Kun Peking–Pariisi-ralli alkoi, yhdenkään osallistujan maaliin pääsystä ei ollut varmuutta. Reitti kulki suurelta osin alueilla, joilla ei ollut kunnon teitä eikä koskaan nähtykään moottoriajoneuvoa, ja pulaa oli niin polttoaineesta kuin varaosistakin.

© Aaca Library & Research Center & Bridgeman

Hurjapäät ajoivat kilpaa Kiinasta Ranskaan

Vuonna 1907 ranskalainen lehti haastoi autonvalmistajat osallistumaan kilpa-ajoon Pekingistä Pariisiin. Kilpailun voittajalle oli luvassa palkinnoksi samppanjapullo. Kisaan lähti viisi autoa, joiden kuljettajilla oli vain hämärä aavistus siitä, mikä heitä odotti.

maanantai 11. heinäkuuta 2016 teksti Thomas Hebsgaard

Aurinko paahtoi armottomasti Gobin autiomaassa, jossa Charles Godardin Spyker-merkkinen auto oli tehnyt tenän ja pysähtynyt 19. kesäkuuta 1907. Lämpötila oli 45 astetta, eikä telttakankaan varjossa, jonne Godard oli hakeutunut suojaan paahteelta Le Matin -lehden toimittajan Jean du Taillisin kanssa, ollut juuri sen viileämpää.

”Tarkastetaanpa ensin ruokavaramme!” Godard huudahti. Miehet kävivät läpi jäljellä olevat ruokatavarat: levy sulanutta suklaata, paistettu kana, pari rasiaa keittotiivistettä ja kaksi litraa vettä.

”Lähden etsimään kaivoa”, Godard totesi päättäväisesti. Parin tunnin päästä hän palasi pettyneenä ilman vettä. Päivä vaihtui illaksi eikä Godardilla ollut hajuakaan siitä, mitä nyt pitäisi tehdä.

Hän ilmoitti olevansa liian masentunut syödäkseen tai juodakseen ja vetäytyi levolle, ja pian du Taillis kuuli hänen mumisevan puoliunessa:

”Voimme lähteä kävelemään... ja työntää autoa... Saamme sen liikkeelle jollakin keinolla...”

Lehti haastoi autotehtaat kisaan

Vain yhdeksän päivää aiemmin Godard oli lähtenyt Pekingistä Spykerillaan du Taillis kyydissään. Hän oli ollut erinomaisella tuulella, sillä edessä oleva huimapäinen tehtävä sopi hänelle kuin valettu: hän osallistui autojen kestävyyskilpailuun, jossa ajettiin Pekingistä Pariisiin 15 000 kilometriä osin tiettömien ja kartoittamattomien alueiden halki.

Kilpailun oli ideoinut pariisilainen Le Matin -lehti. Se oli julkaissut 31. tammikuuta 1907 haasteen maan nuorelle autoteollisuudelle:

”Nyt on aika todistaa, että autolla voi tehdä mitä vain ja päästä minne vain. Löytyykö halukkaita ajamaan autolla Pariisista Pekingiin tänä kesänä?”

Ranskalaiset autoiluintoilijat eivät muuta tarvinneet. Viikon sisällä kisaan oli ilmoittautunut kymmenen osallistujaa. Lehti oli luvannut tehdä kisasta suuren mediatapahtuman, ja mahdollisuus saada runsaasti julkisuutta kiinnosti myös muiden maiden autonvalmistajia. Into kuitenkin laimeni, kun kilpailuolosuhteet selvisivät.

Kilpailureitti kulki karuilla alueilla, joilla tiet olivat kurjia, jos niitä oli laisinkaan, ja kilpailijoita uhkasi jopa nälkäkuolema, jos heidän autonsa hajoaisi matkalla. Ensimmäisten peruutusten jälkeen järjestäjät päättivätkin siirtää kilpailun lähdön Pekingiin. 

Näin kilpailijat joutuisivat selviytymään Kiinan vaikeakulkuisesta vuoristomaastosta heti alkuun sen sijaan, että se olisi edessä vasta viikkojen matkan jälkeen, kun kuljettajat olisivat jo väsyneitä ja autot ajettu lähes loppuun. 

Kaikenkarvaisia osallistujia

Reittimuutoksesta huolimatta Pekingiin saapui lopulta vain viisi joukkuetta. De Dion-Bouton -tehtaalta osallistui kilpaan kaksi samanlaista autoa kuljettajinaan Georges Cormier ja Victor Collignon, joiden maanmies, nuori Auguste Pons, ajoi Contal-tehtaan kolmipyöräisellä Mototrilla.

Neljäs osallistuja oli onnenonkija Charles Godard, jonka avuja olivat sanavalmius, kekseliäisyys ja rohkeus. Ilmoittautuessaan kisaan hänellä ei ollut vielä autoa, mutta hän matkusti Amsterdamiin, jossa hän sai puhuttua hollantilaisen Spyker-tehtaan antamaan hänelle auton kilpailua varten. 

Matkansa Kiinaan hän maksoi myymällä tehtaalta saamansa varaosat ja katteettomilla sekeillä. Pekingiin saavuttuaan Godard vielä huijasi hyväuskoisen hollantilaisdiplomaatin takaamaan maksamattomat laskunsa.

Kilpailun viides osallistuja oli joukon ainoa ei-ranskalainen: italialainen ruhtinas Scipione Luigi Marcantonio Francesco Rodolfo Borghese kuului yhteen Rooman hienoimmista aatelissuvuista. Hänen kerrottiin pystyvän kesyttämään hurjimmankin oriin, talvisin hän harrasti vuorikiipeilyä, ja ennen kaikkea hän tunsi hyvin Aasiaa matkustettuaan Lähi-idästä Tyynellemerelle.

Ruhtinas suunnitteli kilpareittinsä huolellisesti, ja kokemuksensa perusteella hän pystyi ennakoimaan matkan haasteet muita kilpailijoita paremmin. Ennen Pekingiin lähtöä hän tutki viikkotolkulla venäläisiä sotilaskarttoja ja luki reitistä kaiken tiedon, mitä käsiinsä sai.

Myös Borghesen auto, Itala, oli ylivoimainen. Siinä oli 40 hevosvoimaa, ja kilpailua varten hän asennutti siihen ylimääräiset bensatankit ja suuremmat pyörät.

Ruhtinas Borghese lähti kilpailuun suurella ja vankalla Italalla. Toimittaja Luigi Barzini oli mukana raportoimassa.

© AKG images & Shutterstock

Erämaa oli liikaa kolmipyöräiselle

Kilpailu alkoi 10. kesäkuuta 1907, ja jo pian Pekingistä lähdön jälkeen ilmaantuivat ensimmäiset vaikeudet. Reitti kulki epätasaisessa kalliomaastossa, joka tärisytti autoja, vaikka ne kulkivat etanan vauhtia. Toinen De Dion-Boutonin auto ajoi kärjessä, ja sitä seurasivat Borghese Italallaan ja Godard Spykerillaan.

Kahta viimeistä autoa ei näkynyt, joten johtava auto pysähtyi. Kilpailijat olivat allekirjoittaneet sopimuksen, jonka mukaan he kulkisivat yhtä matkaa ja auttaisivat toisiaan Saksan rajalle asti, minkä jälkeen jokainen sai mennä menojaan. Borghese tosin oli kieltäytynyt antamasta kilpaveljiensä hidastaa matkantekoaan pidemmälle kuin Siperian Irkutskiin.

Nyt Borghesen oli vain odotettava kärsivällisesti, kun Godard lähti etsimään kahta jälkeen jäänyttä autoa. Ne olivat ensin ajaneet harhaan, minkä jälkeen Auguste Ponsin täyteen lastatun kolmipyöräisen etupää oli juuttunut kiinni – kuten tulisi tapahtumaan vielä monta kertaa. 

Vaikeuksia vuoristossa

Pekingin luoteispuolen vuoret osoittautuivat niin vaikeakulkuisiksi, että yhdenkään auton moottorin teho ei riittänyt niiden ylittämiseen. Vetojuhdiksi palkattiin joukko oopiumia polttelevia kiinalaisia kuleja. Godard joutui lainaamaan rahaa apumiesten palkan maksuun matkustajaltaan Jean du Taillisilta.

Borghesen puolestaan piti purkaa kaksi tonnia painava Italansa, jotta kiinalaiset jaksoivat vetää sen alustan mäkiä ylös. Autot matelivat näin hitaasti eteenpäin, kunnes saattue saapui viimein Mongolian ruohotasangoille.

Borghesen mekaanikko kokosi Italan jälleen ajokuntoiseksi, mutta hän varoitti ruhtinasta, että matkatavaroiden paino olisi liikaa auton jousitukselle. Borghese joutui jättämään matkasta paljon hyödyllisiä tarvikkeita, jotka kantajat, karavaaniajajat, läheisen kiinalaislinnakkeen sotilaat ja mongolipaimentolaiset keräsivät kiireesti talteen.

Auguste Pons oli jo aiemmin keventänyt varusteitaan, mutta painoa oli edelleen liikaa, ja hänen ajoneuvonsa etuosa tuppasi jatkuvasti uppoamaan maahan. Godardilla oli jo Ponsin joukkueen henkilökohtaisia tavaroita autossaan, ja nyt hän suostui ottamaan kuljetettavakseen myös varaosia, työkaluja, vararenkaita ja polttoainetta.

Saadakseen tilaa avulias ranskalainen joutui luopumaan yhdestä omasta aarteestaan: laatikollisesta sponsorin samppanjaa, jota hän oli raahannut mukanaan Pekingistä asti. Huolettomana hän irrotti Spykeristä myös 40 litran vetoisen polttoainesäiliön. Hän viskasi sen ruoholle ja potkaisi sitä sitten niin, että sen sisältö valui pitkin maata.

”Nyt teit kyllä virheen”, du Taillis sanoi pahaa aavistellen. ”Kuka tietää, millaiseen pulaan vielä joudumme?” 

Matkalla Pariisiin autot ylittivät kuumia aavikoita ja kiikkeriä siltoja ja juuttuivat tämän tästä mutaan. 

© Getty Images

Mukava iltahetki nuotiolla

Illalla joukkueet leiriytyivät yhdessä. Aterioituaan miehet istuivat juttelemassa, kun pimeästä ilmestyi ratsastaja.

Tulija oli kiinalainen sotilas, joka toisteli sanaa ”Po-lu-ghe-se”, kunnes Borghese ymmärsi, että sotilas yritti sanoa hänen nimeään. Sotilas oli ratsastanut 11 tuntia tuodakseen Euroopasta Pekingiin tullutta postia, jota miehet sitten mielissään lukivat nuotion heikossa valossa. Sen jälkeen miehet makailivat tupakoiden ja tähtiä katsellen.

”Matkaa on ainakin 12 000 kilometriä”, De Dion-Boutonin joukkueen mekaanikko totesi. ”Nyt on kesäkuu. Jollemme juutu Siperian talveen, ehdimme kotiin uudeksi vuodeksi.”

”Mitä pessimismiä”, tuhahti siihen Cormier. ”Olemme Pariisissa lokakuun puolivälissä ennen parlamentin avajaisia.”

Du Taillis mietti ja huudahti sitten: ”Pötyä! Aion uida meressä Olonnessa tai Royanissa 1. syyskuuta!”

Vain Borghese osasi aavistaa, millaisia vaikeuksia edessä vielä olisi. Hän totesikin vain:

”Käydäänpä maate. Aamuherätys on kello kolmelta.” 

Toveruus alkoi rakoilla

Kolme päivää miellyttävän nuotioillan jälkeen Godard ja du Taillis kyyröttelivät epätoivoisina telttakankaan alla Gobin autiomaassa. Kilpailun todellinen luonne oli alkanut paljastua myös muille osallistujille.

Ensin Auguste Pons oli jäänyt kolmipyöräisellään muista jälkeen, ja sitten häneltä oli loppunut polttoaine. Muut olivat sillä välin ajaneet harhaan, ja päästyään takaisin oikealle reitille he olivat olettaneet de Ponsin päässeen edelleen. Totuus valkeni heille vasta heidän ajettuaan useita kilometrejä.

Borghese oli kuitenkin saanut jo tarpeekseen Ponsin kolmipyöräisestä. Hän oli varma, ettei se pääsisi ikinä Pariisiin asti, ja kieltäytyi palaamasta takaisin etsimään kadonnutta. Hän istui kylmästi ratin taakse ja jatkoi matkaansa. Ranskalaiskolmikko mietti hetken, ja sitten he päättivät seurata Borghesea ja lähettää kiinalaisen apumiehen etsimään Ponsia bensiinikanisterin kanssa.

Seuraavana päivänä haihtuivat viimeisetkin solidaarisuuden rippeet Gobin paahtavassa auringossa. Myös varatankkinsa pois heittäneeltä Godardilta loppui bensiini, kuten hänen matkustajansa oli pelännytkin, eikä muista kilpailijoista tällä kertaa ollut apua.

De Dion-Boutonin kuljettajat olivat kyllästyneet Godardin kevytmieliseen asenteeseen ja ikuiseen kerjäämiseen. He ohittivat Godardin Spykerin pysähtymättä ja ajoivat tiehensä pölypilven saattelemana.

Godard ja du Taillis kyhäsivät itselleen suojan ja pohtivat kuumeisesti mahdollisuuksiaan. Udden karavaanikaupunki oli jonkin matkan päässä, ja Godard oli jo aiemmin lähettänyt sinne sähkeen, jossa hän oli pyytänyt tuomaan kamelilla lisää polttoainetta sovittuun paikkaan. Spyker oli nyt kuitenkin kilometrien päässä sovitusta paikasta, eikä ollut mitään takeita, että apu löytäisi koskaan perille. 

Toivo vaihtui pettymykseksi

Ensimmäisenä yönä autiomaassa Godard houraili sekavia suunnitelmiaan du Taillisin kuunnellessa peloissaan ja huolissaan. 

Seuraavana aamuna lohtua toi edes se, että auringossa sulanut suklaa oli jälleen jähmettynyt yön kylmyydessä. Miehet söivät palasen suklaata ja joivat säästeliäästi vettä. Sitten he eivät voineet muuta kuin tuijottaa horisonttiin toivoen avun tulevan.

Oli kulunut noin viisi tuntia ja lämpötila oli taas kohonnut lähes sietämättömäksi, kun Godard äkkiä kiljaisi. Kauempana näkyi mongolinainen kamelin selässä, ja miehet juoksivat riemuissaan tämän luo. 

Nainen ei ymmärtänyt ranskaa, mutta elehtimällä Godard sai hänet lopulta antamaan kamelinsa vetojuhdaksi. Eläin valjastettiin auton eteen, ja auto nytkähtikin liikkeelle, mutta jo muutaman metrin päässä sen pyörät upposivat pehmeään hiekkaan. 

Ahkera lapiointikaan ei irrottanut autoa hiekasta, ja nainen otti kamelinsa ja lähti kohti pohjoista sanomatta sanaakaan. Aurinko paahtoi jälleen armottomasti, mutta miehet olivat liian apeita edes virittääkseen telttakangasta suojakseen.

”Kana!” Godard yhtäkkiä muisti. Du Taillis kaivoi esiin linnun, mutta se oli muuttunut helteessä sotkuiseksi matoja kuhisevaksi massaksi.

Borghese puolestaan oli viettänyt mukavan yön Uddessa, josta hän sai täydennyksiä. Jo ennen Roomasta lähtöään hän oli huolehtinut siitä, että hänellä oli varastoja kaikkialla reitin varrella.

Aamunkoitteessa Borghese kuormasi autonsa, joi kupillisen kuumaa teetä ja lähti sitten liikkeelle. Jalona eleenä kilpakumppaneitaan kohtaan hän jätti jälkeensä polttoainesäiliön ja viestin, että hän odottaisi muita kaksi päivää seuraavassa reitin varren kaupungissa.

Myöhemmin päivällä De Dion-Bouton -joukkueet saapuivat Uddeen. Kun he kuulivat, että Godardille aiottiin viedä kamelilla polttoainetta, he alkoivat sääliä taitamatonta kilpailijaansa. Godard ja du Taillis voisivat kuolla odotellessaan hitaita kameleita. Niinpä he maksoivat ratsastajalle, jotta tämä veisi polttoaineen hevosella.

Borghese tiesi olevansa kuvauksellinen ja poseerasi mielellään. Ainoa kauneusvirhe oli hänen nenänsä, jonka hevonen oli runnonut. 

© Getty Images

Paikalliset pelastivat pulasta

Godard ja du Taillis joutuivat yöpymään autiomaassa. Seuraavana aamuna he kuulivat karavaanin tiukujen äänen, mutta molemmille oli noussut yöllä kova kuume ja he olivat liian heikkoja noustakseen jaloilleen. 

Niinpä he vain makasivat maassa, kun karavaani tuli lähemmäs – ja kulki miesten ohi pysähtymättä. Miehet yrittivät huutaa kaikin voimin, mutta turhaan. Tiukujen ääni loittoni ja karavaani katosi horisonttiin.

Vähitellen Godardin kuume hellitti sen verran, että hänen taistelutahtonsa heräsi jälleen.

”Pysy auton luona, niin minä lähden hakemaan apua”, hän sanoi toverilleen. Parin tunnin kuluttua hän palasikin intoa puhkuen ratsain ja mukanaan turbaanipäisiä, keltaisiin kaapuihin pukeutuneita, kiväärein ja tikarein aseistautuneita paikallisia sotilaita.

Perusteellisten neuvottelujen ja tinkimisen jälkeen sovittiin, että sotilaat hakisivat miehille polttoainetta ja lainaisivat heille kaksi kamelia, joilla Spyker voitaisiin vetää ahdingostaan.

Tunnin päästä auto lopulta irtosi hiekasta. Godard ja du Taillis istuivat kyydissä, kun kamelit hinasivat autoa hitaasti eteenpäin.

Soturit palasivat myöhemmin ja toivat mukanaan kanisterillisen polttoainetta, jonka Godard tyhjensi Spykerin tankkiin. Jännittyneenä hän kiersi käynnistyskampea, ja hänen helpotuksekseen moottori murahti käyntiin.

”Voimme ehtiä Uddeen kolmessa tunnissa”, Godard riemuitsi.

600 kilometrin päivämatka

Charles Godard oli jälleen mukana kisassa, mutta Auguste Ponsin ajoneuvo ei enää inahtanutkaan. Bensiinin loputtua hän oli yrittänyt mekaanikkonsa kanssa työntää autoa autiomaan pehmeässä hiekassa. 

Työntäminen oli raskasta puuhaa, ja miehet olivat nääntymäisillään janoon, kun he havaitsivat paimentolaisten leirin kauempana. He ponnistelivat työntääkseen ajoneuvonsa vielä viimeisen pätkän mutta kaatuivat uupumuksesta maahan.

Paimentolaiset huomasivat Ponsin ja mekaanikon ja pitivät heistä huolta, kunnes etsintäjoukko saapui paikalle. Pelastajat kuljettivat miehet takaisin Pekingiin, mutta kolmipyöräinen Mototri jäi Gobin autiomaahan. Pons ei koskaan antanut anteeksi ”tovereilleen”, jotka olivat rikkoneet avunantosopimuksen.

Godard kuuli Ponsin joukkueen kohtalosta 22. kesäkuuta saavuttuaan Uddeen. Siinä vaiheessa Borghese jo nautti De Dion-Boutonin kuljettajien kanssa yltäkylläistä illallista kaukana Urgassa kaupungin venäläis-kiinalaisen pankin johdon vieraana.

Godard ilmestyi kaupunkiin kuitenkin jo seuraavana päivänä. Hän oli ajanut yötä päivää kiriäkseen muiden etumatkan kiinni, ja du Taillis saattoi ylpeänä sähköttää lehdelleen Le Matinille Ranskaan:

”Maanantai, 6.00. Olemme päästelleet Uddesta Urgaan yhtä soittoa ja saapuneet sinne tänään kello 5.00 ajettuamme 617 kilometriä 23 tunnissa.”

Godard ei näyttänyt eleelläkään kantavansa kaunaa De Dion-Boutonin ajajille, vaikka nämä olivat jättäneet hänet pulaan Gobiin. Hänellä ei ollut tapana muistella menneitä.

Silta romahti auton alla

Kilpailu jatkui edelleen kiivaana. Borghese lähti ajamaan kohti Venäjän rajaa jäämättä odottamaan muita autoja. Hänen matkansa kuitenkin hidastui muutaman tunnin päässä Urgasta, kun Itala upposi juoksuhiekkaan ja se piti vetää irti härillä.

Seuraava vastoinkäyminen kohtasi Borghesea hänen päästyään Venäjälle ja ajaessaan Siperiassa Baikaljärven rantaa kurjia teitä pitkin. Kapealla, huteralla sillalla hän käski mekaanikkonsa ohjata autoa samalla, kun hän itse piti silmällä renkaita ja antoi ohjeita.

”Eteenpäin. Hitaasti,” ruhtinas ohjeisti, ja mekaanikko ohjasi autoa varovasti kiikkeriä lankkuja pitkin. Silta nitisi ja natisi, mutta Borghese ja mukana olleet mekaanikko ja toimittaja eivät enää vähästä hätkähtäneet.

Raskaan auton etupyörät olivat jo melkein päässeet sillan yli, kun silta antoi yhtäkkiä periksi. Italan takaosa romahti lankkujen läpi, ja auto putosi lähes pystysuoraan sillan alla virtaavaan kivikkoiseen jokipahaseen.

Borghese onnistui hyppäämään autosta, ja toettuaan säikähdyksestä hän näki, että mekaanikko istui edelleen autossa ratin ja penkin väliin kiilautuneena ja toimittaja seisoi matalassa vedessä läpimärkänä ja kiroillen.

Borghesen helpotukseksi kaikki selvisivät onnettomuudesta pelkillä naarmuilla. Sitten oli auton vuoro: sen nostamiseen takaisin tielle tarvittiin 20 riuskaa venäläistä rautatieläistä ja monta tuntia uurastusta.

Borghese pelkäsi pahinta alkaessaan tutkia vahinkoja. Auton taakse kiinnitetyt vararenkaat olivat kuitenkin vaimentaneet iskua, ja mekaanikko sai moottorin käyntiin ensi yrityksellä.

Onnettomuuden vuoksi Borghese muutti reittiään, ja sen sijaan että olisi ajanut Baikalin rantaa Irkutskiin, hän lastasi auton laivaan, joka kuljetti joukkueen 80 kilometriä järven yli.

Laivamatka ei kuitenkaan lisännyt Borghesen etumatkaa. Hän lähti Irkutskista aamulla 3. heinäkuuta, ja jo saman päivän iltana Godard ja De Dion-Boutonin joukkueet saapuivat kaupunkiin – tavarajunalla. 

Mongolian lennätintolpille kuljetettiin kisaa varten kameleilla bensiiniä, jotta kilpailijat löytäisivät varastot helposti ja voisivat samalla lähettää matkaltaan uutisia Eurooppaan.

© Shutterstock

Juhlinta viivästytti matkantekoa

Siltaonnettomuus Siperiassa jäi Borghesen viimeiseksi vakavaksi vastoinkäymiseksi. Seuraavina viikkoina ruhtinas kasvatti ylivoimaisella autollaan etumatkaa muihin kilpailijoihin, joiden autot eivät pärjänneet yhtä hyvin huonokuntoisilla teillä ja kärsivät usein moottorivioista.

Aamulla 14. heinäkuuta Borghese istui matkatovereineen ravintolassa Bogorodskissa Moskovan itäpuolella. Hän nautti tapojensa vastaisesti kaikessa rauhassa aamiaistaan ja huuhtoi sen alas parhaalla samppanjalla, jota kaupungista löytyi. 

Häntä oli kielletty saapumasta Moskovaan ennen kello 14:ää, sillä kaupungissa valmisteltiin hänelle upeaa vastaanottojuhlaa, eikä hänen haluttu tulevan sinne liian aikaisin.

Yleensä viivästykset ja odottelu saivat Borghesen ärtymään, mutta diplomaattina hän osasi hillitä tunteensa eikä hän halunnut loukata isäntiään. Lisäksi hänellä oli hyvin aikaa, sillä hän johti kilpaa monella päivällä.

Borghese viipyi Moskovassa kolme päivää, mutta venäläiset eivät halunneet vielä sittenkään päästää häntä menemään. Hän sai kutsun pääkaupunkiin Pietariin, jossa hänelle oli järjestetty toiset komeat juhlat. Borghesen ei auttanut muu kuin tehdä koukkaus Pietarin kautta. Hän viipyi juhlissa kello puoli kahteen asti yöllä, ja kolmen tunnin päästä hän oli jälleen tien päällä. 

Huima takaa-ajo Siperiassa

Godard puolestaan paini jälleen teknisten ongelmien kanssa.

Spykerin sytytys oli hajonnut, eikä tarvittavia varaosia saanut Siperiasta. Godard sähkötti autotehtaalle Amsterdamiin ja pyysi lähettämään osaavan mekaanikon ja tarvittavat varaosat. Odotellessaan Godard vei autonsa junalla 1 400 kilometrin matkan länteen Tomskin kaupunkiin, jonka teknisestä instituutista hän uskoi saavansa tarvittaessa apua. 

Mekaanikko saapui Hollannista, kuten sovittu, mutta Godardin suureksi järkytykseksi hän oli matkalla kadottanut matkatavaransa ja korvaamattomat varaosat. Godard kuitenkin toipui järkytyksestään nopeasti ja turvautui varasuunnitelmaansa.

Hajonnut sytytyslaite mukanaan Godard marssi Tomskin instituuttiin, jossa insinöörit heittäytyivätkin innokkaasti ongelman kimppuun. Kuuden päivän kuluttua vika oli korjattu ja Godard ja Spyker pääsivät palaamaan paikkaan, jossa sytytys oli hajonnut.

Päästyään jälleen kisaan mukaan Godard ajoi kahdessa viikossa 5 500 kilometriä Siperian halki huonokuntoisia teitä ja kärrypolkuja pitkin. Borgheselta kului samaan matkaan kolme viikkoa, De Dion-Boutonen joukkueilta viisi.

Kello neljältä aamulla 8. elokuuta Godard saapui Kazaniin 700 kilometrin päähän Moskovasta. Hän oli puristanut rattia niin kovasti, että nahka oli irronnut hänen käsistään, mutta hän oli saavuttanut De Dion-Boutonit. 

Borghese tuli riemusaatossa Pariisiin

Vain kaksi päivää myöhemmin, 10. elokuuta 1907, Borghese rullasi hitaasti Pariisiin väkijoukon reunustamaa katua pitkin. Hänen edellään ajoi Ranskan ja Italian lipuilla koristeltu pitkä vaunu, jossa orkesteri soitti Voitonmarssia Verdin oopperasta Aida. Ruhtinas ajoi Le Matinin toimituksen eteen ja piti sitten parvekkeelta yleisölle puheen.

”Emme ole sankareita”, hän aloitti täydellisellä diplomaattiranskallaan.

”Onnistumisemme salaisuus oli se, että emme koskaan ajatelleet maalimme olevan Pariisissa, vaan keskityimme joka päivä ainoastaan suorittamaan juuri sen päivän etapin.”

Kolme muuta joukkuetta seurasivat perässä yhtä matkaa, ja 21. elokuuta ne pääsivät Saksan rajalle. Siellä Godardia odotti ikävä yllätys: kaksi siviilipukuista poliisia. Hänen ajaessaan Aasian läpi pariisilainen tuomioistuin oli tuominnut hänet petoksesta puolentoista vuoden vankeuteen ja 5 000 frangin sakkoihin.

Godard pidätettiin, ja hänen yrittäessään puhua itsensä pinteestä hänen autonsa jatkoi matkaa. Spyker-tehdas oli lähettänyt toisen kuljettajan ajamaan auton maaliin asti. 

Ylivoimainen auto ja huolellinen suunnittelu toivat Borgheselle voiton. Hän saapui Pariisiin 20 päivää ennen muita kilpailijoita. 

© Getty Images

Godardin unelma murskautui

Iltapäivällä 30. elokuuta Spyker ja De Dion-Boutonin autot olivat lähtövalmiina Enghien-les-Bainsissa aivan Pariisin liepeillä. Lievässä samppanjahuppelissa ja syli täynnä ihailijoilta saatuja kukkia kuljettajat valmistautuivat ajamaan viimeiset kilometrit kohti Ranskan pääkaupunkia. Vaikka he olivat Borghesea kaksikymmentä päivää jäljessä, Le Matin oli järjestänyt heillekin Pariisiin juhlallisen vastaanoton.

Kuljettajat alkoivat juuri käynnistää autojaan, kun väkijoukon läpi kävi kohahdus ja ihmismassan läpi tunkeutui mies. Ennen kuin kukaan ehti reagoida, hän istuutui Spykerin kuljettajan paikalle ja huusi: ”Valmis!” Mies oli Charles Godard.

”Miten menee?” kysyi Godard Jean du Taillisilta, joka istui tavallisella paikallaan matkustajan penkillä.

”Hienosti”, vastasi ällistynyt toimittaja iloisesti nauraen.

Le Matinin muut edustajat eivät olleet yhtä iloisia nähdessään Godardin. He ajattelivat kauhuissaan skandaalia, joka varmasti seuraisi, jos lehti ottaisi pahamaineisen ja tuomitun huijarin vastaan sankarina.

”Ulos!” he huusivat ja ryntäsivät Godardin kimppuun. Tämä ei ehtinyt lähteä liikkeelle vaan takertui sinnikkäästi rattiin lehtiväen yrittäessä kaikin voimin kammeta hänet ulos autosta.

”Hän on hullu”, he selittivät paikalle tulleille poliiseille. ”Hän yrittää pilata koko show’n. Viekää hänet pois.”

Siihen loppui Charles Godardin kisa. Hän oli ajanut 15 000 kilometriä Pekingistä ja voittanut suurempia vaikeuksia kuin muut joukkueet yhteensä, mutta hänen hetkensä kunnian loisteessa riistettiin häneltä vain muutama kilometri ennen maalia. 

Pettymys purkautui itkunsekaisena raivona poliisien raahatessa hänet väkisin paikalta. 

Ehkä sinua kiinnostaa...