Ryhmä rohkeita miehiä rekikoirineen lähti arkailematta Alaskan jäätävään autiomaahan viedäkseen elintärkeää lääkettä talven saartamaan kaupunkiin.

© Science Museum London, U.S. Public Health Service & Shutterstock

Rekikoirien piti pelastaa kaupunki tautiepidemialta

Alaskalaisen Nomen pikkukaupungin lääkäri sähkötti avunpyynnön Yhdysvaltojen terveysviranomaisille tammikuussa 1925. Nomessa raivosi kurkkumätäepidemia, lääkettä ei riittänyt kaikille, ja kaupungin satama oli jäässä. Nomelaisten kohtalo riippui nyt rekikoirista, joiden oli kiidätettävä kaupunkiin lääkkeitä Alaskan hyisessä talvessa.

perjantai 14. heinäkuuta 2017 teksti Benjamin Christensen

Harva paikka maapallolla oli vuonna 1925 yhtä eristyksissä kuin kullankaivajien perustama Nomen kaupunki Länsi-Alaskassa. 

Nome sijaitsi juuri ja juuri napapiirin eteläpuolella, ja puolet vuodesta sitä ympäröivät lumen peittämät erämaat, jäätynyt meri sekä kaamoksen ­pimeys. 

Talven lähestyessä lokakuussa viimeisetkin laivat lähtivät Nomen satamasta, jotta ne eivät jäisi jäiden saartamiksi, ja ne palasivat vasta heinäkuussa meren vapauduttua jäästä.

Lokakuusta kesäkuuhun Nomen asukkailla oli vain yksi yhteys ympäröivään maailmaan: koiravaljakoiden operoima postilinja. 

Koiravaljakoiden reitti, niin sanottu Iditarod Trail, oli ainoa keino kuljettaa Nomeen välttämättömiä tarvikkeita, kuten ruokaa, työkaluja ja postia. 

Kuljetuksista vastasivat paikalliset koira­valjakkoajajat, ja reitin varrella oli majataloja, joissa miehet koirineen saattoivat levätä ja lämmitellä.

Kurkkumätä alkoi levitä

Nome, tiistai 20. tammikuuta 1925

Iditarod Trail -reitin pohjoinen päätepiste oli Nomen pikkukaupunki, jonka ainoa lääkäri Curtis Welch oli vastuussa kaupungin noin tuhannen asukkaan terveydestä. 

Tiistaina 20. tammikuuta Welch tutki taas kerran nuoren Billy Barnettin, joka oli maannut Nomen sairaalassa jo lähes kaksi viikkoa väsyneenä, kuumeisena, kurkkukipuisena ja rauhaset turvonneina. 

Kaikkein eniten tohtori Welchiä kuitenkin huolestuttivat pojan kurkun ja nenän limakalvoille ilmestyneet paksut, harmahtavat peitteet. Kaupungissa oli tuona talvena sattunut jo kaksi äkillistä kuolemantapausta, ja Welch pelkäsi Billyn olevan pian kolmas.

Pojan oireet viittasivat vaaralliseen tartuntatautiin, jota kutsuttiin ”kuristustaudiksi”. Nimi johtui siitä, että potilaat menehtyivät tukehtumalla, kun heidän nielunsa limakalvot vähitellen turposivat ja peittyivät veren ja liman synnyttämiin kovettumiin.

Kuristustauti on yksi Corynebacterium diphtheriae -bakteerin aiheuttaman kurkkumädän eli difterian muoto. 

Welch tiesi, että kurkkumätä oli joillakin paikkakunnilla ­tappanut jopa puolet lapsista ja runsaasti ­aikuisia. Kurkkumätää hoidettiin tuohon ­aikaan antitoksiineja sisältävillä seerumirokotteilla, jotka heikensivät kurkkumätäbakteerien kykyä erittää myrkyllisiä aineita. 

Welchillä oli kuitenkin varastossa vain 80  000 seerumiyksikköä, jotka riittivät ainoastaan kuuden potilaan hoitoon.

Kun Nomessa Alaskassa puhkesi kurkkumätäepidemia vuonna 1925, kaupungin lääkäri pyysi apua sähkeitse.

© Science Museum London, U.S. Public Health Service & Shutterstock

Avunpyyntö viranomaisille

Nome, ilta 21. tammikuuta

Tohtori Welch kertoi pahat aavistuksensa Nomen kaupunginvaltuustolle, joka päätti yksimielisesti ottaa yhteyttä viranomaisiin. 

Welch lähetti saman tien sähkeen Yhdysval­tojen kansalliselle terveysviranomaiselle Washingtoniin ja Alaskan pääkaupunkiin Juneauhon: ”Kurkkumätä leviää STOP Tarvitaan miljoona yksikköä lääkettä STOP posti ainoa kuljetuskeino STOP.”

Seerumi loppuisi Nomesta nopeasti, mikäli sitä ei toimitettaisi kaupunkiin muualta. Welch oli jo käyttänyt Billy Barnettiin hoitoon 6  000 yksikköä pienestä varastostaan, mutta pojan terveydentila ei ollut kohentunut.

Koiravaljakot apuun

Anchorage, 26. tammikuuta

Alaskan suurimman kaupungin Anchoragen piirinlääkäri kiiruhti lennätinkonttoriin ilmoittamaan hyviä uutisia. 

Satuaan tohtori Welchin avunpyynnön hän oli tutkinut kaupungin lääke­varastoja ja tehnyt odottamattoman löydön, josta hän nyt sähkötti Welchille Nomeen: 

”300  000 yksikköän vasta-ainetta löydetty rautatieläisten sairaalasta. Lähetys voidaan lähettää junalla Nenanaan. Voivatko koiravaljakot kuljettaa seerumin Nenanasta Nomeen?”

Anchoragesta löydetty seerumimäärä ei riittäisi pysäyttämään kurkkumätäepidemiaa, mutta se auttaisi hidastamaan taudin leviämistä, kunnes Nomeen saataisiin lisää lääkettä.

Alaskan kuvernööri ­antoikin käskyn lähettää seerumiampullit välittömästi Anchoragesta Nenanaan. Sieltä koiravaljakot kuljettaisivat lääkkeen kuin viestikapulan viimeiset 1085 kilometriä Nomeen – toivottavasti ajoissa ennen kuin tauti alkaisi surmata kaupungin asukkaita.

Valjakko uhmasi heikkoja jäitä

Nenana, tiistai-ilta 27. tammikuuta

Ensimmäisenä valjakkoajajana seerumipakkauksen sai kuljetettavakseen kokenut ”Wild” Bill Shannon. 

27. tammikuuta kello 21 hän odotti Anchoragen-junaa Nenanan rautatieasemalla. Junan tultua hän hän lastaisi heti seerumin rekeensä ja suuntaisi koirineen kohti Tolovanan kylää.

Shannonia huoletti, sillä lämpömittari näytti 45 pakkas­astetta. ”Ajaminen 45 asteen pakkasessa on ihan ok, jos mikään ei mene pieleen”, alaskalaisilla oli tapana sanoa. 

Jos jokin meni ­vikaan, seurauksena oli lähes poikkeuksetta kuolema. Kovassa pakkasessa hengitysilma jäätyy sisään hengitettäessä sieraimiin, ja jokainen hengenveto tuntuu kuin mehiläisten pistolta.

Kun juna lopulta saapui, Shan­non haki seerumipaketin konduktööriltä ja kannusti koiransa matkaan. Hänen reittinsä seuraili aluksi Tananajokea luoteeseen, mutta pian hän joutui ajamaan sivuun aiotulta reitiltään. 

Muutama päivää aikaisemmin samalla reitillä oli ajanut hevosten vetämä kärry, ja hevosten kaviot olivat tehneet lumeen syviä kuoppia, jotka olivat nyt jäätyneet kivikoviksi.

Shannonin rekikoirat kompastelivat jatkuvasti jäisissä kavionjäljissä, ja niiden kynnet repeilivät, kun ne pyristelivät ylös. Shannonin oli pakko ohjata valjakkonsa Tanana­joen jäälle. 

Siellä koirien oli helpompi juosta, kunhan jää kestäisi. Shannon keskittyi pimeydessä ja hyytävässä pakkasessa vain yhteen asiaan – hänen oli päästävä mahdollisimman pian Mintoon, jossa hänen palelevat koiransa saisivat levätä. 

Ajettuaan jonkin aikaa joen jäällä Shannon tajusi, että hänen kehonsa ääreisverenkierto oli alkanut vaarallisesti heiketä kovassa pakkasessa. Kauhukseen hän huomasi myös, että koirat olivat alkaneet uupua ja juoksivat enää pelkällä tahdonvoimalla.

Kolmen aikaan aamuyöllä Shannon saapui Mintoon ja ­koputti majatalon ovea. Kun majatalon omistaja tuli avaamaan, hän näki oitis, että kaikki ei ollut kunnossa. 

Shannonin kasvot olivat täynnä paleltumia, ja useiden koirien suupielissä oli veristä vaahtoa merkkinä siitä, että kova pakkanen oli vaurioittanut niiden keuhkojen hiussuonia. ­Vaarana oli, että koirat tukehtuisivat vähitellen omaan ­vereensä.

Päästettyään Shannonin sisälle lämpimään majatalonpitäjä vilkaisi lämpömittaria. Se näytti –52 astetta, mikä oli kylmin Mintossa mitattu lämpötila 20 vuoteen.

Kurkkumätä levisi vauhdilla

Nome, keskiviikkoaamu 28. tammikuuta

Tohtori Welch ei ollut ehtinyt juuri ummistaa silmiään yön aikana. Tauti oli alkanut levitä, ja nuori Billy Barnett oli ­menehtynyt siihen. Nyt Billyn viisivuotias sisarensakin oli sairastunut, eikä seerumi näyttänyt auttavan.

Kurkkumätä oli levinnyt myös Nomen inuittiväestön keskuuteen, ja lukemattomat perheet olivat ilmoittaneet sairastumisista. 

Welch joutui säännöstelemään jäljellä olevia 63000 seerumiyksikköään, sillä hän halusi hoitaa niillä sellaisia potilaita, jotka todennäköisimmin selviytyisivät. 

Koirat olivat todellisia sankareita

Tolovana, keskiviikko 28. tammikuuta

Päivä valkeni Tolovanan kylässä 1  046 kilometriä Nomesta itään, missä seuraava valjakkoajaja odotti paikallisen maja­talon omistajan kanssa ”Wild” Bill Shannonia. 

Malttamaton kaksikko ehti jo pelätä, että Shannonille oli sattunut jotain matkalla Nenanasta Tolovanaan. Lopulta Shannon saapui majatalolle pahoin kylmettyneenä. Hänen valjakossaan oli enää kuusi koiraa, sillä hän oli joutunut jättämään osan koiristaan reitin varrelle.

”Koirat joutuivat kestämään matkan aikana uskomattomia koettelemuksia”, Bill Shannon kertoi myöhemmin ­sanomalehtihaastattelussa. ”Kunnia ei kuulu minulle, vaan todellisia sankareita ovat rekeä vetäneet koirat.”

Nome perustettiin vuonna 1898 Alaskan kultaryntäyksen aikana. Seuraavana syksynä kaupunkiin saapui tuhansia toiveikkaita kullanetsijöitä. 

© Wilhelm Hester Collection/University of Washington &Shutterstock

Lääkärin vaikea valinta

Nome, torstaiaamu 29. tammikuuta

”Tilanne on synkkä. Potilaita on tunti tunnilta enemmän”, Nomen pormestari George Maynard sähkötti hädissään terveysviranomaisille Washingtoniin.

Welch oli todennut torstaiaamun aikana kaksi uutta kurkkumätätapausta. Nyt varmoja tautitapauksia oli jo 20, ja lisäksi 40 potilaalla epäiltiin tartuntaa. 

Welch oli joutunut käyttämään kolme neljäsosaa seerumistaan yhdeksässä päivässä, ja hänellä oli jäljellä enää 21  000 yksikköä. Kun hän lähti kotikäynneille, hän joutui valitsemaan, ketkä potilaat saivat lääkettä ja ketkä joutuivat selviytymään ilman.

Johtokoirien voimat pettivät

Bishop Mountain, 30. tammikuuta

30. tammikuuta kello 3.30 aamuyöllä seerumiviestin kahdestoista ajaja Charlie Evans lähti matkaan Bishop Moun­tainin majatalosta kuljettamaan seerumi­pakettia Nulaton kaupunkiin. 

Ulkona oli pilkkopimeää, ja pakkasta oli edelleen 52 astetta. Evansin reitti kulki pitkin Yukon­joen jäätä, joka ritisi ja paukahteli pahaenteisesti aina, kun valjakko ajoi kohdasta, jossa jää oli ohutta.

Evans joutui tuon tuostakin kääntämään valjakon suuntaa äkkiä, jotta jää ei olisi murtunut koirien ja reen alla. Ajamista ei helpottanut se, että pakkanen oli nostattanut ilmaan sankkaa utua, joka peitti näkyvyyden lähes täysin.

Evans joutui tekemään kaikkensa, jotta koirat olisivat ­pysyneet kantavalla alustalla ja välttäneet lukuisat railot: ”Minä luotin koiriin, ja koirat luottivat minuun. Aivan kuin niillä olisi ollut kuudes aisti ja ne olisivat lukeneet ajatuk­siani”, Evans muisteli myöhemmin.

Lähtökiireessä Evans oli unohtanut ottaa mukaansa jäniksennahat, joilla hän yleensä suojasi koiriensa vatsan hiertymiltä. Nyt unohdus kostautui, sillä valjaat pureutuivat askel askeleelta yhä syvemmälle koirien vatsan ohueen ihoon. 

Evansin kaksi johtokoiraa nilkuttivat sitkeästi eteenpäin, vaikka ne olivat paleltunet pahoin ja niiden käpälät olivat ­alkaneet turvota. Lopulta koirat eivät enää kyenneet jatkamaan matkaa. 

Seuraavaan vaihtopaikkaan, Nulatoon, oli matkaa vielä melkein 15 kilometriä, ja Evansin molemmat johtokoirat olivat poissa pelistä.

Evans nosti voipuneet koirat rekeen, pujotti valjaan harteilleen ja asettui itse valjakon keulaan. Useiden tuntien ajan hän auttoi koiria kiskomaan rekeä ­Yukonin jäähelvetissä pakkasen tehdessä liikkumisesta koko ajan vaikeampaa. 

Viimein Evans lopulta saapui perille Nulatoon kello 10 aamupäivällä. Luovutettuaan seerumipakkauksen seuraavalle ajajalle hän kantoi johtaja­koiransa sisälle majataloon tulisijan ääreen. Apu tuli kuitenkin liian myöhään. Molemmat koirat olivat ehtineet menehtyä. 

Matka oli pysähtyä jyrkkään laskuun

Nortoninsalmi, lauantai 31. tammikuuta

Reitin vaikein osuus oli sen loppupäässä oleva Nortonin­salmi. Sinne päästyään valjakkoajajajan oli valittava joko ­lyhyempi mutta vaarallinen reitti salmen petollisen jään ylitse tai pitempi ja turvallisempi reitti maata pitkin.

Inuitti Myles Gonangnan ei epäröinyt reitin valinnassa. Tie salmen poikki jäätä pitkin oli paljon nopeampi, mutta aallot saattoivat milloin tahansa rikkoa jään, jolloin hän, ­koirat ja arvokas lasti olisivat mennyttä. Niinpä Gonangnan valitsi pitemmän, rannikkoa myötäilevän maareitin.

Maastoa peitti paksu hanki, ja koirilla oli vaikeuksia päästä eteenpäin upottavassa lumessa. Gonangnan joutui tuon tuostakin kahlaamaan valjakkonsa edellä ja raivaamaan koirilleen tietä kinoksissa tai auttamaan koiria ylös jyrkkien rantakallioiden seinämiä. 

Urakka oli äärimmäisen raskas, ja 19 kilometrin matka vei Gonangnanilta viisi tuntia. Kaiken lisäksi hän tiesi, että suurin este, kolmensadan metrin korkuinen Blueberry Hillin kukkula, oli vielä edessä.

Blueberry Hill oli erittäin jyrkkä, ja hyvälläkin säällä valjakkoajajien piti pitää rekiensä jarruja koko ajan pohjassa valjakon laskeutuessa alas jyrkkää rinnettä, jota paikalliset kutsuivat ”planeetan reunaksi”.

Gonangnanilla ei kuitenkaan ollut aikaa hidastella. Kukkulan laella puhalsi voimakas jäätävä tuuli, ja kaikkialla ­ympärillä levittäytyi valkoinen tyhjyys. 

Maaston muotoja oli mahdotonta erottaa, ja kaikkialla näkyi vain tasaista valkoista. Gonangnan ei voinut kuin toivoa, että koirat eivät vetäisi häntä jyrkänteen reunan yli.

Yhtäkkiä maa katosi Gonangnanin reen jalasten alta, ja yhtäkkiä reki lähti syöksymään alas kukkulan jyrkästi viettävää rinnettä. 

Gonangnan polkaisi rekensä jarrut pohjaan ja piti kaikin voimin kiinni yrittäen samalla väistellä mahdollisia esteitä, jotka voisivat saada reen kierähtämään vaarallisesti ympäri.

Yhtäkkiä Gonangnan näki edessään Nortoninsalmen ­jäisen pinnan, joka lähestyi kovaa vauhtia. Kuin ihmeen kaupalla valjakko oli päässyt Blueberry Hillin rinteen alas ehjin nahoin! 

Kilometreissä mitattuna Gonagnanin etappia ei ollut jäljellä enää kovin pitkälti, mutta mereltä tuuli ­navakasti 18 metrin sekuntivauhdilla, mikä lisäsi 56 asteen pakkasen purevuutta vielä entisestään. 

Gonangnan oli ollut matkalla jo yhdeksän tuntia, ja hän arvioi, että taivalta oli jäljellä vielä kolmisen tuntia.

Seerumi loppui Nomesta

Nome, lauantai 31. tammikuuta

Tohtori Welch oli juuri käyttänyt viimeisen seeruminsa. Hän tiesi, että mikäli apua ei pian saapuisi, tilanne Nomessa muuttuisi nopeasti katastrofiksi. Hän oli todennut kolme uutta tautitapausta ja 30 mahdollista tartuntaa.

”Nomen tilanne on erittäin vaarallinen”, paikallinen lehtimies kirjoitti.

Kaiken lisäksi Welch pelkäsi taudin levinneen sisämaan syrjäkyliin. Yksi hänen potilaistaan oli pari päivää aikaisemmin tarjoillut ruokaa Nomen lähistöllä sijaitsevassa kievarissa, ja jos hän oli tartuttanut kurkkumädän asiakkaisiinsa, tauti oli saattanut levitä kaikkiin lähitienoon kyliin.

Alaskan paras valjakko lähti matkaan

Nulato, ilta 31. tammikuuta

Tammikuun 31. päivän iltana Alaskan paras valjakkoajaja Leonhard Seppala oli matkalla Nulatoon ottaakseen seerumipaketin kuljetettavakseen. 

Alkuperäisen suunnitelman mukaan hän piti ajaa ensin 500 kilometriä Nomesta ­Nulatoon ja palata sitten samaa tietä ­Nomeen seerumi mukanaan. 

Suunnitelmaa oli kuitenkin muutettu ja reitille oli värvätty lisää ajajia, jotta seerumi saataisiin Nomeen mahdollisimman nopeasti. Tieto muutoksesta ei kuitenkaan ollut kulkeutunut Seppalalle, joka oli jo ehtinyt lähteä Nomesta. 

Niinpä kaikkia muita ajajia oli pyydetty pysäyttämään Seppala, jos he sattuisivat kohtaamaan hänet reitillä.

Venäläinen Henry Ivanoff oli ottanut seerumin kyytiinsä aiemmin päivällä, ja hänen valjakkonsa kiiti Nortoninsalmen rannikkoa pitkin kohti Nomea. 

Ivanoffin epäonneksi hänen koiransa olivat vainunneet saaliseläimen ja olivat nyt kiinnostuneempia siitä kuin reen vetämisestä. Ivanoff oli juuri saaut koirat taas hallintaansa, kun hän näki toisen valjakon lähestyvän vauhdilla vastakkaisesta suunnasta.

Ivanoff arvasi, että tulija ei voinut olla kukaan muu kuin Leonhard Seppala, ja hän viittilöi ja huusi tätä pysähtymään. Seppala ei kuitenkaan halunnut hukata sekuntiakaan aikaa, ja hän lisäsi vauhtia, jotta koirat eivät pysähtyisi toisen ­valjakon huomatessaan.

Niinpä hän suhahti vauhdilla ohi Iva­noffista, mutta ehti juuri ja juuri kuulla tämän huutavan: ”Seerumi! Seerumi on minulla!”. Yllättyneenä Seppala polkaisi rekensä jarrut pohjaan.

Seerumi oli umpijäässä

Isaac’s Point, lauantai 31. tammikuuta

Myöhään lauantai-iltana 31. tammikuuta Seppala pysähtyi Nortoninsalmen pohjoisrannalla sijaitsevaan Isaac’s Pointiin. Aikaa säästääkseen hän oli ylittänyt lahden pohjukan jäätä pitkin, mitä kukaan toinen valjakkoajaja ei ollut uskaltanut tehdä. 

Seppala tiesi, että oikotie olis hyvinkin voinut maksaa hänen henkensä, mutta riskinotto oli kannattanut, ja sen ansiosta hän oli säästänyt reilusti aikaa.

Jäällä oli tuullut kovasti, ja pakkanen oli kiristynyt 62 ­asteeseen. Seerumi oli pakattu huolellisesti turkiksiin, mutta Seppala oli silti huolissaan. Jos pakkaus oli jäätynyt, lasiset ampullit olivat voineet haljeta. Siksi valjakkoajajat ­olivat tuoneet seerumin lämpimään taukojensa ajaksi.

Kun Seppala kuori arvokkaan lääkkeen varovaisesti turkiskääreistä, hän huomasi kauhukseen, että seerumi oli jäätynyt. Pian hän kuitenkin huokasi helpotuksesta: kaikki ampullit olivat yhä ehjiä. 

Leonhard Seppala voitti lähes kaikki valjakkokilpailut, joihin hän osallistui.

© John R. Signor, Age/Scanpix, Getty Images & Shutterstock

Karanteeni lamautti Nomen

Nome, sunnuntaiaamu 1. helmikuuta

Kun sununtaiaamu valkeni, Nomen kadut olivat autioita ja tyhjiä, sillä ihmiset eivät uskaltaneet lähteä edes kirkkoon tartuntavaaran vuoksi. 

Ainoat liikkeellä olevat ihmiset olivat tohtori Welch sekä pari sairaanhoitajaa, jotka olivat yhdessä inuittien koulun opettajien kanssa ottaneet tehtäväkseen valvoa karanteenia ja varmistaa, että kaupunkilaiset pysyivät kodeissaan.

Kaikista varotoimenpiteistä huolimatta sairastuneiden määrä oli noussut jo 28:aan. Tohtori Welch tunnusti paikallislehden toimittajalle, että vaikka koirat ehtisivät ajoissa perille, seerumia riittäisi silti vain 30 potilaalle. Seuraavana päivänä toimittajakin sairastui kurkkumätään.

Tuuli puhalsi luihin ja ytimiin

Bluff, sunnuntai 1. helmikuuta

Bluffin kaivoskaupungissa, noin 80 kilometriä ­Nomesta itään, norjalaissyntyinen valjakkoajaja Gunnar Kaasen valmistautui ottamaan seerumin kyytiinsä.

”Minulla oli hylkeennahkasaappaat ja hylkeennahkahousut. Ylävartalon suojana oli ­poronnahkainen anorakki ja lakki ja päällimmäisenä öljykangastakki. 

Normaalioloissa se olisi riittänyt pitämään kokeneen ajajan lämpimänä, mutta tuolloin tuuli niin kovasti, että viima puhalsi suoraan tur­kisten läpi”, paikallisen kaivosyhtiön palkkalistoilla ollut Kaasen kertoi myöhemmin kylmästä taipaleestaan.

Kaasen joutui ajamaan ankarassa lumimyrskyssä. ”Minulla ei ollut aavistustakaan sijainnistani. En osannut edes ­arvata, missä olin”, hän tunnusti myöhemmin. Niinpä hän päätti luottaa johtajakoiraansa Baltoon, joka tunsi reitin.

Kaasenin oli määrä ajaa Solomonin kaivoskaupunkiin ja yöpyä siellä, jotta koirat saisivat levätä. Illan tullen hän kuitenkin tajusi ajaneensa myräkässä ohi Solomonista. Hän ei silti kääntynyt takaisin vaan päätti jatkaa matkaa. 

Tuuli ­puhalsi jopa 31 metrin sekuntinopeudella, kun hänen uupuneet koiransa kamppailivat eteenpäin sankassa pyryssä.

Yhtäkkiä valjakkoon tarttui poikkeuksellisen voimakas tuulenpuuska, joka heitti Kaasenin, koirat ja reen hankeen. 

Kylmästä kankea Kaasen alkoi kaivaa rekeä irti lumesta, ja muutaman minuutin uurastuksen jälkeen hän oli taas valmis jatkamaan matkaa. Hän päätti vielä tarkistaa, että seerumi oli varmasti kyydissä – mutta se oli kadonnut!

Kaasenin oli löydettävä ampullit, ennen kuin ne jäätyisivät ja halkeaisivat. Hän etsi pakettia kuumeisesti kinoksista ja oli jo vähällä antaa periksi, kun hänen kätensä yhtäkkiä osui lumeen hautautuneeseen ­pakettiin. 

Kuin uusin voimin hän jatkoi matkaansa kohti Port Safetyä, jossa hänen piti luovuttaa seerumi viimeiselle ajajalle.

Balto pelasti tuhansia ihmishenkiä

Nome, maanantaiaamu 2. helmikuuta

Kun Kaasen koirineen saapui Port Safetyn majatalolle, seuraava ajaja oli ilmeisesti ajatellut hänen leiriytyneen matkan varrelle ja mennyt nukkumaan. Ajan säästämiseksi Kaasen päätti jatkaa matkaa vielä viimeiset 32 kilomeriä Nomeen asti.

Tunteja myöhemmin, noin kello 5.30, hän näki etäällä Nomen kirkontornin huipulla olevan ristin. Hän oli aivan lopussa ja hänen sormensa ja kasvonsa olivat paleltuneet, mutta hän oli perillä.

Viimeisillä voimillaan hän ohjasi valjakkonsa Nomen pääkadulle, missä hän pysäytti koirat, kehui niitä ja rojahti sitten kaikkensa antaneena maahan.

Seerumi hidasti kurkku­mädän leviämistä, ja kaksi viikkoa myöhemmin Nomeen saapunut suurempi lääke-erä pysäytti sen kokonaan. Tauti surmasi vain kuusi nomelaista, mutta arvioiden mukaan se tappoi Nomen syrjäseuduilla jopa sata lasta.

”Alkuperäisväestöllä on tapana haudata lapsensa ilmoittamatta näiden kuolemasta”, tohtori Welch raportoi.

Raskas taival kovassa pakkasessa oli tappanut useita koiria, ja moni valjakkoajaja oli saanut pahoja paleltumia. Heidän urotekonsa oli kuitenkin pelastanut tuhansia henkiä.

Jälkikirjoitus

Gunnar Kaasen ja Balto kiersivät Nomen ­tapahtumien jälkeen Yhdysvaltoja. Heitä juhlittiin sankareina ja heille tarjottiin rooleja Baltosta kertovassa elo­kuvassa. Kaasen palasi Alaskaan vuonna 1926. 

Hän työskenteli ­kaivosteollisuuden palveluksessa, kunnes hän päätti ostaa Anna-­vaimonsa kanssa talon Everettistä Washingtonin osavaltiosta. Kaasen väitti elämänsä loppuun asti Balton olleen maailman nopein reki­koira. Hän kuoli vuonna 1960. 

Ehkä sinua kiinnostaa...