Lähes kolmen päivän lennon päätteeksi ilmapallo teki pakkolaskun.

Ruotsalaisten katastrofimatka kohti pohjoisnapaa

Vuonna 1897 kolme ruotsalaista astui vetypallon koriin aikeenaan lentää ensimmäisinä pohjoisnavalle. Suunnitelma kariutui heti alkuunsa miesten jouduttua tekemään pakkolaskun Jäämerellä. Alkoi kamppailu ahtojäiden keskellä.

perjantai 24. helmikuuta 2017 teksti Erik Bork

Vetypallon kapteeni ja tutkimusretken johtaja Salomon August Andrée irrotti kätensä pallon korista ja katsoi tiiviisti kolmea miestä, jotka olivat kohottaneet kirveensä valmiina katkaisemaan köydet hänen käskystään. 

Kylmä tuuli oli jo tunteja piiskannut pallon haurasta koria, ja suuri pallo vajan sisällä oli huojunut puolelta toiselle kuin kärsimättömänä lentämään vapauteen.

Oli 11. heinäkuuta 1897. Tunturit ja vuonot Danskøyan saaren edustalla Huippuvuorilla olivat jään ja lumen peitossa, kun ruotsalainen insinööri Andrée valmistautui lähtöön ilmapallollaan. 

Hän aikoi nousta kahden matkakumppaninsa, Nils Strindbergin ja Knut Frænkelin, kanssa pallolla ilmaan ja lentää Jäämeren jäämassojen yli pohjoisnavalle, jonne miehet pudottaisivat poijun todisteeksi siitä, että he olivat päässeet pohjoisnavalle ensimmäisinä ihmisinä maailmassa.

Sitten he jatkaisivat matkaansa ja laskeutuisivat turvallisesti joko Venäjän tai Yhdysvaltojen puolelle Beringinsalmea vajaan viikon ja 3 700 kilometrin lennon jälkeen.

Vuonna 1897 hanke oli sen verran erikoinen, että vaarallinen matka oli saanut paljon huomiota maailman lehdistössä. 

Kotimaassaan Ruotsissa Andrée oli jo julistettu kansallissankariksi, ja monet näkivät mahdollisuuden viedä vihdoin Ruotsi napatutkimuksen maailmankartalle. Yritykselle antoi lisähohtoa se, että maailmankuulu tiedemies Alfred Nobel ja Ruotsin kuningas Oskar II olivat ilmaisseet tukevansa sitä.

Andrée uskoi vankasti onnistuvansa.

Hän oli edellisinä vuosina tehnyt joukon koelentoja ilmapallolla, ja vaikka pallo oli pari kertaa pudonnut, Andrée uskoi pystyvänsä nyt käsittelemään ja lentämään ilmapalloa.

Andrée vieläpä väitti keksineensä, miten palloa pystyisi ohjaamaan: laahusköysien ja purjeen avulla ilmassa leijuvan pallon suuntaa voitaisiin muuttaa jopa 30 astetta. 

Jos vain tuulensuunta olisi suunnilleen oikea, matkan pohjoisnavan yli pitäisi Andréen mukaan sujua ilman suuria ongelmia. 

Laahusköydet putosivat mereen

”1, 2, 3! Katkaiskaa köydet!”, Andrée huusi. Kolme apumiestä antoi kirveidensä pudota, ja köydet napsahtivat poikki. Kori tempautui irti maasta, ja pallo kohosi vajan suojasta ilmaan, jossa voimakas tuuli tarttui siihen heti.

”Kauan eläköön Ruotsi!” Andrée huudahti, kun hän kohosi Nils Strindbergin ja Knut Frænkelin kanssa pallolla taivaalle.

Monet katselijoista panivat merkille, että 24-vuotiaan Strindbergin poskelle vierähti kyynel hänen noustessaan koriin. 

Hänet tunnettiin tunteellisena sieluna, joka oli kiinnostunut filosofiasta ja valokuvauksesta, ja hänet oli valittu tutkimusretkelle dokumentoimaan historiallinen matka kamerallaan.

Strindbergin vierellä seisoi 27-vuotias insinööri Knut Frænkel, jonka asenne elämään oli käytännöllisempi. 

Hän oli vannoutunut ulkoilmaihminen ja seikkailija, joka oli ollut muun muassa rakentamassa Ruotsin rautateitä.

Molemmat miehet luottivat ehdottomasti retkikunnan johtajaan Andréehen. Tämä oli karismaattinen mies, jolla oli suuria unelmia. 

Tieteiskirjailija Jules Vernen seikkailuromaanit olivat innoittaneet häntä, ja vaikka hän oli koulutukseltaan insinööri, hän ei antanut tosiseikkojen kahlita ideointiaan.

Sen matkalaiset saivat huomata jo muutama sekunti lähdön jälkeen. 

Pallo lensi meren yli, kuten oli tarkoituskin, mutta Andréen suunnittelemat pitkät laahusköydet olivat aivan liian painavat ja saivat pallon kääntymään ympäri ja kallistumaan uhkaavasti, ja sitten se alkoi yhtäkkiä pudota kohti alhaalla vellovaa merta.

Rannalle kerääntyneet työmiehet ja toimittajat katsoivat kauhistuneina, miten kori osui veteen, minkä jälkeen sen kyydissä olleet miehet alkoivat vimmaisesti heittää lastia kyydistä saadakseen pallon nousemaan. 

Sitten laahusköydet luisuivat pidikkeistään ja putosivat mereen. Ilman laahusköysiä ja lastin kevennyttyä suuri pallo kohosi jälleen nopeasti ilmaan ja lensi noin 700 metrin korkeuteen, jossa se näkyi maahan enää pienenä pisteenä vuonon yllä.  

Pallossa oli pitkät laahusköydet ohjaamista varten, mutta ne putosivat mereen jo heti matkan alussa.

Pallo lensi väärään suuntaan

Silminnäkijät olivat varmoja, että Andrée joutuisi nyt tekemään pakkolaskun. Ilman laahusköysiä ilma-alus oli todella enää pelkkä ilmapallo, joka ajelehti päämäärättömästi Jäämeren yllä.

Pakkolaskua ei kuitenkaan tehty. Norjan laivaston laivan miehistö oli viimeisiä, jotka näkivät vilauksen pallosta, ennen kuin se muutaman minuutin kuluttua hävisi horisonttiin.

Alkumatkan ongelmat eivät lannistaneet retkikuntaa.

”Toistaiseksi matka sujuu hyvin. Sää on upea, ja mieliala on korkealla”, luki lyhyessä viestissä, jonka miehet heittivät poijun sisällä mereen muutama tunti Danskøyasta lähdön jälkeen.

Miesten päiväkirjamerkintöjen perusteella tiedetään, että he sitoivat laahusköysien rippeistä yhden, runsaan sadan metrin pituisen laahusköyden. 

Sitten he skoolasivat mukaansa ottamallaan oluella ja yrittivät nukkua hieman.

Samana yönä vähän keskiyön jälkeen tuuli tyyntyi ja pallo lipui valtavan pilvimuodostelman keskelle. 

Miehistö oli nyt paksun sumun ja hämärän keskellä. Lämpötila laski tasaisesti, ja samoin teki pallo, joka vajosi hitaasti läpi sumun, kunnes laahusköysi osui jäiseen mereen. Miesten piti heittää 25 kiloa lastia laidan yli pitääkseen pallon ilmassa.

Ja ikään kuin harmeja ei olisi ollut jo tarpeeksi, pallo alkoi ajelehtia väärään suuntaan kohti länttä.

Seuraavana aamuna sumu oli lähes hälventynyt, ja miehet yrittivät pitää mielialaa korkealla keittämällä kahvia varta vasten tätä matkaa varten rakennetulla keitinlaitteistolla. 

Keitin täytettiin ensin kahvilla ja vedellä ja laskettiin sitten pallon lattian luukusta roikkumaan kahdeksan metriä korin alapuolelle. 

Siellä keittimen spriiliekki sytytettiin korista käsin turvallisen matkan päässä vetytäytteisestä pallosta ja sammutettiin myöhemmin puhaltamalla kumiletkun läpi.

Miehistön nauttiessa kahvia meri heidän allaan muuttui yhä jäisemmäksi ja jäälauttoja kasaantui hitaasti yhä suuremmiksi ahtojääkasoiksi. 

Pallon kangas ja köydet imivät sumussa kosteutta, ja iltapäivällä kahteen mennessä se oli jo yli tonnin painavampi. 

Pallolla oli vaikeuksia pysyä ilmassa, ja tunnin päästä kori jysähti kahdesti päin jäätä noin 10 kilometrin tuntivauhdissa.

”Vähentäkää lastia!”, Andrée huusi, ja miehet heittivät 25 kiloa hiekkaa, pienen ankkurin ja erilaisia pieniä köysiä yli laidan. Pian katkaistiin myös noin 50 kilon ankkuriköysi. Pallo lensi nyt noin 50 metrin korkeudessa mutta epävakaasti.

Kello viiden aikaan miehet heittivät yli laidan myös sen suuren poijun, joka heidän oli pitänyt pudottaa pohjoisnavalle. 

Nyt oli tärkeintä pitää pallo ilmassa, mutta kippari Andrée oli edelleen toiveikas.

”On merkittävää jo leijua täällä Jäämeren yllä. Olemme ensimmäisiä, jotka lennämme täällä ilmapallolla. Kuinkakohan pian joku tekee saman? Pidetäänkö meitä hulluina, vai seuraako joku esimerkkiämme?” Andrée pohdiskeli päiväkirjassaan.

Pakkolasku Jäämerellä

Vaikeudet jatkuivat jo seuraavana päivänä, kun kori taas jysähti jäähän ja Strindberg kärsi matkapahoinvoinnista. 

Miehet heittivät hiekkasäkkejä, muonaa ja varusteita yli laidan, mutta turhaan. Tuuli oli heikko, ja ilmankosteus oli niin korkea, että noste oli olematon. 65 tunnin ja 33 minuutin jälkeen pallon piti tehdä pakkolasku Jäämerelle, 480 kilometrin päässä Danskøyasta ja noin 600 kilometrin päässä pohjoisnavasta.

Suuret odotukset vaihtuivat pettymykseen.

”Nyt Nilsisi tietää, miltä tuntuu kävellä napajäällä”, Strindberg kirjoitti pakkolaskun jälkeen päiväkirjassaan rakastetulleen Annalle.

Seuraavina päivinä miehet pakkasivat muonavaroja kelkkoihin ja kokosivat pienen jollan, jonka Andrée oli teettänyt tätä matkaa varten. 

Kaikki tiesivät, että matka pohjoisnavalle jäisi haaveeksi ja että nyt heidän piti pyrkiä kohti etelää säilyäkseen hengissä. 

Vaikka haaksirikon mahdollisuus oli aina tiedostettu, retkikunta ei ollut valmistautunut siihen riittävän hyvin. 

Etenkin pienet kelkat osoittautuivat epäkäytännöllisiksi ja aivan liian heppoisiksi. Jään pinta oli märkää ja raskasta kulkea, ja joka puolella miehiä ympäröivät 20–25 metriä korkeat ahtojäät. Niitä oli vaikea ylittää kelkkojen kanssa, joissa kussakin oli yli kaksisataa kiloa ruokaa ja varusteita. 

Andrée ampui jääkarhun

Jo ensimmäisenä vaelluspäivänä Strindbergin kelkka luisui sivuittain veteen, ja hän joutui seisomaan polviaan myöten jäisessä vedessä vetääkseen kelkan ja sen lastin turvaan. 

Etenemistä ei helpottanut se, että jäässä oli siellä täällä suuria railoja ja jopa metrien levyinen avovesi halkoi välillä jäätä. 

Andrée, Strindberg ja Frænkel joutuivat vetämään pieniä jäälauttoja kekseillään luokseen ja työntämään ne sitten yhteen niin, että he saivat rakennettua kiikkerän sillan, jota pitkin vetää kelkkansa veden yli.

Joskus railot olivat kerta kaikkiaan liian leveitä, ja miesten piti pakata kaikki varusteensa pieneen veneeseensä ja soutaa sillä edestakaisin saadakseen kaikki tavarat mukaansa.

Yöt olivat sen sijaan siedettäviä. Teltan pohja oli peitetty silkillä ja kumilla, joista pallokin oli tehty, ja makuupussit oli vuorattu poronvuodilla. 

Lisäksi miehillä oli riittävästi ruokaa, ja he saattoivat iltaisin nauttia vankan ja maittavan aterian, joka koostui muun muassa voista, maitotiivisteestä, lihasopasta ja kahvista tai mehusta.

Ateriat kruunasi tuore jääkarhun liha. Ensimmäisen jääkarhun ampui An­drée jo ennen kuin miehet lähtivät pakkolaskupaikalta. 

Jääkarhu oli ilmestynyt yhtäkkiä esiin iltapäivällä Andréen ollessa yksin tiedusteluretkellä. Hänellä oli onnekseen mukana Remington-kiväärinsä, ja hän ampui sillä petoa suoraan kaulaan. 

Miehet olivat innoissaan, ja Strindberg haki kameransa, minkä jälkeen miehet poseerasivat vuorotellen karhun vierellä.

Karhunliha oli hyvää mutta painoi melkoisesti, ja 26. heinäkuuta 1897 vain neljä päivää miesten taivalluksen alkamisesta yksi kelkoista hajosi kappaleiksi ahtojäissä. 

Miehet päättivät, että tavaraa oli liikaa, ja jättivät matkasta suuren osan muonavaroista niin, että ruokaa jäi enää 45 päiväksi. 

Lisää syötävää he päättivät hankkia matkan varrella ampumalla hylkeitä ja jääkarhuja. 

Jää kuljetti vastakkaiseen suuntaan

Miesten vaeltaessa kohti etelää elokuu vaihtui syyskuuksi ja arktinen talvi teki tuloaan. Tuuli yltyi ja vaihtoi jatkuvasti suuntaa, ja lumipyryt ja lämpötilan lasku hidastivat matkantekoa.

Miehet taivalsivat sinnikkäästi yli Jäämeren suuntanaan Koillismaan (Nordaustlandet) saari Huippuvuorilla. Kelkkojen vetonarut pureutuivat vähitellen heidän käsiinsä hiertäen niiden ihon verille. Kaikki kärsivät ankarasta ripulista ja ylirasituksen aiheuttamista krampeista, ja heidän jalkansa kastuivat ja kylmettyivät pahasti.

”Frænkel ei ole jalkojensa vuoksi voinut enää vetää kelkkaa, ja olemme Strindbergin kanssa vuoron perään joutuneet hakemaan jälkeen jääneen kelkan”, Andrée kirjoitti päiväkirjaansa.

Suurin uhka miesten turvaan pääsylle oli kuitenkin jään ajelehtiminen, jota miehet eivät olleet lainkaan ottaneet huomioon, kun he lähes kaksi kuukautta aiemmin olivat odottavaisin mielin nousseet ilmaan Huippuvuorilta.

Monesti joukko raahautui kohti etelää päiväkausia huomatakseen sitten edenneensä vain pari kilometriä lähtöpisteestään, kun jäämassat kulkijoiden alla olivat ajelehtineet aivan vastakkaiseen suuntaan.

Jää liikkui niin nopeasti, että uupunut retkikunta luopui toivosta ennättää Huippuvuorille ennen talven tuloa.

”12. ja 13. syyskuuta emme voineet jatkaa matkaa voimakkaan luoteistuulen vuoksi ja tajusimme, että meidän on taivuttava väistämättömän edessä: joudumme talvehtimaan jäällä”, Andrée kirjoitti syyskuun puolivälissä.

Merivirta kääntyi kohti etelää

Andrée, Strindberg ja Frænkel alkoivat valmistautua tulevaan talveen rakentamalla jäälle suurta iglumaista majaa.

Paikaksi valittiin noin 1,5 metriä paksu jäärykelmä, ja yhden majan seinistä muodostaisi eteenpäintyöntynyt jäälohkare. 

Yhdestä päiväkirjasta löytynyt piirros osoittaa, että majasta rakennettiin noin 3,5 metriä leveä ja lähes kuusi metriä pitkä, ja siihen tuli kolme varastotilaa, yhdistetty keittiö ja oleskelutila sekä makuuhuone.

Miesten rakentaessa majaa merivirta näytti viimein olevan heidän puolellaan, kun se alkoi viedä heitä hyvää vauhtia kohti etelää. 

17. syyskuuta he saivat yhtäkkiä maata näkyviinsä, kun he erottivat noin kymmenen kilometrin päässä Huippuvuorten koillispuolella olevan pienen repaleisen Valkosaaren (Kvitøya) ääriviivat. 

Miehet olivat ensin haltioissaan nähdessään maata, mutta heidän riemunsa laantui nopeasti. Saari oli asumaton, ja jos he nousisivat siellä maihin, he menettäisivät vähäisenkin toivonsa siitä, että jää veisi heidät Huippuvuorille talven mittaan.

Miehet päättivät jäädä jäälle, mutta ilmapiiri alkoi muuttua kireäksi. Vatsavaivat, kivuliaat krampit ja haavat piinasivat kaikkia kolmea, ja etenkin Frænkel oli romahtamaisillaan. Ajatus vielä kahdeksan tai yhdeksän kuukauden ajelehtimisesta jäällä oli sietämätön.

Miehet ovat voineet sairastua syömästään jääkarhun lihasta.

Miten miehet kuolivat?

1 Päiväkirjojen ja valokuvien mukaan miehet ampuivat jääkarhuja saadakseen lihaa. He ovatkin saattaneet kuolla trikinoosi-nimiseen tautiin, jota petojen lihassa olevat sukkulamadot aiheuttavat.

2 Retkikunnan priimuskeittimessä oli löydettäessä petrolia. Napatutkija Vilhjálmur Stefánssonin mukaan keitin on voinut olla viallinen ja miehet ovat saattaneet kuolla häkämyrkytykseen.

3 Kansatieteilijä Rolf Kjellström uskoo, että uupumus ja apatia ovat voineet aiheuttaa miesten kuoleman. He olivat mm. jättäneet varusteita vesirajaan, mikä viittaa siihen, että he eivät ole jaksaneet siirtää niitä.

4 Uusimman teorian on esittänyt ruotsalainen lääkäri Bea Uusma vuonna 2010. Tutkittuaan miesten vaatteita hän on päätellyt, että ainakin Nils Strindberg kuoli jääkarhun hyökkäyksessä.

Kahden viikon työ valui hukkaan

14 päivän raadannan jälkeen jäämaja valmistui lopulta 1. lokakuuta 1897. Miehet nimesivät majan ”Kodiksi” ja käpertyivät tyytyväisinä ja uupuneina sen hämärään lepäämään. 

He eivät ehtineet kuitenkaan levätä kauankaan, kun he varhain aamulla havahtuivat kovaan pamaukseen. Jää oli haljennut, ja railot halkoivat jäälauttaa, jolle maja oli rakennettu.

Vesi alkoi tulvia majaan, ja miesten oli nopeasti kuoriuduttava makuupusseistaan ja juostava jäälle. He näkivät, miten jäälautta hajosi lukemattomiksi kappaleiksi ja heidän kelkkansa ja ruokansa levisivät ympäriinsä monien pienten jäälauttojen päällä.

Jäljellä ei ollut enää kuin yksi vaihtoehto. Miehet keräsivät tuntikausia varusteitaan jäältä ja lähtivät sitten hitaasti raahustamaan kohti Valkosaarta. Kahden viikon uurastus jäämajan parissa oli mennyt hukkaan, ja kolmikko tiesi, ettei heillä olisi toivoa päästä etelään enää talven aikana.

Mieliala oli synkkä. Miehet kirjoittivat päiväkirjojaan, mutta heidän kirjoituksensa olivat sekavia ja kertoivat siitä, että heidän voimansa olivat ehtymässä.

Andréen päiväkirjan viimeiset sivut olivat löydettäessä osin tuhoutuneet ja lähes lukukelvottomia. 5. lokakuuta 1897 Andrée kirjoitti päiväkirjaansa, että retkikunta oli päässyt Valkosaarelle. Kirjoitus jatkuu katkonaisin lausein:

”Päivän riuska työ – – keskellä yötä ja – – revontulet eivät – – lämmitys. Keittovälineet – – .”

Repeytyneelle sivulle kirjoitettu merkintä oli viimeinen viesti traagiselta ilmapallomatkalta pohjoisnavalle.

Ehkä sinua kiinnostaa...