Venäjä valloitti Keski-Aasiaa kaupunki kaupungilta. Taiteilija ja upseeri Nikolai Karazin maalasi Samarkandin valtauksen vuonna 1868.

© AKG Images

Britannia ja Venäjä kävivät kylmää sotaa Himalajalla

Francis Younghusband lähti vuonna 1889 hengenvaaralliselle tutkimusretkelle alueille, joilla eurooppalaisia ei ollut ennen käynyt. Hänen piti matkata maailman korkeimmilla vuorilla ja pelotella julma klaanipäällikkö alistumaan. Tarkoituksena oli estää Venäjää valloittamasta Intiaa, brittiläisen imperiumin kruununjalokiveä.

torstai 21. heinäkuuta 2016 teksti Boris Koll

Brittiläinen kapteeni Francis Younghusband aavisteli vaaraa katsellessaan synkkää ryövärien linnoitusta edessään Himalajan vuoristossa. Pieni polku kiemurteli Shimshalin solasta portille, joka oli apposen auki.

Linnoitus näytti hylätyltä: sen rintavarustuksella ei näkynyt vartijoita, ja se avoimena olevasta portista pilkottava linnanpihan osa oli autio. Missään ei näkynyt liikettä eikä kuulunut ääntäkään.

Hiljaisuus oli suorastaan pahaenteinen, ja Younghusband uumoili väijytystä. Yksikään britti ei ollut aiemmin käynyt näillä seuduilla, joten hän oli täysin tuntemattomalla maaperällä turvanaan vain pari uskollista gurkhasotilasta. Levottomuudestaan huolimatta Younghusbandin oli jatkettava matkaa, sillä kyseessä oli hänen kunniansa. 

Hän ei voisi palata takaisin, ennen kuin hän oli kartoittanut nämä vuoristoalueet läpikotaisin ja varoittanut paikallisia klaaneja alueella liikkuvista venäläisistä agenteista.

Younghusband ja gurkhat lähestyivät varovasti porttia. Kun he olivat siitä enää muutaman metrin päässä, puinen portti sulkeutui äänekkäästi paukahtaen ja linnoituksen muurin päälle ilmaantui hurjan näköisiä turbaanipäisiä miehiä, joiden pitkien muskettien suut osoittivat suoraan kohti Younghusbandin pikku joukkoa.

”Nyt koitti loppumme”, Younghusband ajatteli. Noin lyhyeltä etäisyydeltä oli mahdoton ampua ohi.

Imperiumit kilpailivat suuruudesta

Francis Younghusbandin tehtävä oli tuonut hänet yhdelle niistä harvoista alueista, jotka kesällä 1889 vielä olivat vain valkoisia läiskiä maailmankartalla. Muukalaisia uhkasi tuskallinen kuolema näillä vuorilla, joilla ei noudatettu eurooppalaisille tuttuja tapoja ja joilla ryövärit eivät kaihtaneet tappaa uhrejaan. 

Verenhimoisten heimojen uhka kuitenkin kalpeni sen vaaran rinnalla, joka lähestyi pohjoisesta. Kyltymättömän Venäjän karhun varjo oli langennut Keski-Aasian ylle, ja se ulottui myös Intiaan, brittiläisen imperiumin sädehtivään jalokiveen.

Venäjä oli ainoa valtio maailmassa, joka veti suuruudeltaan vertoja brittiläiselle imperiumille. Venäjän keisarin armeija oli jo kauan sitten edennyt Tyynellemerelle, ja 1800-luvulla se marssi kohti etelää, kohti Balkania, Kaukasusta ja Keski-Aasian vuoria. Islamilaiset pikkuvaltiot kukistettiin yksi toisensa jälkeen ja liitettiin Venäjään, joka laajeni huolestuttavaa vauhtia kohti Intiaa.

Britit olivat jo kertaalleen yrittäneet pysäyttää Venäjän laajenemisen asevoimin. Britannia oli taistellut Ranskan rinnalla vuosina 1853–1856 Krimin sodassa pelastaakseen turkkilaisen Ottomaanien valtakunnan, jonka Venäjä aikoi murskata. 

Yksikään osapuolista ei olisi enää halunnut joutua uudelleen samanlaiseen väsytystaisteluun, jossa kuoli 365 000 sotilasta. Britannia ei kuitenkaan voinut vain katsoa sivusta, kun Venäjän armeija tunkeutui Himalajalle ja valmistautui valtaamaan Intian.

Vuonna 1889 Britannian hallitukselle kantautui raportteja, joiden mukaan venäläiset upseerit puhuivat avoimesti tulossa olevasta sotaretkestä Intiaan – jopa tilaisuuksissa, joissa oli paikalla brittidiplomaatteja ja -agentteja.

Venäjän armeijan vahvuus oli miljoona sotilasta, ja parissa kuukaudessa sitä voitaisiin vahvistaa reservistä kahdella miljoonalla miehellä. 

Sellaista joukkoa eivät Intiassa olevat britit ja heidän sikäläiset apujoukkonsa pystyisi ikinä voittamaan avoimessa sodassa. Sen sijaan Britannia lähetti agentteja Keski-Aasian vuorille käymään varjosotaa keisarin vakoojia vastaan.

Intian menetys uhkasi Britanniaa

Eräs brittiupseeri oli kutsunut tilannetta nimellä The Great Game – ”suuri peli” – ennen kuin hän oli itse ottanut liian suuren riskin ja menettänyt päänsä. 

Pelin pelaajat olivat eksentrikkoja, huimapäitä ja seikkailijoita, jotka lähtivät vaarallisille matkoille julmiksi tiedettyjen klaanien keskelle estääkseen venäläisten aikeet. Yksi heistä oli kapteeni Francis Younghusband, joka sai vuonna 1889 käskyn matkustaa Shimlaan Pohjois-Intiaan.

Kapteeni Younghusband oli 1800-luvun brittiupseerin arkkityyppi. Hän oli sotilassukua, ja monien sotilaiden lasten tapaan hän oli syntynyt Intiassa, josta hänet tosin lähetettiin kasvatettavaksi ja kouluun Englantiin. Myöhemmin hänen isänsä järjesti hänelle paikan arvostetusta ratsuväkirykmentistä vuonna 1882.

Younghusband oli kuitenkin liian seikkailunhaluinen sopeutuakseen pitkästyttävään rivipalvelukseen. Hän oli ollut rykmentissään Intiassa vasta vähän aikaa, kun hän jo lähti pitkälle matkalle Länsi-Kiinan erämaihin ja vuoristoon. 

Virallisesti hän oli lomalla, mutta hän palasi matkaltaan mukanaan roppakaupalla hyödyllistä tietoa tiedustelupalvelulle. Hänet hyväksyttiin kaikkien aikojen nuorimpana jäsenenä Britannian maantieteelliseen seuraan, arvostettuun Royal Geographical Societyyn, ja kun hänet lähetettiin Shimlaan vuonna 1889, hän oli vasta 26-vuotias.

Britit olivat vuosikymmeniä uskoneet, että Venäjä voisi hyökätä Intiaan vain Afganistanin keskiosien kautta, jonne tykistö voitiin kuljettaa vuoristosolia pitkin. Niinpä kaikki voimat oli keskitetty estämään Venäjän keisarin vakoojia saamasta vaikutusvaltaa Afganistanissa. 

Viime aikaisten raporttien mukaan oli kuitenkin olemassa toinenkin mahdollinen reitti Himalajan läntisissä, aiemmin läpipääsemättöminä pidetyissä osissa.

Tilanne oli kriittinen, sillä mikään valtio ei ollut vaatinut itselleen tuota Pamiriksi kutsuttua syrjäistä kolkkaa. Alueeseen kuului 70 kilometriä ei-kenenkään-maata Kiinan, Afganistanin, Venäjän ja Intian välissä. Jos venäläiset valtaisivat Pamirin, he olisivat aivan Britannian siirtomaan rajalla ja vuosikymmenten työ heidän poissa pitämisekseen olisi valunut hukkaan.

Younghusband kutsuttiin apuun. Oppaakseen hän sai maanmittaustaitoisen intialaisen ratsumiehen, kourallisen paikallistuntemusta omaavia mutta ei muuten kovin luotettavia sotilaita Kashmirista sekä kuusi gurkhaa. Gurkhat olivat nepalilaisia valiosotureita, joiden tehtävä oli suojella Younghusbandin henkeä. Joukko oli riittävän iso pärjätäkseen satunnaisille ryöväreille, mutta suurten klaanien hyökkäyksiltä se ei pystyisi puolustautumaan.

Tiibetiläisten aseet olivat auttamattoman vanhanaikaisia brittien hyökätessä vuonna 1904.

© AKG Images

Matka vei maailman katolle

Younghusbandin seurue lähti matkaan 8. elokuuta 1889 ja suuntasi pohjoiseen kohti Himalajaa.

Kapteenin ensisijainen tehtävä oli kartoittaa jokainen Pamirin sola ja selvittää, pystyisikö armeija kulkemaan niiden kautta. Toinen tehtävä oli tavata paikallinen päällikkö Safdar Ali. Tämä johti hunzakansaan kuuluvia roistoja, jotka ryöstivät brittiläisiä kauppatavaroita kuljettavia karavaaneja. 

Huhut kertoivat, että hänen leirissään oli nähty venäläisiä. Jos näin oli, Younghusbandin oli yritettävä saada paikalliset klaanit häätämään venäläiset pois.

Pian ryhmä ohitti viimeisen raja-aseman ja jatkoi tutkimattomille seuduille. Matka kulki lähes koko ajan vähintään 5 500 metriä merenpinnan yläpuolella ja usein yli 7 500 metrin korkeudessa. Siellä alkoi niin sanottu kuolemanvyöhyke, jossa oli hengenvaarallista oleskella pitkiä aikoja ilman ohuuden vuoksi.

”Aamulla olin täynnä intoa, valmis menemään minne tahansa ja tekemään mitä tahansa”, Younghusband kirjoitti päiväkirjaansa. ”Jo kohta olin kuitenkin täysin uuvuksissa ja välinpitämätön kohtalostani.”

Matka kuitenkin jatkui, ja ryhmä tutki 16 solaa, jotka kaikki osoittautuivat liian kapeiksi ja vaikeakulkuisiksi, jotta armeija olisi voinut marssia niistä läpi. Sitten oppaat johdattivat Younghusbandin kohti Shimshalin solaa, jossa Safdar Alin kerrottiin piileksivän roistoineen. 

Kohtaaminen vuoristoroistojen kanssa

Ennen kuin Younghusband meni tapaamaan rosvopäällikköä, hän lähetti viestinviejän ilmoittamaan tulostaan.

Tämä ei koskaan palannut, joten Younghusbandin oli lähdettävä Shimshaliin tietämättä, mikä häntä siellä odotti.

Saavuttuaan solaan Younghusband näki siellä vanhan linnoituksen, jonne vievä polku oli niin kapea, että sitä pystyi kulkemaan vain yksi kerrallaan. Siksi kapteeni jätti muun seurueen ja jatkoi mukanaan vain kaksi gurkhaa. Kun hunzarosvot yhtäkkiä ilmestyivät esiin aseineen, miehet olivat täysin heidän armoillaan.

Younghusband lamaantui hetkeksi ja uskoi jo loppunsa tulleen. Sitten hän ryhdistäytyi.

”Bi adam! Bi adam!”, ”Yksi mies, yksi mies!” hän huusi niin kovaa kuin pystyi ylittääkseen hunzien korviahuumaavan huudon. Hän kohotti yhden sormensa ilmaan merkiksi siitä, että halusi yhden ryöväreistä tulevan ulos neuvottelemaan kanssaan.

Hetken päästä portti avattiin. Kaksi miestä tuli ulos, ja Younghusband selitti heille olevansa menossa Hunzaan tapaamaan heidän kuningastaan. Miehet palasivat linnaan, ja jonkin ajan kuluttua rauhanhäiritsijät kutsuttiin sisälle.

Kun Younghusband ratsasti portista sisään, yksi mies hyppäsi varoittamatta esiin ja tarttui hevosta ohjista. Gurkhat nostivat heti aseensa. Heidän esimiehensä oli sanonut, että jos Younghusband tapettaisiin, heillä ei olisi mitään asiaa takaisin. Kyseessä oli rykmentin kunnia.

Hetkeksi kaikki pysähtyi. Sitten Younghusbandin ohjissa roikkuva mies räjähti nauruun, ja muut rosvot yhtyivät siihen pian. Hilpeys tarttui myös Younghusbandiin ja gurkhiin, ja kohta koko linnanpiha kaikui naurusta.

Pihalle sytytettiin suuri nuotio, ja vieraat pyydettiin istuutumaan sen ääreen. Tunnelma vapautui lopullisesti, kun yksi gurkhista kaivoi esiin tupakkaa ja tarjosi sitä kaikille. 

Seuraavana päivänä Younghusband sai jatkaa seurueineen pidemmälle oppaanaan pari rosvoa. Matkalla heitä tuli vastaan Safdar Alin lähetti, joka kertoi, että Younghusband saisi kulkea vapaasti hunzien mailla ja oli tervetullut kuninkaan pöytään.

Brittikapteeni oli selvinnyt hengissä ensimmäisestä kohtaamisestaan Pamirin pelättyjen vuoristosoturien kanssa. Hän oli kartoittanut alueen suurelta osin ja arveli pian solmivansa hyödyllisen diplomaattisuhteen alueen päällikön kanssa. Tutkimusretkestä näytti tulevan menestys, mutta silloin kotoa kiiri hälyttäviä uutisia. 

Eksoottiset kulttuurit kiehtoivat eurooppalaisia 1800-luvulla, ja lasten kuvakirjoissakin kuvattiin kaukaisten kansojen edustajia.

© AKG Images

Venäläiset astuivat mukaan kuvaan

Kun Younghusband oli matkalla tapaamaan Safdar Alia, hänet ratsasti kiinni viestintuoja, joka toi tärkeää kirjettä tiedustelupalvelulta Intiasta. Kirjeessä varoitettiin, että venäläiskapteeni nimeltä Bronislav Grombtševski oli Pamirissa. 

Younghusbandin oli heti etsittävä tämä ja selvitettävä, mitä miehellä oli mielessään.

Etsintä ei kestänyt kauan, sillä parin päivän päästä Younghusband sai kirjeen Grombtševskilta. Siinä tämä kertoi leirinsä sijainnin ja kutsui kohteliaasti britin illalliselle. Younghusband vastasi myöntävästi. Seuraavana päivänä hän ratsasti venäläisen leiriin, jossa Grombtševski otti hänet vastaan seitsemän aseistetun kasakan kanssa.

”Suuri, komea parrakas mies venäläisessä univormussa tuli minua vastaan”, Younghusband kirjoitti päiväkirjaansa. Grombtševski käyttäytyi äärimmäisen sydämellisesti ja ohjasi vieraansa illallispöytään.

”Ateria oli täyttävä, ja venäläinen hukutti minut vodkaan”, Younghusband kertoi. Kun lasi tyhjeni, se täytettiin välittömästi, ja keskustelu sujui kohta kuin vanhojen ystävien kesken. Grombtševski kertoi peittelemättä, että venäläissotilaat eivät viime aikoina olleet juuri muusta puhuneetkaan kuin tulevasta sotaretkestä Intiaan.

Younghusband ei saanut kuulla Grombtševskilta mitään sellaista, mitä huhut eivät jo olleet kertoneet. Mutta sitten hän pääsi huomaamatta vilkaisemaan tämän karttaa, johon oli selvästi merkitty reitti Pamirin läpi. Venäläiset olivat siis sittenkin löytäneet uuden reitin Intiaan! Se tieto oli briteille elintärkeä.

Miehet viettivät seuraavat pari päivää yhdessä. He siemailivat Younghusbandin konjakkia ja yrittivät saada toisensa lipsauttelemaan salaisuuksia. Lopulta he hyvästelivät toisensa lämpimästi. Grombtševski ratsasti kasakoineen kohti etelää, todennäköisesti lähemmäs Intian rajaa vakoilemaan, Younghusband puolestaan jätti Kashmirin sotilaansa vartioimaan Shim­shalin solaa ja jatkoi matkaansa hunzapäällikön luo.

Younghusband valmistautui mittelemään voimiaan Safdar Alin kanssa. Huhujen mukaan tämä oli sanoinkuvaamattoman raaka, jopa karun Keski-Aasian soturiksi. Hänen kerrottiin murhanneen omat vanhempansa sekä kaksi veljeään päästäkseen valtaan, eikä hän tuntenut sääliä ottamiaan vankeja kohtaan.

Upseerien johtamat kasakat kulkivat Venäjän joukkojen kärjessä keisarin pyrkiessä laajentamaan alueitaan.

© Age Fotostock

Rosvopäällikkö ei suostunut taipumaan

Younghusband yritti tehdä vaikutuksen isäntäänsä menemällä tapaamiseen tulipunaisessa ratsuväen univormussa, jonka kiillotetut napit loistivat kilpaa auringon kanssa. 

Astuessaan Safdar Alin suureen telttaan hän huomasi, että myös isäntä oli valmistautunut. Tämä istui valtaistuimella, joka oli huoneen ainoa huonekalu. Younghusband voisi joko seisoa tai polvistua.

Kapteeni tiesi, että hän ei saanut missään tapauksessa vaikuttaa isäntäänsä alempiarvoiselta, joten hän lähetti gurkhan hakemaan itselleen kenttätuolin. Younghusband asetti tuolin Safdar Alin valtaistuimen viereen ja alkoi puhua vasta sitten.

Younghusband esitteli itsensä ja kertoi olevansa maailman mahtavimman monarkin, Britannian kuningattaren ja Intian keisarinnan, Viktorian, lähetti. Sanat eivät tehneet vaikutusta Safdar Aliin.

”Hän näytti ajattelevan, että Intian keisarinna, Venäjän keisari ja Kiinan keisari olivat naapuriheimojen päälliköitä”, kapteeni kirjoitti. Hän päätti mennä suoraan asiaan.

Younghusband kertoi tietävänsä Safdar Alin yhteyksistä venäläisiin ja totesi, että niille oli heti tultava loppu. Lisäksi hän vaati, että hyökkäysten karavaanien kimppuun oli lakattava. Muuten hunzat tuhottaisiin.

Safdar Ali kohautti olkapäitään ja vastasi, että hänen maansa oli kiveä ja jäätä. Ryöstely oli hunzien tapa selvitä, ja jos britit haluaisivat jotain takuita, heidän olisi maksettava kullalla.

”Sanoin, että kuningattarella ei ollut tapana alistua kiristettäväksi ja että olin jättänyt sotilaita turvaamaan kauppareittiä”, Younghusband kertoi.

Safdar Ali purskahti kovaan nauruun. Hän kertoi tietävänsä, miten vähän sotilaita Younghusbandilla oli vahdissa solassa. Neuvottelu päättyi siihen. Younghusband lähti teltasta ja sitten seurueineen koko Pamirista. Joulukuussa 1889 hän palasi Intiaan raportoimaan tutkimusretkensä tuloksista.  

Neuvotteluja kiinalaisten kanssa

Younghusbandin ilmoitus siitä, että venäläiset olivat todennäköisesti löytäneet reitin Pamirin läpi, sai britit järkytyksen valtaan. He tiesivät, että mahdollinen hyökkäysreitti oli tukittava nopeasti, ja lähettivät Younghusbandin suorittamaan uutta tehtävää, tällä kertaa nuoren, kiinaa puhuvan George Macartney -nimisen upseerin kanssa.

Marraskuussa 1890 miehet ratsastivat Kašgarin kaupunkiin, jossa heillä oli suoritettavanaan arkaluontoinen diplomaattinen tehtävä. Kašgar sijaitsee Kiinan uloimmassa länsinurkassa, aivan Pamirin pohjoispuolella, ja Younghusbandin piti ylipuhua kiinalaiset vaatimaan isännätöntä aluetta itselleen ja miehittämään sen joukoillaan. 

Näin venäläisten oikotie Himalajan kautta Intiaan olisi tukossa.

Younghusband kertoi raportissaan, että Kiinan kuvernööri Kašgarissa suhtautui myönteisesti hänen ehdotukseensa. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että Venäjän konsulilla Kašgarissa oli laaja vakoojaverkosto, johon kuului myös monia kuvernöörin palatsin työntekijöitä. Nämä kielivät brittien vierailusta ja neuvotteluista venäläisille, ja tieto sähkötettiin välittömästi Pietariin keisarille ja tämän virkamiehille.

Younghusband oli edelleen Kašgarissa, kun brittivakoojat heinäkuussa 1891 ilmoittivat Venäjän valmistautuvan Pamirin valtaukseen. Younghusband sai käskyn jättää Macartney jatkamaan neuvotteluja kiinalaisten kanssa ja kiirehtiä itse Himalajalle valvomaan venäläisten toimia. Empimättä hän lähti taas uudelle tehtävälle, joka osoittautui ratkaisevaksi suurvaltojen välisessä valtapelissä Keski-Aasiassa.

Agentti häädettiin Pamirista

Younghusband kohtasikin venäläisiä pian saavuttuaan alueelle. 13. elokuuta 1891 hän oli yksin leirissään Pamirin vuorilla, kun hän kuuli laukkaavien hevosten lähestyvän.

”Katsoessani ulos teltasta näin parinkymmenen kasakan lähestyvän hevosillaan Venäjän lippua heiluttaen”, Younghusband kirjoitti päiväkirjaansa.

Hetken päästä hän seisoi kasvokkain Janov-nimisen venäläiseverstin kanssa. Younghusband ojensi käyntikorttinsa, joka kertoi hänen olevan brittiläinen upseeri. Hän huomautti kohteliaasti olevansa noin 240 kilometriä etelään Venäjän rajasta.

Eversti ei ollut samaa mieltä, vaan hän ilmoitti olevansa varma sitä, että he olivat Venäjän keisarin alueella.

”Hän otti esiin kartan ja näytti minulle suuren, vihreällä merkityn alueen, joka ulottui aivan meidän Intian rajallemme asti”, Younghusband kirjoitti. Hän oli yksin kahtakymmentä miestä vastaan, mutta hän päätti, ettei taipuisi senttiäkään:

”Te venäläiset olette sitten aikamoisia rehentelijöitä.”

”Tämä oli vasta alkua”, venäläinen vastasi, mutta esitti sitten ystävällisempään sävyyn illalliskutsun. Erimielisyyksistään huolimatta miehet tiesivät, että heidän oli käyttäydyttävä sivistyneiden herrasmiesten tapaan. Janovin vieraanvaraisuudella ei ollut rajoja, kun hän tarjosi upean illallisen, jonka aikana nostettiin maljoja vodkalla, viinillä ja konjakilla niin keisarille kuin kuningatar Viktoriallekin.

Seuraavana päivänä Janov hyvästeli Younghusbandin, joka jätettiin hämmästyksekseen ilman vartijoita. Eversti kasakoineen kuitenkin palasi pian.

Younghusband oli vetäytymässä telttaansa, kun taas kuului kavioiden kapsetta. Kasakat ratsastivat brittiagentin ympärille, ja Janov astui esiin syyllisen näköisenä. Hän selitti saaneensa käskyn ohjata britti pois Venäjän mailta.

”Mutta en ole Venäjän alueella”, Younghusband vastasi kärsivällisesti. Janov näytti selvästi olevan kiusaantunut tilanteesta, mutta hän piti pintansa ja sanoi turvautuvansa tarvittaessa voimakeinoihin.

”Sinulla on kaksikymmentä kasakkaa, minä olen yksin, joten minun on tehtävä niin kuin sanot”, Younghusband totesi. Hän muisti kuitenkin diplomaattiset muodollisuudet loppuun asti ja lisäsi taipuvansa vastahakoisesti ja aikovansa ilmoittaa tapahtuneesta hallitukselle.

Janov kiitti häntä ymmärryksestä aavistamatta, että Pamirin konflikti ei ollut vielä läheskään päättynyt.

Francis Younghusband oli upseeri, eikä hän empinyt turvautua aseiden voimaan. Sotaretkellä Tiibetissä vuonna 1904 hän kuitenkin koki jotain, mitä hän kuvaili ”rakkaudeksi koko maailmaa kohtaan”. Sen jälkeen hän kääntyi avioliittoa vastaan ja alkoi puhua vapaan seksin puolesta.

© Topfoto/Polfoto

Venäjän keisari joutui perääntymään

Younghusband palasi Intiaan vahingoittumattomana mutta mukanaan hälyttäviä uutisia. Raportti välitettiin Lontooseen, jossa hallitus päätti hyödyntää Younghusbandin kokemusta diplomaattisessa kädenväännössä.

Britannia ei voisi missään tapauksessa hyväksyä sitä, että Venäjä valtaisi Pamirin, ja tieto Younghusbandin ja Janovin kohtaamisesta levisi lehdistöön. The Times -sanomalehti jopa uutisoi, että nuori tutkimusmatkailija Francis Younghusband oli saanut surmansa yhteenotossa kasakkojen kanssa puolueettomalla alueella. 

Hallitus oikaisi tiedon, mutta britit uhkuivat jo vihaa Venäjää kohtaan.

Britannian Intian-joukkojen ylipäällikkö, kenraali Frederick Roberts, oli valmistellut divisioonan taisteluun.

”Nyt on oikea aika lyödä venäläiset. Olemme valmiita, mutta he eivät ole”, hän perusteli.

Britannian Venäjän-suurlähettiläs toimitti Pietarissa keisarin hallinnolle sävyltään raivostuneen kirjeen, jossa vaadittiin Venäjältä varauksetonta anteeksipyyntöä Younghusbandin karkotuksesta sekä kaikkien venäläisjoukkojen välitöntä poistumista Pamirista.

Venäjän keisari piti kirjeen vuoksi neuvonantajineen kriisikokouksen päättääkseen, olivatko Himalajan solat sodan arvoisia. Näkymät olivat synkät, sillä kenraali Robertsin arvio siitä, että venäläiset eivät itse asiassa olleet valmiita sotaan, oli osunut oikeaan. 

Huolimatta etenemisestä Keski-Aasiassa ja venäläisupseerien kerskailuista Venäjä ei kestäisi sotaa. Venäjän kansa näki nälkää monin paikoin, ja keisarin valta-asema horjui. Venäjän oli peräännyttävä itse luomastaan vaarallisesta tilanteesta. Se käski joukkonsa vetäytyä Pamirista ja lähetti Lontooseen selitteleviä ja sovittelevia viestejä.

Virallisen selityksen mukaan eversti Janov oli mennyt kiistellylle alueelle oma-aloitteisesti ja oli siten ylittänyt karkeasti valtuutensa. Britit tiesivät sen olevan vale, mutta poliitikot ymmärsivät perääntymään pakotettujen venäläisten yrityksen säilyttää kasvonsa.

Pamirissa venäläiset upseerit eivät olleet uskoa korviaan kuullessaan vetäytymisestä. Heidän pettymyksensä oli suuri, sillä he olivat vuosikymmeniä odottaneet sitä päivää, kun Venäjän mahtava armeija marssisi Intiaan ja sieppaisi vauraan siirtomaan ylimielisiltä briteiltä. Eversti Janov kantoi uskollisesti osansa syntipukkina, ja palkkioksi hänet ylennettiin jonkin ajan päästä kenraaliksi.

Francis Younghusbandista tuli sankari omiensa joukossa. Hän oli lähes yksinään selättänyt Venäjän karhun, ja edessä oli uusia seikkailuja. Uhkaava kriisi Keski-Aasiassa oli ratkaistu onnistuneesti, ja vuonna 1907 kiistakumppanit sopivat etupiireistään alueella.

Ehkä sinua kiinnostaa...