Tanskalaissyntyinen Vitus Bering oli voimaton, kun venäläiset upseerit tekivät kohtalokkaan rantautumispäätöksen.

Vitus Bering: Viimeinen matka

Vuonna 1741 Vitus Beringille annettiin uransa vaikein tehtävä. Hänen oli määrä kartoittaa Amerikan rannikkoa ja tehdä tietä Venäjän imperiumin laajenemiselle itään, mutta myrskyt, keripukki ja kelvoton päällystö tekivät matkasta painajaismaisen.

perjantai 14. elokuuta 2015

Vitus Bering raivosi miehistölle

Meren yllä leijuvan siniharmaan sumuverhon keskeltä alkoi yhtäkkiä hahmottua muotoja ja ääriviivoja, jotka sulautuivat jylhiksi maisemiksi. Edessä näkyi silmänkantamattomiin jään ja lumen peitossa olevia, korkealle kurottuvia vuorenhuippuja.

Svatoj Pjotr -aluksen miehistö puhkesi riemunhuutoihin: Amerikka oli vihdoin näkyvissä. Pari upseeria kääntyi kättelemään Beringiä, mutta tämä oli sännännyt tiehensä.

”Nuo pöyhkeät suunpieksijät, tukahtuvat omiin odotuksiinsa”, Bering raivosi hytissään, jonne hurraahuudot tunkeutuivat kannelta. ”He eivät yhtään ajattele, kuinka kaukana kotoa olemme ja millaisia ongelmia paluumatka voi tuoda tullessaan. Kuka tietää, ehkä epäsuotuisa tuuli estää meitä purjehtimasta takaisin. Emme tunne tätä maata, eikä meillä ole riittävästi varusteita selviytyäksemme täällä talven yli.”

Keisarinnan tavoite ahdisti Vitus Beringiä

Komentajakapteeni Vitus Beringin huoli oli ymmärrettävä. Matka Amerikkaan, jonka rannikon hän 77 hengen miehistöineen näki ensimmäisen kerran 16. heinäkuuta 1741, oli ollut vaikeuksien täyttämä.

Bering oli kahdeksan vuotta aiemmin saanut Venäjän keisarinnalta Anna Ivanovnalta tehtäväkseen etsiä meritie Amerikkaan ja kartoittaa sen rannikko. Venäjä halusi mahtavan imperiumin, ja se suuntasi katseensa Amerikkaan. Beringin tehtävä oli hankala. Hänen oli ensin rakennutettava Siperiassa kaksi tutkimusalusta, Svjatoi Pjotr (Pyhä Pietari) ja Svjatoi Pavel (Pyhä Paavali).

Lisäksi hänen oli luovutettava osa muutenkin vähäisistä muonavaroista Japaniin lähtevälle retkikunnalle. Beringin alukset lähtivät lopulta liikkeelle 29.toukokuuta 1741, mutta suunniteltua vähemmillä varusteilla.

Jo kahdeksan päivän päästä laivat erkaantuivat toisistaan huonossa säässä. Svjatoi Pavel pääsi Alaskan eteläkärkeen, mutta myrskyt ja miehistön kuolemantapaukset pakottivat sen kääntymään takaisin ennen aikojaan.

Kun Beringin Svjatoi Pjotr lopulta pääsi Amerikan rannikolle, miehistöä vaivasi keripukki. Beringin tyytyväisyyttä maan löytymisestä varjosti pelko siitä, että oli liian varhaista iloita.

Vitus Bering ärsytti tiedemiestä

Svjatoi Pjotr oli saapunut Alaskanlahteen, ja purjehdittuaan neljä päivää pitkin rannikkoa alus rantautui Kajakkisaaren nimellä tunnettuun saareen. Miehiä lähetettiin maihin etsimään raikasta vettä, ja myös yksi retkikunnan tutkijoista, saksalainen luonnontieteilijä ja lääkäri Georg Wilhelm Steller, nousi maihin.

Saari oli rehevän tummanvihreän metsän peitossa. Steller pani merkille, miten puut olivat kasvaneet latvuksistaan yhteen ja miten huomattavan paksut niiden rungot olivat. Puiden rungot oli kuorittu miehenkorkeudelta. Steller päätteli, että saaressa asui ihmisiä. Hän tunsi olonsa kotoisaksi, kuten aina kenttätöissä.

Laivalla Steller oli oppinut kummajainen, jonka kustannuksella miehistö mielellään pilaili. Esimerkiksi kerran joukko merimiehiä oli tullut hänen luokseen karttaa pidellen ja kysynyt vakavalla naamalla, pitikö todella paikkansa, että he olivat Atlantin valtamerellä – ja eivätkö Malediivit todellisuudessa sijainneet Välimeressä eivätkä Intian valtameressä. Kun Steller oli hyvää hyvyyttään ryhtynyt oikaisemaan tietämättömien miesten harhaluuloja, nämä olivat olleet kuolla nauruun.

Steller tiesi hyvin, että kiusanteon takana oli Bering. Komentaja ei kunnioittanut vähääkään hänen vaativaa työtään kasvien kerääjänä ja eläinkunnan kuvaajana. Beringille tärkeintä oli edetä nopeasti, niin merillä kuin urallaankin.

Ikävät ajatukset häipyivät kuitenkin pian taka-alalle, kun Steller löysi maahan kaivetun kuopan, jossa oli kaarnasta tehty katto. Se oli selvästikin alkuasukkaiden tekemä varastokuoppa. Kuopasta Steller löysi savustettua lohta tuohesta tehdyssä astiassa, kuivattuja kasvinversoja ja kiiltäviä mustia nuolia. Hän otti hieman lohta viedäkseen sen laivaan ja jätti tilalle esineitä, joita hän oli ottanut mukaansa siltä varalta, että kohtaisi saaressa alkuasukkaita: kiinalaista silkkiä, kaksi veistä, muutamia lasihelmiä, tupakkaa ja pari piippua.

Tyytyväisenä Steller sytytti pienen nuotion nauttiakseen kupillisen teetä samalla, kun teki muistiinpanojaan. Hän oli tuskin ehtinyt istahtaa, kun pari merimiestä ilmestyi hänen luokseen ja ojensi hänelle kirjeen Beringiltä. Tämä käski kirjeessä häntä tylysti raahaamaan takamuksensa heti takaisin laivaan.

Beringin diplomatiassa oli toivomisen varaa, ja Steller sai, kuten tavallista, toimia sylkykuppina tämän huonolle tuulelle.

Venäläiset määräsivät kurssin Vitus Beringin puolesta

Bering tunsi paineidensa kasvavan. Hän oli tutkimusretken johtaja ja kantoi siitä vastuun, mutta hänen kätensä olivat sidotut. Hän ei ollut edes Svjatoi Pjotrin kapteeni, vaan se oli venäläinen Safron Hitrovo. Tsaari Pietari I oli pitänyt tanskalaissyntyistä Beringiä upseerina suuressa arvossa ja oli muutenkin haalinut laivastoonsa taitavia merenkävijöitä ulkomailta, mutta Pietarin kuoltua ajat olivat muuttuneet.

Venäjän johtava luokka suhtautui nihkeästi ulkomaisiin vaikutteisiin. Laivastossa se merkitsi sitä, että aluksen usein ulkomaalaisen komentajan arvovalta oli rajallinen. Toinen upseeri saattoi milloin tahansa vaatia koolle laivaneuvoston päättämään tärkeistä asioista. Tällä tavoin laivasto varmisti, että venäläiset upseerit saivat aina viimeisen sanan, jo pelkästään määrällisen ylivoimansa ansiosta.

Laivaneuvosto oli päättänyt purjehtia Amerikkaan eteläisempää kurssia kuin Bering oli suunnitellut. Niinpä Svjatoi Pjotr oli purjehtinut loivaa kaarta sen sijaan, että olisi edennyt suorempaa ja nopeampaa reittiä. Vaikka tuuli oli ollut myötäinen, matka Pohjois-Amerikan rannikolle oli kestänyt kuusi viikkoa.

Bering oli huolissaan. Paluumatkalla tuuli olisi enimmäkseen vastainen, ja jo noin yhdeksän viikon kuluttua syyskuun lopulla syysmyrskyt tekisivät merestä arvaamattoman. Hän oli huomattanut, että oli vaarallista jatkaa matkaa, mutta kapteeni Hitrovon ja Beringin oman lähimmän upseerin, luutnantti Sven Waxellin, johtama laivaneuvosto oli päättänyt jatkaa Alaskan rannikon kartoittamista.

Laivalla puhkesi keripukki

Palattuaan laivaan Beringin kanssa samaan hyttiin majoitettu Steller kiehui raivosta komentajan alentuvan käskyn vuoksi. Häntä ei lepyttänyt edes se, että Bering oli määrännyt raivaamaan tilaa Stellerin keräämille marjapensaille.

”Protestina otin itselleni enemmän tilaa kuin minulle kuului”, Steller kirjoitti päiväkirjaansa.

Beringillä oli kuitenkin muuta ajateltavaa. Rannikko oli täynnä yllätyksiä. Pikkusaaret ja kannakset pidensivät merkittävästi alunperin 1 665 merimailin pituiseksi arvioitua matkaa Kamtšatkan kotisatamaan. Riutat ja hiekkasärkät tekivät purjehduksen vaaralliseksi usein sateisella ja sumuisella merellä. Miehistö joutui lakkaamatta mittaamaan veden syvyyttä luotilangalla. Matka rannikkoa pitkin eteni välillä tuskastuttavan hitaasti.

Jopa Hitrovo alkoi olla huolissaan. Hän kirjoitti lokikirjaansa, että viisi miestä oli täysin palveluskyvyttömiä ja 16 muuta on niin keripukin heikentämiä, että jos matka jatkuisi pitkälle syksyyn, heistäkään ei olisi enää palvelukseen.

Matkan 69. päivänä itsekin sairastunut Bering kutsui laivaneuvoston koolle. Tällä kertaa Hitrovo ja Waxell suostuivat lähtemään paluumatkalle välittömästi, mutta päätös tehtiin liian myöhään.

Liian moni miehistön jäsen oli jo sairauden musertama.

Keripukki oli kaikkien merenkävijöiden kauhu. Sairastunut heikkeni nopeasti, ja lopulta hän oli niin heikossa kunnossa, ettei pystynyt enää huolehtimaan itsestään. Sairaus sai ikenet vuotamaan verta ja hampaat irtoamaan, ja hoitamattomana se johti nopeasti kuolemaan. Lääkärikään ei kyennyt auttamaan, sillä koska sairauden syytä ei tiedetty, sitä ei osattu hoitaa.

30. elokuuta Svjatoi Pjotr rantautui erääseen saareen täydentämään vesivarastoja. Sairastuneet kannettiin maihin saamaan raitista ilmaa. Yksi miehistä, Nikita Shumagin, ehti kuitenkin kuolla, ja hänet haudattiin saarelle. Saaret nimettiin hänen mukaansa Shumagininsaariksi.

Syksy lähestyi vääjäämättä. Svjatoi Pjotr purjehti täyttä vauhtia länteen, kun se joutui rajun myrskyn kouriin. Steller kirjoitti tuulen puhaltaneen niin pelottavalla voimalla, että miehet pelkäsivät alituisesti menettävänsä maston tai ruorin tai voimakkaiden aaltojen vahingoittavan aluksen runkoa. Stellerin mukaan ”aallot iskivät laivaan kuin tykinkuulat, ja joka hetki odotimme, milloin tulisi viimeinen ratkaiseva isku ja meidän loppumme”.

Laivan veteraani, 70-vuotias navigaattori Hesselberg, ei suinkaan rauhoittanut hermostuneen Stellerin mieltä kertoessaan, että ei ollut 50 merellä viettämänsä vuoden aikana kuunaan kokenut vastaavaa myrskyä.

Välillä aallot löivät niin korkeina ja niin tiuhaan, että pimeys valtasi laivan kuin olisi ollut yö. Kaikki pitivät kiinni mistä pystyivät, osa kannen alla keinuvassa helvetissä ja osa kannella, jota jääkylmät aallot pyyhkivät lakkaamatta.

Lisäksi sade ja rakeet piiskasivat armottomasti kannella olleita miehiä.

Vitus Bering joutui luovuttamaan johdon

”Maata näkyvissä!” Tähystäjän huuto sai laivan iloisen sekaannuksen valtaan. Jopa jotkut sairastuneista ryömivät laivan haisevista uumenista katsomaan omin silmin, pitikö huuto paikkansa. Keripukki korjasi nyt satoa toden teolla: lähes päivittäin joku merimiehistä kuoli ja heitettiin mereen purjekankaaseen käärittynä. Eloonjääneillä oli kuitenkin vielä toivoa.

Rajumyrskyn jälkeen tuulet tyyntyivät ja laiva halkoi merta kohti Kamtšatkaa, kohti kiinteää maata ja kotisatamaa. Ja nyt Kamtšatka oli siinä heidän edessään, niin he uskoivat. Toivon ja kannella avokätisesti jaellun brandyn vaikutuksesta kaikki alkoivat jo erottaa kaukana siintävässä rannassa tuttuja muotoja ja paikkoja.

Waxell ja Hitrovo kutsuivat jälleen neuvoston koolle Beringin hyttiin, missä tämä makasi sängyssään sairauden uuvuttamana. Mukaan kutsuttiin kaikki, joilla oli vielä voimia seistä omilla jaloillaan.

Waxell ja Hitrovo halusivat ankkuroida laivan lahdenpoukamaan, jotta miehistö pääsisi suojaan maihin. Bering puolestaan halusi pelata varman päälle. Laivassa oli vielä kuusi tynnyrillistä vettä, ja se oli vielä purjehduskelpoinen. Koska ei ollut varmaa, oliko näkyvissä oleva maa Kamtšatka, ei kukaan voinut tietää, mikä heitä maissa odottaisi. Komentajan mielestä Svjatoi Pjotrin olisi jatkettava matkaa ja yritettävä päästä kotisatamaansa.

”Voimmeko olla varmoja, että kyseessä on Kamtšatka?” joku kysyi varovasti.

”Se on Kamtšatka – siitä annan vaikka pääni pantiksi”, Hitrovo sanoi tiukasti vaientaen kaikki vastalauseet.

Heikentynyt Bering pyysi vielä adjutanttiaan kertomaan mielipiteensä. Tämä yritti pitää esimiehensä puolia, mutta silloin Hitrovo ja Waxell hurjistuivat ja ajoivat adjutanttiraukan sättien ja solvauksia huudellen tiehensä.

Bering vajosi takaisin sänkyynsä tajuten, että tilanne ei enää ollut hänen hallinnassaan. Hytissä oli hiirenhiljaista, kun upseerit päättivät äänestää, mitä tehtäisiin. Moni käsi pysyi alhaalla, mutta äänestyksen lopputulos oli kuitenkin päivänselvä: Hitrovo ja Waxell saivat tahtonsa läpi.

Oli 6. marraskuuta, ja katastrofin ainekset olivat valmiit. Päätös rantautua sinetöi retkikunnan kohtalon.

Steller taisteli keripukkia vastaan

Aallokko heitteli maata lähestyvää alusta sinne tänne kuin pullonkorkkia, ja kahdesti laivan runko osui rannikon edustan teräviin kiviin ja riuttoihin.

”Loppumme on tullut. Armahda laivaparkaamme, hyvä Jumala”, kuului epätoivoinen huuto miehistön joukosta.

Laivassa oli mukana muutamia ruumiita, jotka oli ollut tarkoitus haudata maihin, mutta nyt miehet heittivät ne epätoivoissaan yli laidan keventääkseen lastia. Ankkuri laskettiin, mutta sen ketju katkesi ankarassa merenkäynnissä, ja sama kohtalo oli toisella, heti ensimmäisen perään heitetyllä ankkurilla.

Laiva heittelehti holtittomasti, mutta ajautui lopulta kuin ihmeen kaupalla siihen ainoaan paikkaan, jossa riutassa oli laivan mentävä aukko. Kolmas ankkuri piti, ja lopulta Svjatoi Pjotr asettui aloilleen noin puolen kilometrin päähän rannasta.

Kannella kuun loisteessa Bering ja 65 muuta eloonjäänyttä hengähtivät uhkarohkean riutan ylityksen jälkeen. Komentajan pää oli sekaisin huolesta: 34 miehistä oli sairauden heikentämiä, eikä ankkuripaikka olisi turvallinen myrskyn noustessa uudelleen. Bering ei uskonut heidän olevan Kamtšatkassa ja alkoi epäillä heidän mahdollisuuksiaan selviytyä.

Myös Steller oli huolissaan ja epäili, olivatko he todella Kamtšatkassa. Merimiesten suureksi hämmästykseksi hän otti ohjat käsiinsä ja järjesti tiedusteluretkikunnan maihin. Tarkoituksena oli määrittää heidän todellinen sijaintinsa, hankkia raikasta juomavettä, ampua ruuaksi riistaa ja etsiä yrttejä ja kasveja, joista hän uskoi olevan apua keripukkia sairastaville.

Maissa Steller tutki alueen perusteellisesti. Maasto oli puutonta, karua ja tuulen pieksämää. Miehet löysivät muutamia hiekkasärkkien väliin muodostuneita syviä kuiluja. Steller arvioi, että niistä saisi väliaikaisen oleskelupaikan, kun syvänteitä vielä leventäisi kaivamalla ja niihin tekisi purjekankaasta katon. Paikka tarjoaisi tuulensuojaa, ja lähellä olevasta purosta he saisivat raikasta juomavettä.

Suojaisen paikan löytyminen hiukan hälvensi Stellerin huolta retkikunnan selviytymisestä. Toisaalta hänen epäilyksensä siitä, että paikka ei ollut Kamtšatka, vahvistuivat hänen tutustuttuaan maastoon. Hän uskoi heidän olevan saarella.

10. marraskuuta Bering tuotiin Stellerin perustamaan leiriin. Komentajakapteeni voi jo hiukan paremmin, mutta Steller huomasi, että kaikki ei ollut kunnossa. Bering jaksoi kuitenkin lukea hänelle tuodut raportit ja syödä miesten ampumia ja valmistamia kiirunoita. Miehet vieläpä pilailivat keskenään ”haudasta”, jonka he olivat suojakseen kaivaneet.

Vielä voimissaan olleet miehet jatkoivat jäätyneen maan kaivamista saadakseen suojan myös laivasta tuotaville sairaille. Viikossa maihin kuljetettiin 27 miestä.

Kukaan, myöskään Bering, ei tervehtynyt täysin, mutta raikas ilma ja Stellerin tarjoilemat salaatit ja keitot selvästikin hidastivat keripukin etenemistä.

Vitus Bering ja Steller lähenivät

Laivalla hytin jakaneiden Stellerin ja Beringin välit olivat olleet kireät, mutta nyt tilanne muuttui. Kahden kesken Bering kysyi Stelleriltä, missä tämä uskoi heidän olevan. Steller valitsi sanansa huolella. Hän kertoi Beringille merilehmistä, joita hän oli havainnut alueella mutta joita ei tiettävästi ollut Kamtšatkassa. Lisäksi hän näytti komentajalle löytämänsä ketunraudat.

Niiden hampaat eivät olleet rautaa vaan tehty kotiloista, joita Kamtšatkassa ei myöskään elänyt. Bering kuunteli tarkkaavaisesti Stellerin sanoja ja ymmärsi tilanteen vakavuuden: ”En usko, että laivaamme voi pelastaa. Säästäköön Jumala isoveneemme!” kapteeni sanoi.

Talven tullessa sää huononi nopeasti, ja sade, rakeet ja lumituiskut piiskasivat leiriä. Waxell ja Hitrovo yrittivät hakeutua suojaan onkaloihin muiden joukkoon, mutta heidän omat miehensä ajoivat heidät pois.

Jokainen oli jo tajunnut, miten taitamattomasti tai suorastaan idioottimaisesti upseerit olivat toimineet jyrätessään läpi päätöksensä nousta maihin. Ennen rantautumista laiva oli vielä ollut purjehduskelpoinen, ja jos he olisivat jatkaneet eteenpäin, kuten Bering oli ehdottanut, he olisivat todennäköisesti jo kotona.

Viha Hitrovoa ja Waxellia kohtaan kasvoi niin suureksi, että he joutuivat hakeutumaan suojaan laivaan välttyäkseen selkäsaunalta tai joltakin vielä pahemmalta. Laivalla olleet miehet olivat liian sairaita niin maihin vietäväksi kuin upseerien peittoamiseenkin.

Laivalla olosuhteet olivat karut. Tarvitessaan apua laivalla olijat lähettivät maihin merkkejä lyhdyllä, joka riippui mastojen väliin viritetyssä köydessä.

Marraskuun 14. päivänä laivalla oli enää vähän juomavettä jäljellä, mutta merenkäynti oli niin kovaa, että pienellä jollalla oli liian vaarallista lähteä viemään alukseen juomavettä. Säästääkseen arvokasta vettä sairaat söivät lunta, joita he kaapivat laivan kannelta. Seuraavana päivänä tuuli tyyntyi ja muutama terveimmistä miehistä sousi laivalle viemään janoisille vettä ja hakemaan samalla rantaan mahdollisimman monta. Kannen alla pelastusmiehistöä pelmahti vastaan vastenmielinen sairauden ja lian haju.

Sairaat kapusivat viimeisillä voimillaan vuoteiltaan, napittivat paitansa vapisevin käsin ja hoippuivat kannelle. Moni lysähti maahan, ja kolme miestä kuoli heti kannelle päästyään. Neljäs mies menehtyi veneessä.

Ketut hyökkäsivät

Maallakaan elämä ei ollut helppoa. Suojattomina rannalla makaavat sairaat joutuivat usein kettujen hyökkäysten kohteeksi. Saaren runsaslukuiset ja nälästä röyhkeät ketut nakersivat kuolleiden ruumiita mutta eivät jättäneet eläviäkään rauhaan. Eläimet livahtivat jopa miesten kaivamiin luoliin, veivät yhdeltä saappaat, varastivat muutenkin vähissä olevia muonavaroja ja kiskoivat jopa sukkia, housuja ja käsineitä nukkuvilta tai tajuttomilta.

Kettujen metkuihin tympääntyneet miehet alkoivat kiduttaa eläimiä. Niiltä katkottiin jalkoja, niiden turkki sytytettiin tuleen ja niiltä revittiin silmät päästä. Mikään ei kuitenkaan näyttänyt säikäyttävän sinnikkäitä kettuja, vaan lajitoverien kärsimykset tuntuivat tekevän muista vain entistä ilkeämpiä. Eräänä päivänä Steller tovereineen tappoi yhteensä 60 kettua, mutta niitä tuntui silti riittävän loputtomiin.

Sairauden kiusaamat miehet vaikeroivat nälissään ja kylmissään. Keripukin runtelemalla suulla oli mahdotonta syödä tai edes juoda. Sairauden viime vaiheissa olevien miesten ikenet olivat muuttuneet mustanruskeiksi ja turvonneet hampaiden päälle, ja kamalat tuskat estivät syömisen. Luihin ja ytimiin tunkeutuva kylmyys sammutti viimeisenkin toivonkipinän.

Vitus Bering menehtyi

Näytti siltä, että tilanne ei voisi enää pahemmaksi muuttua, mutta toisin kävi. Myrskyisänä yönä laivan ankkuriketju katkesi ja Svjatoi Pjotr ajelehti rantaan, jossa se kynsi ensin tovin pehmeää hiekkaa ja juuttui sitten kiinni.

28. marraskuuta alus kaatui väsyneenä kyljelleen. Miehet yrittivät pelastaa muonavaroista mitä voivat ja saivat talteen hieman ryynejä ja jauhoja. Sitten he saattoivat vain katsoa avuttomina vierestä, kun aallokko viimeisteli tuhon.

Laivan tuhoutuminen näytti saavan Beringin luopumaan toivosta. Hän makasi syvällä hiekkakuopassaan, joka oli romahtanut hänen jalkojensa päälle, mutta hän ei halunnut apua päästäkseen vapauteen. ”Mitä syvemmällä olen, sitä lämpimämpi minulla on”, hän totesi.

Beringin sydän pysähtyi 8. joulukuuta kello viisi aamulla. Hänen ruumiinsa haudattiin karuun ja tuulen piiskaamaan saareen, joka sittemmin nimettiin hänen mukaansa.

Haaksirikkoiset rakensivat aluksen

Stellerin lähettämät tiedustelijat vahvistivat hänen pahimman pelkonsa: he olivat saarella.

Miehet selviytyivät talven yli syömällä merisaukkojen lihaa. Saaren saukot eivät pelänneet ihmisiä ja olivat siten helppoja saaliita. Useimmiten miehet vain nuijivat ne hengiltä. Maa oli lumen peitossa ja polttopuita oli vaikea löytää, joten monesti liha piti syödä raakana. Liha oli sitkeää, ja keripukin runtelemilla ikenillä ja hampailla sen järsiminen oli vaivalloista.

Miehet sekoittivat Svjatoi Pjotrilta pelastettuja vähiä jauhoja ja ryynejä veteen ja paistoivat niistä öljyssä pannulla leipäsiä. Rannalle ajautunut valas tarjosi haaksirikkoutuneille todellisen juhla-aterian, kun sen liha leikattiin pieniksi kuutioiksi ja paistettiin. Joulun aikoihin useimmat miehistä olivat jo niin voimissaan, että he pystyivät järjestämään tilaisuuden juhlan kunniaksi. Pimeässä ja kylmässä miesten mielet harhailivat kuitenkin jatkuvasti muualla.

Jonkun mieleen pälkähti, että kunnostuskelvottoman Svjatoi Pjotrin hylyn voisi purkaa kappaleiksi ja rakentaa puusta uuden aluksen. Miehistössä oli alunperin ollut kolme laivapuuseppää, mutta he olivat menehtyneet keripukkiin. Yhdellä eloonjääneistä oli kuitenkin kokemusta laivanrakennuksesta, ja hän ilmoittautui uuden aluksen rakennustöiden johtoon.

Joitakin Svjatoi Pjotrin osia voitiin käyttää sellaisenaan, mutta toiset saivat uuden tehtävän. Isomasto sahattiin ja siitä tehtiin köli. Miehet ahkeroivat laivanrakennuksen parissa uupumatta, ja heinäkuussa, vain kolme kuukautta työn aloittamisesta, he saattoivat ihailla työnsä uskomatonta tulosta: yli kymmenen metrin pituista ja täysin merikelpoista alusta.

13. elokuuta 1742 uusi laiva otti kurssin kohti Kamtšatkaa. Noin neljä vuorokautta myöhemmin, kello kaksi yöllä, laivan 46 eloonjäänyttä saapuivat Petropavlovskin satamaan.

Oli kuin joukko aaveita olisi noussut maihin, sillä Beringin retkikuntaa oltiin pidetty jo menetettynä. Naimattomien miesten omaisuus oli myyty huutokaupassa, jonka tuotto oli annettu hyväntekeväisyyteen. Virallisesti miehet olivat kuolleet, mutta he tunsivat olonsa elävämmäksi kuin koskaan saadessaan ruokaa ja puhtaita vaatteita Petropavlovskin asukkailta. Ensimmäistä kertaa lähes 15 kuukauteen miehet pääsivät nukkumaan oikeaan vuoteeseen.

Kelvottomat upseerit menestyivät

  • Georg Wilhelm Steller
  • Steller, monipuolisesti lahjakas luonnontieteilijä, selvisi hengissä tutkimusmatkasta mutta koki sitten karun kohtalon.

    Steller jäi Kamtšatkaan ja kirjoitti ahkerasti sen luonnosta ja kansasta. Lisäksi hän perusti koulun sekä venäläisille että alueen alkuperäisväestölle. Hänen toimintansa kapinahankkeista epäiltyjen ja vangittujen paikallisten vapauttamiseksi herätti kuitenkin paheksuntaa Pietarissa, ja Steller pidätettiin.

    Myöhemmin venäläiset päättivät vapauttaa Stellerin, mutta vapautusmääräys ei koskaan ehtinyt saavuttaa sitä Siperian kolkkaa, jossa Steller oli, vaan hän kuoli sairauteen. Steller oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tutki Luoteis-Amerikan kasvillisuutta ja eläimiä. Hänen uraauurtava teoksensa alueen merieläimistä De Bestiis Marinis kuvaili monia ennen tuntemattomia lajeja ja oli merkkipaalu eläintieteellisessä kirjallisuudessa.

  • Sven Waxell
  • Beringin ruotsalaissyntyiselle luutnantille Sven Waxellille tutkimusmatka, joka hänen ja hänen upseeritoveriensa ansiosta lähes päättyi katastrofiin, osoittautui menestykseksi. Waxellin kirjasta Reise von Kamtschatka nach Amerika tuli heti historianopetuksen klassikko. Vuonna 1938 kirja ”löydettiin uudelleen” ja julkaistiin tanskaksi, venäjäksi, ruotsiksi ja englanniksi. Waxell eteni Venäjän laivastossa aina kommodoriksi asti.

  • Safron Hitrovo
  • Kapteeni Safron Hitrovo teki myös merkittävän uran. Hän yleni tasaiseen tahtiin, ja vuonna 1753 hänestä tehtiin vara-amiraali.

  • Vitus Bering
  • Saavutuksistaan huolimatta Bering ei koskaan saanut ansaitsemaansa kunnioitusta Venäjällä maan poliittisten ja sotilaallisten piirien epäluuloisuuden vuoksi. Jotkut venäläishistorioitsijat jopa kuvailevat Beringiä veltoksi, sairaalloiseksi, pulskaksi, moraalittomaksi ja kykenemättömäksi laivan komentamiseen.

    Vuonna 1991 joukko tanskalaisia ja venäläisiä tutkijoita avasi Beringin haudan. Osoittautui, että Bering ei ollut ainakaan ruumiillisesti veltto ja pulska, vaan pikemminkin lihaksikas ja atleettinen.

    Tarkkojen tutkimusten jälkeen luuranko haudattiin uudelleen sotilaallisin kunnianosoituksin. Näin Bering sai lopulta tunnustuksen ansioistaan pohjoisen Tyynenmeren tutkimuksessa ja Venäjän imperiumin hyväksi tekemästään työstä.

Ehkä sinua kiinnostaa...