Cal Rodgers osallistui voitonvarmana kilpailuun, jossa oli määrä lentää ensimmäistä kertaa Yhdysvaltojen halki korkeintaan 30 päivässä.

Lentohärvelillä mantereen poikki: 16 turmaa 49 päivässä

Vuonna 1911 Cal Rodgers aikoi lentää ensimmäisenä Yhdysvaltojen halki, mutta hänen heiveröinen Wright-koneensa tippui taivaalta toistuvasti. Rodgers jatkoi silti itsepäisesti vaarallista matkaa.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018 teksti Boris Koll

Cal Rodgers kuunteli toimittajien kysymyksiä leveästi hymyillen ja sikari huolettomasti suupielestä roikkuen. Kaikki Yhdysvaltojen itäosien suuret lehtitalot olivat lähettäneet toimittajansa New Yorkiin Martinique-hotellissa pidettävään lehdistötilaisuuteen, jossa 32-vuotias lentäjä kertoi tulevasta ennätyslentoyrityksestään. Koko maa oli ilmailuinnostuksen vallassa, ja miljoonat lukijat halusivat tietää kaiken lentäjän tulevasta seikkailusta.

Lehtimoguli William Hearst oli luvannut uskomattomat 50 000 dollaria ensimmäiselle ihmiselle, joka lentäisi Yhdysvaltojen poikki korkeintaan 30 vuorokaudessa. Palkintotarjous oli kuitenkin voimassa vain 10. lokakuuta 1911 asti, ja nyt elettiin jo syyskuun 15. päivää. Rodgersilla ei siis ollut hetkeäkään hukattavanaan.

Rodgersille oli varmistunut vasta elokuussa, että hän voisi yrittää lentää mantereen poikki. Silloin hän oli voittanut Chicagossa kansainvälisen lentokilpailun pääpalkinnon, minkä ansiosta hän saattoi hankkia oman koneen. Hän tiesi, ettei aikaa ollut liikaa, mutta valmistelut olivat vieneet useita kuukausia, ja hän oli vasta onnistunut solmimaan sponsorisopimuksen virvoitusjuoma Vin Fizin valmistajan kanssa.

Kaksi muuta lentäjää oli jo lähtenyt tavoittelemaan Hearstin lupaamaa palkintoa. Ensimmäinen heistä oli Robert G. Fowler, joka oli startannut Kaliforniasta mutta ei ollut vielä päässyt korkean Sierra Nevadan vuoriston yli. Toinen oli Jimmie Ward, joka oli lähtenyt New Yorkista kaksi päivää aiemmin. Hänellä oli kuitenkin heti ollut suuria teknisiä ongelmia Curtiss-lento­koneensa kanssa, eikä hän siksi ollut päässyt kuin vasta parinsadan kilometrin päähän. Kaikki oli siis yhä mahdollista, ja Rodgers uhkui itseluottamusta:

”Minulla on kone, jolla voi rauhallisella säällä lentää 50 mailia tunnissa [88,5 km/h]. Se on perusteellisesti testattu, ja kaiken pitäisi sujua kuin rasvattu.”

Rodgersilla oli syytäkin optimismiin, sillä hän oli valmistautunut paljon paremmin kuin kilpailijansa ja hänellä oli hyvä strategia. Hän aikoi seurata rautatietä koko matkan Kaliforniaan. Ensinnäkin se helpottaisi suunnistamista, ja toiseksi sen ansiosta huoltojoukko voisi helposti seurata häntä tarkoitusta varten vuokratulla erikoisjunalla.

Junassa kulkisi mekaanikkoja, sponsorin edustajia, toimittajia ja Rodgersin vaimo Mabel, ja sen kahdessa tavaravaunussa olisi sekä täydellisesti varustettu työpaja että runsaasti varaosia ja vieläpä huoltoauto siltä varalta, että Rodgers joutuisi jostain syystä laskeutumaan kauas rautatiestä. Lentokenttiä ei vielä ollut, joten laskeutumispaikat oli aina keksittävä lennosta.

Cal Rodgers ei kelvannut laivastoon, koska hän ei kuullut toisella korvallaan, mutta lentäminen sujui.

© Granger/Polfoto

Suunnistusvirhe jo ennen lähtöä

Rodgersin optimismi joutui kuitenkin koetukselle jo ennen lennolle lähtöä. Viimeiset säädöt kestivät odotettua kauemmin, ja kone saatiin Wrightin lentokonetehtaalta Ohiosta vasta illalla 16. syyskuuta. Oli jo puoliyö, kun lento­konetta tuova kuorma-auto sekä Rodgers mekaanikoineen saapuivat lähtöpaikalle. He ryhtyivät kasaamaan konetta petrolilamppujen valossa. Yllättäen paikalle tuli lyhtyä kantava tuntematon mies.

”Ettekös te ole se Hearst-palkintoa tavoitteleva Cal Rodgers?” mies kysyi. Rodgers nyökkäsi.

”Ihmettelin vain, mitä te täällä teette. Minä luulin, että teidän piti lähteä Sheepsheadin kilparadalta. Tämähän on Brighton Beachin puisto”, sanoi mies.

Rodgers tuijotti miestä lamaantuneena. Hitto soikoon, he olivat väärässä paikassa! Hän ei ollut vielä päässyt edes ilmaan, ja kaikki oli jo menossa pieleen. Turhautuneina miehet purkivat koneen taas osiin, lastasivat osat autoon, ajoivat Sheepsheadiin ja aloittivat siellä kaiken alusta. He pääsivät uuvuksissa hotelliin vasta aamun sarastaessa.

Tuhannet saattoivat Rodgersia matkaan

Aamupäivällä aurinko paistoi kauniisti, mutta Rodgers ei päässyt nauttimaan siitä. Hänen vaimonsa halusi hänen lepäävän kunnolla ennen lentoa ja herätti hänet vasta iltapäivällä kello 14. Parin tunnin kuluttua Rodgers seisoi lähtöpaikalla lentäjän asussaan. Oli sunnuntai, ja tuhannet ihmiset olivat tulleet katsomaan hänen lähtöään. Koneen ympärillä tungeksi niin paljon väkeä, että Rodgers ei itse päässyt sen luo laisinkaan. Vasta kun joukko vapaaehtoisia auttoi paikallista poliisia puskemaan uteliaita loitommalle, Rodgers saattoi astella koneelleen.

Lentokone, joka oli saanut sponsorisopimuksen mukaan nimen The Vin Fiz Flyer, oli alkeellinen kapistus. Siinä ei ollut kaasukahvaa eikä jarruja, vaan moottori oli aina joko sammuksissa tai kävi täysillä kierroksilla. Niinpä kun Rodgers käynnisti moottorin, mekaanikkojen oli pideltävä konetta paikoillaan. Kun kaikki oli valmista, Rodgers huusi moottorin melun yli: ”Päästäkää irti!”

Mekaanikot irrottivat otteensa, ja kevyt kone lähti rullaamaan ruohikolla. 90 metrin jälkeen vauhtia oli riittävästi, ja Vin Fiz nousi sulavasti. Rodgers kaarteli hetken keräten korkeutta ja suuntasi siten New Yorkin ylle.

Tunnelma oli hieno. Ihmiset vilkuttivat Rodgersille pilvenpiirtäjien katolta, ja Vin Fiz toimi kuin unelma. Pian Rodgers lähti kohti länttä. Ensimmäisen etappinsa jälkeen hän laskeutui suunnitelmien mukaan Middletownin Pleasure Groundsiin kello 18.18. Matkaa oli taittunut 135 kilometriä, ja aikaa oli kulunut 105 minuuttia.

”Ohitan Jimmie Wardin vielä ennen tiistai-iltaa”, Rodgers lupasi häntä vastassa olleille toimittajille.

Rodgers törmäsi kanalaan

Ensimmäinen onnettomuus tapahtui toisena päivänä. Päivä alkoi hyvin, ja lentosää oli ihanteellinen, kun Rodgers heräsi kello 4.30 päästäkseen varhain matkaan. Vajaan kahden tunnin kuluttua hän oli jo koneessaan valmiina lähtöön syötyään aamiaisen ja suudeltuaan vaimoaan hyvästiksi. Lähtöpaikka ei ollut paras mahdollinen, sillä lähtösuoran päässä oli puu, mutta muita esteitä ei ollut ja Rodgers arveli sen kelpaavan.

Tuhatkunta aamuvirkkua ihmistä seurasi Rodgersin lähtöä, mutta heidän hurraahuutonsa vaihtuivat äkisti kauhunkiljahduksiin, kun Rodgersin kone nousi aivan liian hitaasti ja osui aukion ainoaan puuhun.

Rodgers ehti hädin tuskin tajuta, mitä tapahtui. Koneen pyrstö osui puun yläoksiin, minkä jälkeen kone menetti ohjattavuutensa. Sitten Rodgers näki edessään sähkö­lankoja ja tajusi, ettei millään pääsisi niiden ylitse. Kaikkien ilmailun pioneerien tapaan Rodgerskin kammosi korkeajännitejohtoja, koska niihin osuminen tietäisi lähes varmaa kuolemaa. Hänen ei auttanut muu kuin sammuttaa moottori ja laskea koneen nokka jyrkästi kohti maata. Sitten kaikki musteni.

Lähistöllä muuan rouva Heddy oli juuri menossa ruokkimaan kanojaan, kun Vin Fiz yllättäen putosi hänen kanalaansa. Kauhistuneet kanat poukkoilivat kilpaa ympäriinsä paiskautuvien koneen osien kanssa.

Rouva Heddy tointui pian järkytyksestä ja ryntäsi hylyn luo. Rodgers makasi romun keskellä tiedottomana, ja hänen otsassaan oli verta vuotava haava. Hän tajusi vain hämärästi, että joku auttoi hänet pois koneen hylystä.

Kun Rodgers vähitellen tuli tajuihinsa, hän nousi ja lähti ontumaan nilkka nyrjähtäneenä koneensa luo. Kana­la näytti taistelukentältä. Siellä oli kuolleita kanoja, vääntyneitä koneen osia, vaijerinpätkiä ja kaiken keskellä lohduttoman näköinen hylky.

Rodgers oli aivan poissa tolaltaan ja vaikeroi vain: ”Kaunis koneeni! Kaunis koneeni!”

Kone rakennettiin uudelleen

Seikkailu olisi voinut päättyä tähän, mutta Rodgers ei antanut periksi. Hän ei ollut vakavasti loukkaantunut, ja hänellä oli huoltotiimissään valttikortti nimeltä Charles Taylor. Taylor oli Wright­in tehtaan päämekaanikko, ja häntä pidettiin alansa parhaana.

Taylor oli ollut Wrightin veljesten palveluksessa 12 vuotta ja ollut heidän mukanaan rakentamassa koneita ensimmäisistä liitokonekokeiluista heidän ensimmäiseen onnistuneeseen motorisoituun lentoonsa asti. Rodgers oli saanut lainata häntä matkalleen, sillä lennon onnistuminen oli koneen valmistaneen Wrightin tehtaan maineelle ensiarvoisen tärkeää.

Kun Taylor näki Rodgersin osuvan puuhun, hän lähti saman tien ajamaan paikalle kahden muun mekaanikon kanssa. He olivat perillä muutamassa minuutissa, ja kun Rodgers oli viety lääkäriin, mekaanikot kävivät Vin Fizin kimppuun. Heillä oli kaikki tarvittavat työkalut ja junavaunullinen varaosia, mutta tehtävää oli paljon. Aurinko laski, nousi ja laski vielä uudestaankin, mutta mekaanikot sen kuin jatkoivat työtä.

40 tunnin sinnikkään aherruksen jälkeen mekaanikot olivat lopulta valmiita, ja Vin Fiz oli syntynyt kananlentonsa jälkeen uudestaan kuin feeniks-lintu. Multa ja kanankakka olivat tahrineet sen valkeat kyljet, mutta se oli lentokelpoinen. Oli kuitenkin toinenkin ongelma, ja sitä mekaanikot eivät pystyneet ratkaisemaan. Rodgersin äiti saapui junalla New Yorkista huojentuneena siitä, että hänen poikansa oli yhä hengissä, mutta hän oli päättänyt lopettaa poikansa järjettömät lentotouhut.

Rodgers oli toki täysi­-ikäinen, aikuinen mies, mutta sillä ei ollut juuri käytännön merkitystä. Hänen varhain leskeksi jäänyt äitinsä oli kasvattanut lapsensa tiukalla kurilla, ja Rodgers oli pienestä pitäen oppinut, että äidin sana oli laki. Jos äiti kieltäisi jatkamasta matkaa, asia olisi loppuun käsitelty.

Äidin ja pojan kohtaaminen oli jännittynyt. Rodgersista ei ollut vastusta äidilleen, mutta tilanteen pelasti hänen vaimonsa Mabel. Mabel oli tukenut miestään koko hankkeen ajan eikä missään tapauksessa halunnut hänen jättävän leikkiä kesken. Niinpä Mabel kävi anoppinsa kanssa tahtojen taistoon. Alkuun järkähtämättömältä vaikuttanut vanha rouva joutui lopulta antamaan periksi sinnikkään miniänsä edessä. Rodgers huokasi helpotuksesta.

Yhdestä asiasta äiti kuitenkin piti kiinni. Hän halusi mukaan huoltojunaan voidakseen jatkossa pitää poikaansa silmällä ja estää tätä tekemästä tyhmyyksiä. Niin sovittiin, ja Rodgersin äiti olikin mukana koko loppumatkan Kaliforniaan.

Kovan onnen lentäjät

Rodgersin kilpailija Jimmie Ward oli kärsinyt alusta asti teknisistä ongelmista ja joutunut lukuisiin hengenvaarallisiin tilanteisiin. Chicagon vedonvälittäjien kertoimet olivat viisi yhtä vastaan sen puolesta, että hän ei pääsisi hengissä edes Buffaloon asti, eikä se ainakaan parantanut nuorukaisen itseluottamusta.

22. syyskuuta Wardin koneen moottori pysähtyi tuhannen jalan korkeudessa, ja kone alkoi pudota kohti maata. Ward yritti pakkolaskua mutta osui puuhun. Kone tuhoutui täysin ja Ward paiskautui maahan. Hän selvisi onnettomuudesta hengissä mutta oli saanut tarpeekseen.

”Tämä lentoyritys on liikaa minun hermoilleni”, Ward tunnusti rehellisesti ja vetäytyi kilpailusta. Rodgersin toisella kilpailijalla Robert Fow­lerilla oli myös ongelmia. Hän oli jo kahdesti yrittänyt päästä Sierra Nevadan vuoriston yli onnistumatta siinä, ja lopulta hänen oli pakko tilata koneeseensa tehokkaampi moottori.

Wardin kisasta vetäytymistä seuraavana päivänä Rodgersillakin oli taas vaikeuksia, kun lähtöpaikan maa osoittautui liian pehmeäksi. Kone ei kiihtynyt tarpeeksi, ja noustuaan ilmaan hänen oli pakko laskeutua heti takaisin, sillä hän ei ollut saanut tarpeeksi korkeutta päästäkseen edessä olevien lennätinlankojen yli. Kone tömähti voimakkaasti maahan, mutta vahingot jäivät pieniksi.

Muutaman tunnin kuluttua Rodgers starttasi uudestaan, mutta hänen päästyään 2  200 jalan korkeuteen koneen moottori pysähtyi. Hän huomasi, että muutama sytytysjärjestelmän osa oli löystynyt. Vin Fizin syöksyessä maata kohti Rodgers ohjasi konetta vasemmalla kädellä ja yritti kuumeisesti kiristää löystyneitä osia oikealla kädellään. Kuin ihmeen kaupalla se onnistui, ja hän sai moottorin uudestaan käyntiin.

Rodgers keräsi lisää korkeutta, mutta 10 minuutin kuluttua moottori sammui jälleen. Osat olivat löystyneet uudestaan, ja niin Rodgersin oli tehtävä jo toinen pakkolasku samana päivänä. Hän huomasi allaan vastikään kynnetyn pellon, ja niin Vin Fiz kynsi siihen vielä yhden syvän uran. Upotessaan multaan kone kallistui, jolloin toinen siipi murtui. ”Hyvä, ettei käynyt pahemmin”, Rodgers kommentoi lakonisesti.

Väki riensi auttamaan Rodgersia jälleen yhden turman jälkeen. Kuin ihmeen kaupalla hän oli yhä hengissä.

© Airport Journals

Hearst ei ruvennut maksumieheksi

Ulospäin Rodgers vaikutti aina itsevarmalta, mutta sisimmässään hän oli huolestunut. Hän laski, että jos onnettomuuksia sattuisi yhtä usein ja varaosia kulusi yhtä paljon kuin tähänkin asti, hänen koneensa joka ikinen osa tulisi vaihdettua aina kahden viikon välein. Rahat osiin olisi saatava hänen omasta pussistaan, ja sen pohja häämötti jo.

Sponsori huolehti huoltojunan kustannuksista ja oli luvannut maksaa Rodgersille viisi dollaria jokaiselta maililta, jonka hän lensi Mississippijoen itäpuolella, ja neljä dollaria jokaiselta joen länsipuolella lennetyltä maililta. Se ei kuitenkaan kattanut kaikkia kustannuksia, joten turbulenssin ja korkeiden vuorien lisäksi Rodgersia uhkasi vielä henkilökohtainen konkurssi.

Rodgers oli lähtenyt lennolle tavoitellakseen Hearstin lupaamaa 50 000:ta dollaria, mutta se oli jo livennyt hänen käsistään. Palkinnon määräaika menisi umpeen 10. lokakuuta eli muutaman päivän kuluttua, eikä hän ollut vielä päässyt kuin Chicagoon asti. Monimiljonääri William Randolph Hearstille palkintosumma olisi pikkuraha, joten hän voisi hyvinkin päättää pidentää kilpailuaikaa, ja Rodgers elätteli viimeiseen asti toivetta, että niin kävisi. Hän joutui kuitenkin pettymään.

Niin innostunut kuin Hearst lentämisestä olikin, hän oli luvannut palkinnon ennen kaikkea edistääkseen sanomalehtensä The New York Americanin myyntiä. Yksityiskohtaiset kuvaukset dramaattisesta lentomatkasta olivat käyneet hyvin kaupaksi, ja Hearstin yritysimperiumi oli saanut runsaasti positiivista huomiota muissa medioissa – eikä se ollut maksanut vielä senttiäkään.

Hearst ei nähnyt mitään syytä kaivaa kuvettaan 50 000 dollarin edestä, kun ei kerran ollut pakko. Sillä konstin ei rikastuttu. Niinpä 10. lokakuuta The New York Americanissa julkaistiin ilmoitus, joka kuului kaikessa lyhykäisyydessään:

”Palkinto julistettiin tavoiteltavaksi vuosi sitten. Aika­raja, jonka sisällä lento oli tehtävä, umpeutuu tänään. Fow­ler, Ward ja Rodgers ovat yrittäneet – ja epäonnistuneet.”

Rodgers ei näyttänyt pettymystään ulospäin. Hän oli sanonut lehdistötilaisuudessa jo useita päiviä aiemmin:

”Ei se ole niin tärkeää. Minä haluan onnistua riippumatta siitä, saanko 50 000 dollaria tai 50 senttiä tai en mitään. Minä haluan päästä maaliin asti yksinkertaisesti ollakseni ensimmäinen, joka lentää mantereen poikki.”

Rodgersista tuli ”postilentäjä”

Kun taloustilanne alkoi näyttää todella synkältä, Rodgersin vaimo Mabel sai idean. Rodgers oli ennen lähtöään New Yorkista saanut mukaansa nipun kirjeitä, jotka hän oli luvannut viedä Kaliforniaan. Kyse ei ollut varsinaisesti oikeista kirjeistä vaan muodollisista tervehdyksistä esimerkiksi Atlantin laivaston komentajalta Tyynenmeren laivaston komentajalle. Mabel uskoi, että Rodgers voisi hyvinkin tienata lisäpennosia kuljettamalla lennoilla mukanaan muunkinlaista postia.

Pariskunta painatti postikortteja, joissa Rodgers seisoi Vin Fizin edessä, sekä oman 25 sentin postimerkin. Kortteihin sai vieläpä erikoisleimoja, joissa luki ”Rodgers Aerial Route” tai ”1911 – Aerial Rodgers Post – 1911.” Niistä tuli myyntimenestys, ja niin alkoi Yhdysvalloissa hetkellisesti lentopostin aika. Mabel toimi ylpeänä postimestarina huoltojunassa.

Eräs sukulaiselleen tällaisen kortin lähettänyt kehotti vastaanottajaa panemaan sen talteen, koska uskoi, että siitä tulisi vielä arvokas. Nyt sata vuotta myöhemmin keräilijät maksavatkin huimia summia näistä erikoispostimerkillä varustetuista ja leimatuista korttiharvinaisuuksista.

Kuinka paljon postia koneessa oikeasti kulki, on avoin kysymys. Mabel on kertonut tunkeneensa miehensä lentopuvun taskut täyteen postia, mutta historioitsijoiden mukaan lennoilla oli mukana korteista vain pieni osa, jos yhtään. Se ei kerta kaikkiaan ollut käytännössä mahdol­lista, ja ”lentopostia” kuljetettiinkin huoltojunassa. Joka tapauksessa korteista saadut tulot pitivät Rodgersin varaosissa ja mahdollistivat matkan saattamisen loppuun.

Isä meidänkin sai odottaa

Chicagosta Rodgers suuntasi etelälounaaseen kohti Texasia ja sieltä länteen kohti Kaliforniaa. Se tiesi melkoista koukkausta, mutta se kannatti, koska siten hänen ei tarvinnut ylittää Kalliovuorten korkeimpia huippuja.

Rodgersin kilpailija Robert Fowler joutui viimein myöntämään, että hänenkin oli valittava eteläisempi reitti. Hän oli saanut tehokkaamman moottorin koneeseensa ja lähtenyt kolmatta kertaa yrittämään Sierra Nevadan ylitystä, mutta moottori ei vieläkään jaksanut nostaa konetta riittävän korkealle ja matka tyssäsi jälleen. Silloin Fowler lähetti koneensa osina Los Angelesiin. Hänen ei auttanut muu kuin aloittaa mantereenylitysmatkansa kokonaan uudestaan. Uudella reitillä hänellä olisi vielä pieni mahdollisuus voittaa Rodgers.

Etelässä ja lännessä Rodgers lensi alueilla, joilla ei ollut ennen nähty lentokoneita, ja Vin Fiz herätti suurta huomiota. Vain tuhannen asukkaan kylissä saattoi seistä parituhatta ihmistä odottamassa koneen laskeutumista, kun ihmisiä oli saapunut autoilla tai ratsain jopa tuntikausien matkojen päästä nähdäkseen tuon oudon ilmestyksen.

Yksi Rodgersin matkallaan tapaamista lukuisista ihmisistä oli 93-vuotias rouva Alida Laine, joka oli nuoruudessaan kauan ennen rautateiden aikaa lähtenyt länteen vankkurikaravaanissa. Nyt hän sai kokea roppakaupalla modernin maailman ihmeitä yhdessä päivässä. Hän pääsi elämänsä ensimmäisellä autokyydillä laskeutumis­paikalle, missä hän näki elämänsä ensimmäisen lento­koneen ja sai kätellä ensimmäistä koskaan tapaamaansa kuuluisuutta. Kohtaamisessa oli historian siipien havinaa.

Rodgersin saapuessa uudelle seudulle kaikki toiminta pysähtyi. Kerran kun hän lensi matkustajajunan yli, veturinkuljettaja pysäytti junan nopeasti, jotta kaikki saattoivat laskeutua junasta ja vilkuttaa lentäjäsankarille. Toisessa paikassa Rodgers näki tiellä kulkevan hautajaissaattueen, ja hänen lentäessään sen yli arkunkantajat laskivat arkun maahan huiskuttaakseen Rodgersille molemmin käsin.

Lapset saivat koulusta vapaata, kun lentäjä saapui paikkakunnalle, tehtaat tyhjenivät, ja eräässä pikkukaupungissa pappi päätti jopa lykätä jumalanpalvelusta sen verran, että Rodgers ehti lentää kaupungin yli. Silloin sai Isä meidänkin odottaa.

Toimittajien kysymykset jäivät kuulematta

Lehdistö seurasi innokkaasti matkan edistymistä, mutta monet toimittajat pettyivät, kun he pitkän odotuksen jälkeen pääsivät haastattelemaan Rodgersia. Tämä vastaili kysymyksiin lyhyesti ja vaikutti suorastaan aralta. ”Rodgersin kanssa ei pääse helposti juttuun”, kirjoitti eräs, ja toinen käytti hänestä nimitystä ”vaitonainen mies”.

Todellisuudessa Rodgers ei ollut mikään ujostelija, mutta hän oli lehdistön edessä varovainen, sillä hänellä oli heikko kuulo. ”Rodgers on kuuro”, julisti eräs lehti räväkästi, eikä ollutkaan väitteessään aivan väärässä.

Rodgers oli lapsena kuuroutunut toisesta korvastaan tulirokon seurauksena, ja nyt lentokoneen moottorin pärinä oli viedä kuulon hänen toisestakin korvastaan. Vin Fizin moottorin teho ei ollut kuin 35 hevosvoimaa, mutta meteliä siitä lähti senkin edestä. Heti laskeutumisen jälkeen Rodgers ei kuullut juuri mitään, mitä häneltä kyseltiin, ja hän vastaili lyhyesti, jottei vaikuttaisi hölmöltä. Onneksi hänen sponsorinsa oli lähettänyt matkalle mukaan PR-miehen, joka piti huolen siitä, että toimittajat saivat aina jotakin kiinnostavaa kirjoitettavaa.

Kilpailua seuraavana vuonna Rodgers putosi kohtalokkaasti. Hän mursi maahansyöksyssä niskansa ja kuoli sen seurauksena.

© Wright-brothers.org

Romuläjällä solan läpi

Matka vaati veronsa niin koneelta kuin lentäjältäkin. Jo Texasissa Vin Fizillä oli takanaan niin paljon vastoinkäymisiä ja hätäkorjauksia, että se alkoi jo käydä vaaral­liseksi, eikä matka New Mexicon ja Arizonan halkikaan sujunut ongelmitta.

”Tämä menee yhä pahemmaksi”, valitti päämekaanikko Taylor ja yritti suostutella Rodgersin pysähtymään pariksi päiväksi, jotta moottori voitaisiin purkaa, kuluneet osat vaihtaa ja koko kone tarkistaa läpikotaisin.

”Kone ei ole enää luotettava, ja sinä tiedät sen!” Taylor vetosi Rodgersiin, mutta tämä ei ottanut asiaa kuulevaan korvaansa. Hän halusi jatkaa matkaa. Kinan päätteeksi Rodgers lensi matkan riskialtteimman osuuden lento­koneella, joka Taylorin ammattimaisen arvion mukaan oli hengenvaarallinen romuläjä.

Rodgers lähti moottoriöljyn tahrimassa koneessaan 4. marraskuuta ylittämään Kalliovuoria San Gorgonion solan kautta päästäkseen Kaliforniaan Pasadenan kaupunkiin. Se olisi hänen lentomatkansa päätepiste.

Rodgers nousi ensin 4 000 jalan korkeuteen ja lähti sitten kohti vaarallista solaa. Vaihtelevista suunnista tulevat kovat ja ennakoimattomat tuulenpuuskat paiskoivat Vin Fiziä puolelta toiselle ja ylös alas kuin jollaa myrskyisällä merellä. Äärirajoillaan toimiva lähes loppuun ajettu moottori ulisi mutta ei saanut tuotettua kuin kolmisenkymmentä hevosvoimaa koneen kahdelle potkurille.

Polttoainetta kului valtavasti, ja vaarana oli sen loppuminen kesken Vin Fizin kamppaillessa solan halki.

Matkaan kului lähes kaksi kuukautta

Kaikesta huolimatta Rodgers pääsi Vin Fizillään solasta läpi, ja lämmin onnen tunne kulki Rodgersin kylmästä tärisevän kehon läpi. Maali häämötti jo hänen edessään.

”Sieltä hän tulee!” huusi pikkupoika, joka oli kiivennyt laskeutumispaikaksi valitun Pasadenan Tournament -puiston katsomon päälle tähystämään. Se villitsi tunti­kausia jännittyneinä odottaneet 20 000 ihmistä, ja pian muutkin erottivat pienen mustan pisteen horisontissa. Rodgersin oli lennettävä matalalta yleisön yli saadakseen ihmiset hajaantumaan sen verran, että hän mahtui laskeutumaan.

5. marraskuuta 1911 kello 16.10 Vin Fizin pyörät koskettivat lopulta maata Kaliforniassa ja Rodgers teki ilmailun historiaa saapumalla ensimmäisen ihmisenä Yhdysvaltojen toiselta rannikolta toiselle lentäen. Laskeutumisen jälkeen hän kommentoi ensimmäiseksi Hearstin asettamia kilpailuehtoja.

”Yksi asia on varma. Mantereen poikki ei voi lentää alle 30 päivässä”, Rodgers ilmoitti. Häneltä oli kulunut matkaan 49 päivää.

Rodgersin matka päättyi virallisesti Pasadenaan. Hän lensi kuitenkin vielä Kalifornian Long Beachiin kastaakseen Vin Fizin pyörät symbolisesti Tyyneenmereen.

Lue lisää

Eileen F. Lebow: Cal Rodgers and the Vin Fiz: The First Transcontinental Flight, Smithsonian Institution Press, 1989. Richard L. Taylor: The First Flight Across the United States, Franklin Watts, 1993.

Ehkä sinua kiinnostaa...