitsin luukun alla olevan tilan olevan täynnä vettä”, Crow­hurst kirjoitti lokikirjaan. Hän tiivisti luukun lasikuidulla.

Crowhurst totesi, että trimaraanin kahden kellukkeen kaikki luukut vuotivat. 

Rauhallisilla Euroopan lähivesillä hän pystyisi tyhjentämään vettä aluksesta, mutta Afrikan eteläpuolella odotti ”The Roaring Forties”, myrskyisä avomerivyöhyke, joka kiertää eteläisen pallonpuoliskon 40. ­ja 50. leveys­piirin välillä. 

Siellä veneen yli iskeytyisi 28 metriä korkeita aaltoja eikä hän enää pystyisi pitämään ­ sitä kuivana.

Ongelmia ilmaantui yhä lisää. ”Huomasin, että tuuliperäsimestä oli irronnut ruuveja. Niitä on nyt neljä. 

Tämä hemmetin vene hajoaa käsiin”, Crowhurst kirjoitti. Hänellä oli kyllä runsaasti elektronisia komponentteja mukana mutta ei yhtään ylimääräisiä ruuveja. 

Hän ratkaisi ongelman siirtämällä ruuveja vähemmän tärkeistä paikoista tuuliperäsimeen. Myöskään radion vastaanotin ei toiminut kunnolla. 

Crow­hurst ähersi radion parissa tuntitolkulla. Ajatus siitä, että hän joutuisi keskeyttämään, vuorotteli hänen mielessään hänen ainutlaatuiselle matkalle lähdöstään tuntemansa ylpeyden kanssa.

BBC oli antanut hänelle mukaan 16-millimetristä filmiä käyttävän kameran, jolla hän kuvasi hyviä hetkiään: mietiskelevää tähyilyä horisonttiin tai reipasta purjeiden käsittelyä. 

BBC oli lainannut hänelle myös kasettinauhurin, jolle hän saneli tuntevansa saaneensa ”ainutkertaisen mahdollisuuden lähettää viestin, syvällisen havainnon, joka pelastaa maailman”.

Matka kävi hengenvaaralliseksi

15. marraskuuta: Kolme purjehtijaa oli jo jättänyt kilpailun kesken. Crowhurstille keskeyttäminen tarkoittaisi perheen joutumista kodittomaksi.

Crowhurst alkoi vähitellen ymmärtää tilanteensa vakavuuden, ja hän harkitsi vakavasti kilpailun keskeyttämistä. Hän listasi kokonaisen päivän ajan argumentteja jatkamisen puolesta ja sitä vastaan.

”Jos jatkan, rikon Clarelle antamani lupauksen siitä, että purjehdin vain niin kauan kuin jatkaminen on varmasti turvallista. Sitä en voi rehellisesti nyt taata”, Crowhurst pohti.

”Venettä ei sen tämänhetkisessä kunnossa voi ajaa neljää solmua nopeampaa ’Roaring Forties’ -alueella, joten pääsisin kiertämään Hyväntoivonniemen paljon laskettua myöhemmin.” Crowhurst arvioi mahdollisuuksiensa selvitä siellä hengissä olevan 50–50.

”Mikä pirullisen hirvittävä päätös tehtäväksi, pirullisen hirvittävä!” Crowhurst kirjoitti lokikirjaan. 

Jos hän pääsisi edes Kapkaupunkiin asti, hän olisi sentään päässyt yhtä pitkälle kuin neljästä kisan keskeyttäneestä pisimmälle päässyt eikä luovuttaminen tuntuisi niin nololta.

Keskeyttämisen taloudelliset vaikutukset kuitenkin ahdistivat Crowhurstia. Hän oli luvannut sponsorilleen, matkailuvaunuja myyvälle Stanley Bestille, lunastaa veneen itselleen, mikäli hän keskeyttäisi kisan. 

Se ajaisi hänen elektroniikkayrityksensä konkurssiin, ja perhe menettäisi kotinsa. Hän jatkoi pohdiskelua koko yön, ja aamulla hän teki lopullisen päätöksen.

Ajatus petoksesta muotoutui

21. marraskuuta: Kilpakumppanit olivat jo myrskyisällä ”Roaring Forties” -vyöhykkeellä, mutta Crow­hurst ei ollut edes ylittänyt vielä päiväntasaajaa.

Crowhurst oli radioyhteydessä sponsorinsa Stanley Bestin kanssa. Hän ei maininnut mitään keskeyttämisajatuksistaan, sillä hänen mielessään oli alkanut muotoutua suunnitelma: väärennetyn lokikirjan avulla hän voisi uskotella purjehtineensa maailman ympäri vaikkei sitä tekisikään.

Petoksessa olisi suuret riskit, joten se oli tehtävä huolella. 

Kisan voittajan lokikirja syynättäisiin tarkasti, joten Crow­hurstin oli pidettävä huoli siitä, ettei hän tulisi maaliin nopeimpana. Tärkeintä oli nyt välttää taloudellinen romahdus – ja nöyryytys.

Crowhurst ryhtyi valtavaan urakkaan: hän tutki tarkasti kalenteria ja auringon nousu- ja laskuaikoja ja hahmotteli kuvitellun maailmanympäripurjehduksen reitin ja aikataulun. 

Hän alkoi pitää kahta lokikirjaa: todellisiin tapahtumiin perustuvaa, jotta hän tietäisi, missä todella oli, sekä kuvitellun maailmanympäripurjehtijan lokikirjaa.

Crowhurst teki muka maailmanennätyksen

10. joulukuuta: Crowhurstin petos meni niin pitkälle, ettei hän voinut enää perääntyä.

Rodney Hallworth oli vanhan koulun toimittaja, jonka suupielestä roikkui aina sikari hänen hakatessaan vimmatusti kirjoituskonettaan. 

Hän oli aiemmin työskennellyt sensaatiolehti Daily Mailille, mutta nyt hän pyöritti tietotoimistoa Teignmouthissa ja toimitti uutisia alueen paikallislehdille. Hänellä oli kuitenkin yhä yhteyksiä Lontoon maanlaajuisiin lehtiin.

Hallworth oli tavannut Crowhurstin kesällä ja tarjoutunut tämän PR-mieheksi. 

Hallworth oli ollut kovin pettynyt Crow­hurstin hitaaseen etenemiseen kisassa, mutta yhtäkkiä Crowhurst ilmoitti hänelle ylittäneensä päiväntasaajan ja purjehtivansa nyt todella nopeasti.

243 meripeninkulmaa vuorokaudessa – sehän oli uusi maailmanennätys! 

Hallworth iski hampaansa sikariinsa ja alkoi naputtaa uutista purjehduskilpailun mustasta hevosesta, joka heikon alun jälkeen oli nyt päässyt häikäisevään vauhtiin. Kukaan ei kyseenalaistanut amatööripurjehtijan huimaa vauhtia.

Todellisuudessa Crowhurst oli yhä parinsadan meri­peninkulman päässä päiväntasaajasta. 

Hän oli niin kaukana ilmoittamastaan sijainnista, ettei sitä enää voisi väittää inhimilliseksi virheeksi – tämän jälkeen hän jäisi auttamatta kiinni valehtelusta, mikäli hän keskeyttäisi. Crowhurst ei voinut muuta kuin ohjata vuotavan purkkinsa kauemmas Atlantille.

Donald Crowhurstin piti dokumentoida matkansa 16 mm:n kameralla. Hän kuvasi itsensä brittiläisenä merisankarina.

© Donald Crowhurst

Clare toivotti hyvää joulua

21. joulukuuta: Crowhurst oli lopulta ylittänyt päiväntasaajan ja lähestyi Brasilian rannikkoa.

Crowhurst löysi tyyrpuurin puoleisesta kellukkeesta pitkän halkeaman. Olisi sulaa hulluutta jatkaa. 

Hän lähetti viestin Rodney Hallworthille ja ilmoitti sijaintinsa lähelle brasilialaista Trinidaden saarta. 

Hallworth uskoi kuitenkin, että sähkötyksessä oli tapahtunut virhe, ja tulkitsi Crowhurstin tarkoittaneen Tristan da Cunhaa, joka on saari Atlantilla, suunnilleen Kapkaupungin tasolla.

Hallworth lähetti innoissaan lehdistötiedotteen, jonka mukaan Crowhurst oli jälleen edennyt valtavin harppauksin ja kiertäisi pian Hyväntoivonniemen. 

Crowhurst kuunteli lyhytaaltolähettimestään englantilaisia radiolähetyksiä ja tiesi, että vale oli levinnyt koko Britanniaan.

Crowhurstista tuntui pahalta, eikä hän kertonut vaimolleenkaan, missä oli, kun Clare toivotti jouluaattona radioitse hyvää joulua. 

Hän väitti, ettei ollut kiireiltään ehtinyt käyttää sekstanttia. Claren tivattua edes summittaista sijaintia hän sanoi lopulta olevansa ehkä jossain Kapkaupungin tienoilla, mikä täsmäsi Hallworthin tiedotteen kanssa.

Oli joulupäivä, ja Crowhurst erotti Brasilian rannikon vain 20 meripeninkulman päässä. Hän oli juuri valehdellut vaimolleen olevansa lähes 3 000 meripeninkulman päässä todellista sijainnistaan.

Hallworth lisäsi vettä myllyyn

19. tammikuuta 1969: Vain neljä miestä oli jäljellä kilpailussa. Robin Knox-Johnston pääsi heistä ensimmäisenä Kap Horniin.

Crowhurst ei enää jaksanut valehdella, joten hän päätti lakata täysin käyttämästä radiotaan. Sitä ennen hän lähetti vielä sponsorilleen Stanley Bestille kuvauksen veneen vaurioista. 

Hän liioitteli vahvasti toivoen Bestin luopuvan vaatimuksistaan aluksen suhteen. Toimittaja Rodney Hallworthille Crow­hurst lähetti viestin alkavasta radiohiljaisuudesta ja ­ilmoitti harvinaisen tarkasti olevansa Etelä-Atlantilla sata meripeninkulmaa autiosta Goughin saaresta kaakkoon.

Hallworthin saamassa sähkeessä sana Gough oli kuitenkin muuttunut muotoon tough eli kova. Hän oli turhautunut siihen, että Crowhurstilta tulevat viestit olivat usein vaikeaselkoisia eikä niissä ollut paljonkaan tietoja. 

Hän osasi kuitenkin tarinankertomisen taidon, ja itse saamastaan sekä Crow­hurstin Bestille lähettämästä veneen vaurioita kuvailevasta viestistä hän loi oman dramaattisen tulkintansa tilanteesta: ”kova” viittasi ehkä siihen, että Crowhurst oli kovassa paikassa eli hän oli varmaankin juuri kiertämässä Hyväntoivonniemeä. Sehän selittäisi myös Crowhurstin radiohiljaisuuden.

”Veneen perään iskeytynyt valtava aalto oli vahingoittanut ohjaamoa”, Hallworth kirjoitti. 

Tilanne oli hänen mukaansa ollut niin dramaattinen, että ”Crowhurstin oli ollut pakko laskea kaikki purjeet kolmeksi päiväksi ja tehdä hätäkorjauksia”. 

Hallworth liioitteli kunnolla tiedotteessaan, ja sen jälkeen kaikki olivat huolissaan Crowhurstin hyvinvoinnista – eikä kukaan tullut ajatelleeksikaan mahdollista petosta. 

Crowhurst nousi maihin Argentiinassa

6. maaliskuuta: Kukaan ei ollut kuulut pihaus­takaan Crowhurstista lähes 50 päivään. ­Hän piileskeli Etelä-Amerikan rannikolla. 

Crowhurst kulutti aikaansa kuuntelemalla radiota ja varsinkin säätiedotuksia kaikkialta maailmasta. 

Niiden perusteella hän teki laskelmia mahdollisesta etenemisestään kuvitteellisella maailmanympäripurjehduksellaan.

Kilpailun suosikki, nuori laivastoupseeri Robin Knox-Johnston, oli jo kiertänyt maapallon ja lähestyi taas Eurooppaa. 

Päivänä, jolloin hän ylitti jälleen päiväntasaajan, Crow­hurst ajoi karille Saladojoen suulla Argentiinan rannikolla.

Teignmouth Electron oli ajautunut niin lähelle rantaa, että nyt se oli juuttunut hiekkasärkkään. Crowhurst päätti kahlata rantaan, vaikka riskinä oli, että hänet tunnistettaisiin Golden Globe -kilpailun osallistujaksi. 

Hän kuitenkin tarvitsi ruuveja ja puutavaraa pitääkseen veneensä pinnalla, ja ehkä hänen rantautumisensa onnistuisi täällä huomaamattomammin kuin jossain suuressa satamassa.

Crowhurst oli sattumalta ajanut hiekalle paikallisen rannikkovahdin talon kohdalla, ja päästyään ihmisten ilmoille hän törmäsi päistikkaa rannikkovahti Santiago Franchessiin ja tämän kahteen apulaiseen. 

Kylässä kävi harvoin vieraita, joten he ottivat tulijan sydämellisesti vastaan vaikkeivät osanneetkaan sanaakaan englantia. Heidän mielestään runsaasti hymyilevä Crowhurst vaikutti hieman maaniselta.

Merkittyään ylös kaikki Crowhurstin tiedot passin numeroa myöten Franchessi ajoi jeepillään 30 kilometrin päähän lähimpään puhelimeen antamaan raporttinsa. 

Crowhurstin onneksi puhelun vastaanottajalle riitti tieto siitä, että outo purjehtija ei vaikuttanut hämäräperäiseltä, eikä hänen nimensä paljastunut.

Franchessi oli näet lyhentänyt passissa olevan koko nimen Donald Charles Alfred Crowhurst muotoon Charles Alfred. 

Hän luuli, että ”Donald” oli nimeen varsinaisesti kuulumaton aateluuden merkki, kuten ”Don” espanjaksi, ja ”Crow­hurstin” hän tulkitsi espanjalaisen nimeämistavan mukaan purjehtijan äidin tyttönimeksi, joten sekään ei ollut hänen mielestään merkityksellinen.

Franchessi tarjosi vieraalleen ”Charles Alfredille” päivällisen sekä tarvittavat materiaalit veneen korjaamiseen, ja sen jälkeen Crowhurst pääsi takaisin merelle.

”Haluan pelastaa sieluni!”

18. maaliskuuta: Kun kolme kilpailijaa oli kiertänyt Etelä-Amerikan kärjen, Kap Hornin, kuultiin yllättävä uutinen.

Crowhurst oli korjannut veneensä ja ajelehti Argentiinan rannikolla tappaakseen aikaa, kun jo kolmas kilpailija, Nigel Tetley, kiersi Etelä-Amerikan eteläkärjen Kap Hornin. 

Knox-Johnston oli puolestaan enää kuukauden matkan päässä Plymouthista, ja häntä pidettiin jo lähes varmana Golden Globe -palkinnon voittajana.

Knox-Johnstonin pahin kilpailija, ranskalainen Bernard Moitessier lähestyi päiväntasaaja. Yhtäkkiä Moitessier kuitenkin ilmoitti vetäytyvänsä kilpailusta purjehtiakseen vielä toistamiseen maailman ympäri.

”Älkää luulko, että minä yrittäisin rikkoa jotain ennätystä. ’Ennätys’ on niin typerä sana merillä. Minä jatkan pysähtymättä, koska olen onnellinen merellä – ja ehkä koska haluan pelastaa sieluni”, Moitessier viestitti.

Näin sympaattisesta Nigel Tetleystä tuli todennäköisin 5 000 punnan voittaja. 

Kukaan ei tiennyt Crowhurstin sijaintia, sillä hänestä ei ollut kuulunut mitään kuukausiin, mutta hänen oletettiin olevan jossain eteläisellä Tyynellämerellä, jos hän ylipäätään olisi enää elossa. Teoriassa hän saattaisi vielä päihittää Knox-Johnstonin ajan.

Crowhurst jatkoi tekaistun lokikirjansa työstämistä ja laskeskeli kuviteltua keskinopeuttaan. 

Sen mukaan hän voisi kiertää Kap Hornin takaisin Atlantille 15. huhtikuuta. Hänen oli siis odoteltava vielä kuukauden verran, ennen kuin hän voisi liittyä taas mukaan kisaan.

Teignmouth Electron palasi ääneen

9. huhtikuuta: Crowhurst päätti purjehtia Falk­landinsaarille ottamaan myrskyisiä kuvia. Hän rikkoi 84 päivää kestäneen radiohiljaisuuden.

Crowhurst toivoi saavansa Falklandinsaarten myrskyävästä merestä kuvamateriaalia, joka antaisi uskottavuutta hänen tarinalleen purjehtimisesta ”Roaring Forties” -alueella. 

Hän aikoi myös yrittää lähettää lisävahvistukseksi sähkeen uusiseelantilaisen radioaseman kautta. Kumpikaan ei kuitenkaan onnistunut.

Teignmouth Electron pääsi Falklandinsaarille, jotka ovat riittävän lähellä Etelä-Amerikan eteläkärkeä, jotta hänen ­uskottaisiin kiertäneen Kap Hornin. 

Meri oli kuitenkin poikkeuksellisesti aivan tyyni, ja hänen oli tyydyttävä kuvaamaan rauhallista auringonlaskua.

Crowhurst yritti morsettaa Wellingtoniin Uuteen-Seelantiin, mutta hän ei saanut yhteyttä. Sen sijaan hänen signaalinsa havaittiin argentiinalaisella radioasemalla, josta kysyttiin Crowhurstin koordinaatteja.

Kun Crowhurst kerran väitti olevansa matkalla Tyyneltämereltä Kap Horniin, yhteys Argentiinaan voisi vaikuttaa omituiselta. 

Niinpä hän vastasi vältellen ja lähetti vain varsin kryptisen viestin, jonka sisältö oli lähinnä tarkoitettu Hallworthille Britanniaan: ”Suunta kohti Digger Ramirezia – Loki kaput – Mitä uutta meritaistelusta?”

Hallworth sai viestin kesken aamutoimiensa 10. huhtikuuta. 

Hän ei ollut kuullut Crowhurstista mitään lähes kolmeen kuukauteen, eikä kukaan tiennyt, oliko tämä enää edes hengissä. 

Hallworth ryntäsi heti soittamaan Clarelle hyvät uutiset. Sitten hän alkoi tulkita sähkettä.

”Digger Ramirez” viittasi varmasti pieneen Diego Ramírezin saariryhmään, joka sijaitsee Kap Hornista etelään. 

Hall­worth laski keskinopeutta ja tuli siihen tulokseen, että Crowhurst oli varmaan parhaillaan kiertämässä Kap Hornia!

Crowhurstin trimaraani löytyi hylättynä mereltä 10. heinäkuuta 1969.

© Souvenirs de Mer

Ensimmäinen kilpailija pääsi maaliin

22. huhtikuuta: Toimittajat laskivat, että Crow­hurst olisi purjehtijoista nopein. Voitto – ja katastrofi – näytti ilmeiseltä.

Robin Knox-Johnston sai sankarin vastaanoton, kun hän saapui Suhaili-aluksellaan Falmouthiin Cornwallin rannikolle. 

Häntä sponsoroinut sanomalehti Sunday Mirror ja kaikki suuret tiedotusvälineet olivat paikalla, ja purjehduskisasta uutisoitiin laajasti. 

Jutut saivat lisää dramaattista sisältöä Rodney Hallworthin tiedotteesta, jonka mukaan Crowhurst oli kiertänyt Kap Hornin viikkoa ennakoitua aiemmin.

Crowhurstin uskomaton vauhti tarkoitti, että hän palaisi Teignmouthiin kesä-heinäkuun vaihteessa. 

Hänen purjehduksensa kestoksi tulisi siis noin 250 päivää, jolla hän ohittaisi sekä Knox-Johnstonin 313 päivää että Tetleyn arvioidun 260 päivää ja voittaisi 5 000 puntaa.

Lopulta Crowhurstin ei enää tarvinnut lymyillä eteläisellä Atlantilla, sillä hänen todellinen sijaintinsa oli nyt sama kuin mihin hän olisi päässyt purjehtimalla maailman ympäri. 

Hän saattoi taas lähettää radioviestejä ja morsetti innoissaan Argentiinaan sekä Britanniaan Portisheadiin, joka oli maailman tärkein meriliikenteen radioasema.

Crowhurst lähetti Knox-Johnstonille onnittelusähkeen sekä Hallworthille viestin, jossa hän kuvaili eloisasti poltetun puun tuoksua Falklandinsaarilta tulevassa tuulessa. 

Samalla hän sai kuulla Moitessierin yllättävästä keskeytyksestä, Tetleyn sijainnista vain viisi päivää hänen edellään sekä siitä, että hänen odotettiin olevan kisan nopein purjehtija.

Viimeinen uutinen sai Crowhurstin suunniltaan: jos hän voittaisi, hänen lokikirjansa tutkittaisiin tarkasti, ja silloin hänen synkkä salaisuutensa paljastuisi. 

Hänen oli siis pakko hävitä nopeudessa Tetleylle.

 Hän ei kuitenkaan voinut noin vain hidastaa, vaan häviämisestä oli tehtävä uskottavaa.

Vaikea kotimatka alkoi

4. toukokuuta: Crowhurst ei enää juuri purjehtinut vaan keskittyi Einsteinin suhteellisuusteoriaan.

Crowhurst oli jo matkalla kohti kotia, mutta hänen mielenterveytensä alkoi horjua. 

Hän oli matkansa aikana lukenut Albert Einsteinin kirjaa, jossa tämä selitti suhteellisuusteoriaansa maallikoille, ja tehnyt siitä kriittisiä muistiinpanoja vihkoonsa. 

Nyt se alkoi käydä jo pakkomielteenomaiseksi. 

Hän kirjoitti pitkästi ihmisen paikasta maapallolla ja pohti jatkuvasti ”kosmisen integraalin” käsitettä.

Crowhurstin vene ei juuri liikkunut neljään päivään. Hän sai kotoa sähkeitä, joista yhdessä Clare kehui olevansa hänestä ylpeä ja toisessa Hallworth kertoi jo sopineensa useista lehtihaastatteluista. ”Suuri tervetulojuhla odottaa, koko Teignmouth innoissaan”, Hallworth hekumoi.

Crowhurst vastasi vältellen: ”Kaikki hyvin. Ei mahdollisuutta ohittaa Tetleya. Tulee tiukka tulos.” 

Sen jälkeen hänen vauhtinsa hidastui huomattavasti, ja Sunday Timesin lööpeissä hänen saapumisennustettaan lykättiin viikolla. Crow­hurst uppoutui yhä syvemmälle kosmiseen integraaliinsa.

Kilpailijan tie katkesi haaksirikkoon

20. toukokuuta: Nigel Tetley haaksirikkoutui Azoreilla, ja Crowhurstista oli sittenkin tulossa nopein purjehtija vastoin tahtoaan.

Nigel Tetleyn trimaraani Victress oli surullisessa kunnossa. Siihen oli Tyynellämerellä iskenyt kaksi jättiläisaaltoa, jotka olivat repineet siitä lasikuitua ja vaurioittaneet hyttiä. 

Vuotava Victress otti suunnattomasti vettä sisäänsä joka päivä. Siitä huolimatta Tetley päätti yrittää kaikkensa kuultuaan, että Crowhurst oli aivan hänen vanavedessään. 

Hän kunnioitti suuresti Knox-Johnstonia ja Moitessieria, joita hän piti sielunveljinään, mutta Crowhurstille hän ei aikonut hävitä, vaikka tämäkin purjehti trimaraanilla.

Tetley alkoi kursia venettään kokoon, ja päästäkseen käsiksi rungon vakaviin vaurioihin hän joutui poistamaan osan kansilaudoituksesta.

Vahingot olivat mittavia, ja hänen oli myönnettävä, ettei hän pystyisi korjaamaa Victressiä. Niinpä hän päätti sen sijaa porata runkoon reikiä, jotta sisään vuotava vesi ei nousisi vesilinjan yläpuolelle. 

Uurastettuaan kaksi päivää päiväntasaajan kuumuudessa hän saattoi lopulta nostaa purjeet ja pääsikin pian jo Azoreille. 

Hän oli enää 1 100 meripeninkulman päässä Plymouthista, josta hän oli lähtenyt kahdeksan kuukautta aiemmin.

Hän odotti olevansa maalissa muutamassa viikossa, ja tyytyväisenä hän nukkui kerrankin rauhassa hytissään.

Keskellä yötä Tetley kuitenkin heräsi siihen, että Victressiin syöksyi vettä. 

Trimaraanin paapuurin puolen kelluke oli repeytynyt irti, ja Tetleyn purjehdus päättyi siihen. Hänet poimittiin seuraavana päivänä pelastuslautaltaan italialaiseen säiliöalukseen.

Crowhurst oli hulluuden partaalla

26. toukokuuta: Crowhurst antoi veneen ajelehtia tuulessa ja yritti korjata radiotaan.

Crowhurst uurasti trooppisessa kuumuudessa 16 tuntia ­ilkosillaan korjatakseen radionsa, jolla hän pystyi nyt vain vastaanottamaan viestejä. Hän oli kuullut Tetleyn haaksirikosta.

Crowhurstin henkinen tila järkkyi entisestään. 

Jos mitään ei tapahtuisi, hän voittaisi nyt 5 000 puntaa ja joutuisi juhlaillalliselle Francis Chichesterin ja muiden tuomareiden kanssa vanhalle Cutty Sark -klipperille. 

Päivällisellä miehet kertoilisivat koettelemuksistaan, Crowhurstin elektroniikkayritys saisi tuntitolkulla ilmaista mainosta, hänen pitäisi kirjoittaa kirja kokemuksistaan, ja koko maailma ihailisi hänen saavutustaan – ja hän joutuisi jokaikinen päivä pelkäämään paljastuvansa huijariksi.

Eristäytyneenä omaan maailmaansa Crowhurst puuhaili kuumeisesti radionsa kanssa sotkuisessa hytissään vailla mitään käsitystä ajan kulusta. Alus ajelehti tuulessa.

”Tämä on ollut hyvä peli...”

24. kesäkuuta: Mielipuolisuus raastoi Crowhurstia, ja hän kirjoitti tärkeän viestin ihmiskunnalle.

Sargassomerellä Crowhurst tunsi löytäneensä yhteyden maailmankaikkeuden kanssa. Hän väkersi maailmalle 25 000 sanaa pitkän viestin, jonka otsikkona oli ”Filosofia”. 

Hän osoitti matemaattisen kaavan avulla, että ”fyysinen olemassaolo on tarpeetonta”. Crowhurst oli ainoana maailmassa ymmärtänyt, että hän saattoi ajatuksen voimalla muuttaa itsensä kosmiseksi olennoksi. 

Hän kirjoitti päivin öin, ja koska hänen kellonsa oli pysähtynyt, hän ei enää tiennyt, mitä kello oli tai edes mikä päivä oli.

Crowhurst arvioi kuitenkin, että päivä oli 1. heinäkuuta ja kello oli 10.00 – ja jatkoi kirjoittamista. 

Sivun reunaan hän merkitsi jatkuvasti kellonaikoja, aivan kuin hän seuraisi ajan hupenemista ennen kuoleman hetkeä:

  • Klo 11.15.00: Nyt paljastuu pelin todellinen luonne ja tarkoitus ja voima, rikkomus olen minä. Minä olen, mitä olen, ja näen rikkomukseni luonteen
  • Klo 11.17.00: Minulla ei ole tarvetta pidentää peliä… Tämä on ollut hyvä peli, joka on lopetettava… Minä osallistun peliin, kun haluan, minä vetäydyn pelistä 11.20.40 Ei ole mitään syytä pahaan…

Siihen päättyivät lokikirjan merkinnät. Brittiläinen postivene Picardy löysi Teignmouth Electronin ajelehtimasta tyvenessä 10. heinäkuuta. Vene oli tyhjä.

Jälkikirjoitus

Picardyn kapteeni luki lokikirjat ja ymmärsi pian totuuden Crowhurstin maailmanympäripurjehduksesta.

Tarina Donald Crowhurstin petoksesta ja itsemurhasta levisi Rodney Hallworthin kautta brittiläiseen lehdistöön.

Sunday Timesin 5 000 punnan palkinnon sai Robin Knox-Johnston, joka suoriutui ainoana koko kilpailusta. 

Hän lahjoitti rahat Donald Crowhurstin perheelle. Ranskalainen Bernard Moitessier, joka keskeytti kilpailun jatkaakseen purjehtimista, rantautui kesäkuussa 1969 Tahitille.

Teignmouth Electronin hylky on yhä Cayman Bracin saarella Karibialla. Crowhurstin ruumista ei koskaan löydetty.

Ehkä sinua kiinnostaa...