Teoria Maan onttoudesta toistui 1800-luvun kirjallisuudessa. Islantilaisopas Hans ja professorin poika Axel matkasivat Maan sisään Jules Vernen romaanissa vuodelta 1864.

© Bridgeman

Tutkimusmatkan etelänavalle piti todistaa, että Maa on ontto

Vuonna 1829 New Yorkista lähti tieteellinen tutkimusretkikunta kohti Antarktista. Virallisesti miehistön tehtävä oli tutkia kartoittamattomia merialueita, mutta yhdelle retkikunnan jäsenistä matka oli paljon merkittävämpi: hänen tarkoituksensa oli todistaa, että Maa oli ontto.

perjantai 20. toukokuuta 2016 teksti Kasper Nielsen

Metrien korkuiset aallot löivät kiikkerän soutuveneen yli kastellen miehet jääkylmällä vedellä. Heidän edessään kohosi pystysuora kiviseinämä, muualla heitä ympäröivät valtavat, vaaralliset jäävuoret. Priki Annawan, joka oli tuonut miehet New Yorkista Etelämantereelle, oli jo kadonnut näkyvistä.

Oli vuosi 1829, ja yksi historian kummallisimmista tieteellisistä tutkimusretkikunnista oli ajautunut suuriin vaikeuksiin.

Miehet yrittivät epätoivoisesti ohjata venettään kohti karun maiseman ainoaa paikkaa, jossa soutuvene voisi rantautua, ja retkikunnan johtaja Jeremiah N. Reynolds oli jo lähellä tunnustaa mahdollisesti erehtyneensä. 

Hän oli odottanut löytävänsä täältä, vain kahdeksan leveysasteen päässä etelänavalta, leppeitä tuulia ja jäättömiä vesiä. Hänen kuusi vuotta sinnikkäästi puolustamansa teoria näytti kuitenkin nyt varsin epätodennäköiseltä jääkylmällä myrskyävällä merellä. 

Hän oli lähtenyt matkaan vakuuttuneena siitä, että hän löytäisi Etelämantereelta jotain sellaista, joka hämmästyttäisi koko tiedemaailmaa ja kumoaisi kaikki aiemmat käsitykset Maasta. Reynolds uskoi, että Maa oli ontto ja että Etelämantereelta aukeni reitti Maan sisuksiin.

Teoria aiheutti tutkijoille harmaita hiuksia

Reynolds ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka väitti Maata ontoksi. Vuonna 1692 englantilainen tähtitieteilijä Edmond Halley, joka muun muassa havaitsi Halleyn komeetan ja keksi nestetäytteisen kompassin, esitti teorian, jonka mukaan Maa koostui kolmesta sisäkkäisestä ja eri nopeuksilla kiertävästä asuinkelpoisesta kuoresta. Kullakin Maankuorella oli Halleyn mukaan oma ilmakehä ja magneettikenttä.

Teoriaa tukivat useat kompassimittauksien epäsäännönmukaisuudet, jotka olivat aiheuttaneet tiedemiehille paljon päänvaivaa. Vuonna 1716 Englannin taivaita valaisi poikkeuksellinen määrä revontulia. Halley piti sitäkin teoriansa todisteena. Hän selitti loimuavien valojen syntyvän siitä, että sisempien maailmojen ilmaa suodattui meidän ilmakehäämme Maan napojen kautta.

Teoriassa oli kuitenkin yksi iso ongelma. Englantilainen fyysikko Isaac Newton oli osoittanut jo vuonna 1687, että painovoima vetää kohti planeetan keskustaa. Jos maapallo olisi ontto, se olisi jo kauan sitten romahtanut oman painonsa alla. Niin kauan kuin yksikään fyysikko ei pystynyt uskottavasti esittämään mitään muuta voimaa, joka pitäisi onttoa Maata koossa, teoria ontosta Maasta tuntui epäuskottavalta.

Maan sisällä voisi asua

Onton Maan teoriaa ei kuitenkaan kokonaan unohdettu. Vuonna 1818 se nousi jälleen päivän­valoon, kun entinen Yhdysvaltojen armeijan upseeri John Cleves Symmes Jr. kirjoitti aiheesta merkillisen kirjoituksen.

Symmes oli lapsesta asti uskonut Edmond Halleyn tavoin, että Maa oli ontto. Hän oli ollut komennuksella Kanadan rajalla Britannian ja Yhdys­valtojen ”vuoden 1812 sodan” aikana vuosina 1812–1815, minkä jälkeen hän oli asettunut liikemieheksi Missouriin. Siellä hän kävi turkiskauppaa paikallisten intiaaniheimojen kanssa keräten samalla kaikessa hiljaisuudessa todisteita teorialleen.

Symmesin mukaan Maa siis oli ontto, mutta hän väitti myös, että Maan sisuksiin aukeni kulkureitti molemmilla navoilla sijaitsevista suurista luolista. Luolien suuaukon halkaisija oli yli 2 200 kilometriä, ja niitä ympäröivät korkeat vuoret. 

Näille vuorille noustuaan sinnikäs tutkimusmatkailija saattoi helposti edetä Maan sisuksiin. Sieltä avautui tie aina vastakkaiselle navalle asti halki Maan tuntemattoman sisuksen.

John C. Symmes uskoi lopppuun asti vakaasti, että Maa on ontto ja sen sisus on asumiskelpoinen. 

© Mary Evans

”Julistan täten, että Maa on ontto ja sen sisus on elinkelpoinen. Vannon henkeni kautta tämän todeksi ja tarjoudun tutkimaan Maan sisuksia, mikäli maailma tukee ja auttaa minua tässä suuressa tehtävässä”, ilmoitti Symmes kirjoituksessaan, jota hän vuodesta 1818 alkoi jakaa lehdistölle sekä kaikille, joita asia saattoi kiinnostaa.

Symmes alkoi myös pitää esitelmiä Maan rakenteesta ja täydensi teoriaansa tieteelliseen tyyliin käytännön havainnoilla. Hän viittasi muun muassa kala- ja lintuparviin, jotka suuntasivat kohti pohjoista mutta eivät näyttäneet koskaan palaavan.

Symmes oli myös lukenut, että Norjan, Islannin ja Siperian pohjoisrannikoilta löytyi silloin tällöin suuria määriä trooppisia ajopuita. Hänen mielestään oli paljon todennäköisempää, että nuo Jäämeren rantojen ajopuut olivat peräisin Maan sisuksista kuin kaukaa päiväntasaajalta asti.

Symmes tunsi myös niin vanhoja kuin uusiakin tarinoita siitä, miten lumi ja jää olivat alkaneet sulaa matkattaessa yhä lähemmäs napoja. Lukemattomat merimiehet olivat Symmesin mukaan kokeneet jääkylmien seutujen ilman muuttuvan leudon leppeäksi.

Luennot vetivät salit täyteen

Symmes oli vakuuttunut asiastaan, mutta lujasta uskostaan huolimatta hänellä oli vaikeuksia levittää sitä.

Hänen puheäänensä oli nimittäin ärsyttävän nasaali, ja hän puhui aina liian nopeasti mumisten. Vuonna 1823 hän kuitenkin tapasi miehen, jolla oli sana hallussaan ja joka osasi välittää kuulijoille yllättäviäkin näkemyksiä.

Ohiolaisen sanomalehden toimittajana työskennellyt Jeremiah N. Reynolds oli kuuntelemassa John Cleves Symmesin esitelmää. Vaikka esitys oli tyyliltään surkea, Reynolds omaksui niin vahvasti ajatuksen Maan elinkelpoisesta sisuksesta, että hän irtisanoutui työstään ja lyöttäytyi yksiin Symmesin kanssa.

Muutaman vuoden ajan kaksikko veti täysiä salillisia kuuntelemaan esitel­miään, joissa Symmes vastasi todistus­aineistosta ja Reynolds maalaili värikkäitä kuvia kuuntelijoiden mieliin.

Miehet haaveilivat tutkimusretki­kunnan lähettämisestä etelänavalle hankkimaan pitäviä todisteita Maan onttoudesta. Reynolds ymmärsi, että jos he yrittäisivät saada hankkeelleen tukea viranomaisilta, kaikkein uskaliaimmista teorioista oli syytä
vaieta. Symmes ei sen sijaan ollut valmis tekemään
kom­promisseja, ja riideltyään miehet lähtivät kumpikin omille teilleen.

Retkikunta pääsi matkaan

Reynolds yritti saada merimatkalle rahoitusta ja tapasi niissä merkeissä useita vaikutusvaltaisia Yhdysvaltain kongressin jäseniä. Diplomaattisen nerokkaasti hän piti varsinaisen tarkoitusperänsä piilossa ja korosti sitä, kuinka tärkeää Yhdysvaltojen oli lähettää retkikunta tutkimaan maapallon eteläisimpiä, vielä kartoittamattomia alueita.

”Kansakuntamme on auttamatta jäljessä kilpailussa siitä, ketkä ensimmäisinä tutkivat Maan ainoaa asumatonta maanosaa”, Reynolds julisti kaikille, joilla oli rahaa ja vaikutusvaltaa.

Sinnikkyydellään Reynolds sai kiinnitettyä presidentti John Quincy Adamsin huomion, ja 21. toukokuuta 1828 edustajainhuone näytti vihreää valoa Reynoldsin johtamalle retkikunnalle. 

Seuraava presidentti Andrew Jackson veti julkisen tuen pois, mutta Reynoldsin tarmokas lobbaustyö jatkui, ja niin kourallinen vauraita liikemiehiä pelasti tilanteen rahoittamalla matkan. Virallisesti Reynolds ei enää ollut retkikunnan johtaja, mutta hän oli mukana Annawanin ja kahden muun aluksen lähtiessä lokakuussa 1829 New Yorkista kohti Maan sisuksia. 

Symmes ei ehtinyt nähdä retkikunnan lähtöä, sillä hän oli kuollut viisi kuukautta aikaisemmin.

Jotkut 1800-luvun tunnetuimmista kirjailijoista saivat vaikutteita John Cleve Symmesin teoriasta ontosta Maasta ja Jeremiah N. Reynoldsin värikkäistä kertomuksista – muun muassa Jules Verne kirjaansa Matka maan keskipisteeseen.

© Bridgeman

Etelänapa oli pelkkää jäätä

Vaikka napa-alueella ei lauhtunutkaan Reynoldsin odotusten mukaan, hän ei luovuttanut vaan laski soutuveneen veteen soutaakseen 19 miehistön jäsenen kanssa Etelänapamantereen rantaviivan tuntumassa etsien kulkureittiä Maan sisuksiin. 

Lopulta he nousivat kiinteälle maalle suojaan myrskyltä. He olivat pahassa pulassa, sillä he eivät olleet ottaneet mukaansa muonavaroja, ja mikäli myrsky ei laantuisi, heitä uhkaisi nälkäkuolema.

Onneksi he huomasivat merileijonan, jonka he saalistivat ja söivät, mutta kymmenen jäätävän päivän jälkeen heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä taas vesille. 

Annawan ja sen mukana olleet kaksi pienempää alusta olivat yhä näkymättömissä, mutta maissa heillä ei ollut mitään mahdollisuuksia selviytyä, joten heidän oli pakko lähteä etsimään laivoja summamutikassa.

40 tuntia he soutivat ympäriinsä, kunnes he lopen uupuneina leiriytyivät pienelle kalliosaarelle. Kolmen aikaan yöllä Reynolds näki valoa kaukana merellä. Hän herätti muut, ja epätoivoisin voimainponnistuksin uupuneet miehet onnistuivat soutamaan Annawaniksi osoittautuneen valon luokse.

Retkikunta jätti tehtävänsä kesken ja otti kurssin kohti pohjoista. Chilessä lähellä Valparaison kaupunkia miehistö nousi kapinaan ja jätti Reynoldsin rannalle. Hän eli Etelä-Amerikassa kolme vuotta, kunnes hän pääsi sota­laiva USS Potomacin kyydissä takaisin Yhdysvaltoihin.

Vuonna 1836 Reynolds yritti vielä toistamiseen saada rahoitusta etelänaparetkelle. Retkikunta lähtikin matkaan vuonna 1838, mutta Reynoldsia ei henkilöristiriitojen vuoksi otettu mukaan.

Reynolds asettui aloilleen ja hankki elantonsa kirjailijana ja merioikeuteen erikoistuneena asianajajana. Kuolemaansa asti vuonna 1858 hän pohti sitä, miltä Maan sisäpuolella näytti.

Ehkä sinua kiinnostaa...