Ludovico di Varthema näki Buddhan jalanjälkenä tunnetun painauman vuorella Sri Lankassa. 

Peloton tyhjätasku kolusi Arabiaa

Italialainen Ludovico di Varthema haaveili tulevansa yhtä kuuluisaksi tutkimusmatkailijaksi kuin Kolumbus. Hänellä ei ollut rahaa eikä suhteita, mutta onnekseen hänellä oli liukas kieli.

perjantai 22. joulukuuta 2017 teksti Esben Mønster-Kjær

Arabi tuijotti epäluuloisena outoa soturia edessään. Mies oli pukeutunut samanlaisiin vaatteisiin ja kantoi samanlaisia aseita kuin muutkin sotilaat, jotka alkukesästä 1503 saattoivat muslimipyhiinvaeltajia Mekkaan, mutta jokin ei täsmännyt.

”Mistä olet kotoisin?” arabi tiedusteli.

”Olen mauri”, soturi vastasi. Hän äänsi sanat kuitenkin tavalla, joka tuntui samalla sekä vieraalta että oudosti tutulta.

”Et puhu totta”, sähähti arabi ja osoitti soturin vaaleaa ihoa.

”Vannon Muhammadin pään kautta, että olen mauri”, jankutti soturi.

Sanat eivät tehneet arabiin vaikutusta, ja tämä veti soturin syrjään ja vaihtoi puheen italiaksi, jota hän oli oppinut kauppamatkoillaan Genovaan ja Venetsiaan.

Outo soturi alkoi heti pajattaa samaa kieltä, sillä todellisuudessa hän oli kuin olikin italialainen. Hän kuitenkin painotti sitä, että hän oli kääntynyt islamin­uskoon ja taisteli nyt kristittyjä vastaan. Sanat selvästi miellyttivät arabia.

Italialainen Ludovico di Varthema näki, miten epäluulo haihtui arabialaiskauppiaan katseesta. Mies ei ilmeisesti aikonut paljastaa häntä muille.

Ehkä Ludovico pystyisi jopa suostuttelemaan kauppiaan avukseen. Ludovico oli tutkimusmatkalla, ja hän halusi päästä paikkoihin, joihin kukaan eurooppalainen ei ollut ennen astunut jalallaan.

Kolumbus oli Ludovicon ihanne

1500-luvun alussa oli meneillään tutkimusretkien kulta-aika, ja Ludovicoakin vaivasi kaukokaipuu. Vasco da Gama oli hieman aiemmin löytänyt meritien Intiaan, ja Kristoffer Kolumbus oli noussut maihin Keski-Amerikassa.

Eurooppalaiset uskalikot purjehtivat kartoittamaan maailmaa, ja monet heistä palasivat kotiin sankareina.

Ludovico unelmoi tuntemattomien maailmankolkkien kartoittamisesta:

”Yhden silminnäkijän kertomus on arvokkaampi kuin kymmenen huhun levittäjän puheet”, hän uskoi.

Ludovicon taustaa ei tunneta. Historioitsijat eivät tiedä hänestä paljon muuta kuin sen, että hän oli kotoisin Pohjois-Italiasta Bolognan kaupungista, hänellä oli vaimo ja lapsia ja hän oli tiettävästi ammatiltaan sotilas.

Ludovicolla ei ollut, toisin kuin Kolumbuksella, suhteita ruhtinaisiin eikä kuninkaisiin, jotka olisivat voineet auttaa häntä varustamaan laivaa ja hankkimaan sotilaita, joten hän joutui lähtemään matkalle omin neuvoin. 

Taustavoimien puute ei kuitenkaan lannistanut häntä, vaan vuoden 1502 lopulla hän suuntasi maailmalle Venetsiasta kauppalaivan mukana.

”Nostimme purjeet, kun tuuli oli suotuisa, ja luettuamme rukoukset lähdimme merelle”, Ludovico kirjoitti.

Laivan päämäärä oli Egypti, josta Ludovico jatkoi islamilaisen maailman porttina pidettyyn Syyriaan. Sieltä alkoi Silkki­tie, karavaanireitti, joka yhdisti Väli­meren maat Arabiaan, Persiaan, Intiaan ja jopa kaukaiseen Kiinaan. 

Damaskoksen naiset raiskattiin

Ludovico saapui Beirutiin ja nousi siellä lai­vasta. Seuraavat kuukaudet hän aikoi viettää maissa, ja ensimmäiseksi kohteekseen hän valitsi sisämaassa sijaitsevan Damaskoksen:

”Sanat eivät riitä kuvailemaan Damaskoksen kauneutta ja suuruutta. Asuin kaupungissa muutamia kuukausia oppiakseni maurien kielen, sillä siellä ei elänyt kuin maureja, mamelukkeja ja jonkin verran kristittyjä kreikkalaisia.”

Ludovicoa kiehtoivat etenkin pelkoa herättävät mamelukkisoturit. 

Mamelukit olivat sotilasorjaluokka, jonka jäsenet olivat luopuneet kristillisestä uskostaan, saaneet sotilaskoulutuksen ja saavuttaneet korkean aseman yhteiskunnassa. 

Mamelukit olivat varakkaita, ja heillä oli paljon erityisoikeuksia Damaskoksessa. 

Yksi niistä oli se, että he saivat pysäyttää kenet tahansa naisen kadulla, raahata tämän majataloon ja raiskata tämän kenenkään asettumatta poikki­teloin. 

Kunniansa säilyttämiseksi uhri sai tosin pitää hunnun kasvoillaan. Ludovicon mukaan tällä vastenmielisellä toiminnalla oli koomiset piirteensä:

”Mamelukki luuli joskus, että uhri oli mahtavan miehen tytär, mutta todellisuudessa se saattoi olla hänen oma vaimonsa.” Mamelukeilla oli nimittäin varaa pukea naisensa ylhäisön tavoin.

Yhden tällaisen eliittisoturin avulla Ludovico hankki itselleen peitehenkilöllisyyden päästäkseen jatkamaan matkaa. 

Hän lahjoi upseerin, jonka oli määrä johtaa karavaani Arabiaan, ja pian hän istuikin jo hevosen selässä mamelukiksi sonnustautuneena ase kourassaan.

”Vuonna 1503 huhtikuun kahdeksantena päivänä karavaani valmistautui lähtemään kohti Mekkaa”, Ludovico kirjoitti kirjassaan. Hänen suuri seikkailunsa oli alkanut. Hän ratsasti 60 mamelukin kanssa kohti etelää 40 päivää. 

Matkan aikana hänelle valkeni, kuinka vaarallisen valeasun hän oli valinnut, sillä karavaanin kimppuun hyökättiin useita kertoja. 

Mamelukkien onnistui kuitenkin joka kerta ajaa hyökkääjät pakosalle jousillaan ja sapeleillaan. 

Ludovico piti Mekkaa kirottuna

Pyhiinvaellusreitti kulki Pyhän maan ja kristittyjä vilisevän Jerusalemin halki. Renessanssiajan lapsi Ludovico halusi kuitenkin mieluummin Mekkaan. 

Muslimien pyhä kaupunki oli suljettu kristityiltä, ja Euroopassa siitä liikkui vain epäluotettavia huhuja. 

Matkan viimeinen etappi kulki Medinan kautta. Kaupungissa sijaitsi Muhammadin hautamuistomerkki, ja Ludovico pääsi todistamaan itse, ettei profeetan ruumis leijunut ilmassa, kuten kristittyjen tarinoissa kivenkovaan väitettiin.

Lopulta karavaani saapui Mekkaan, joka teki Ludovicoon vaikutuksen isoilla ja loisteliailla rakennuksillaan. Hän tajusi silti pian myös kaupungin puutteet:

”Minusta kaupunki on Jumalan kiroama, koska sen ympärillä ei kasva ruohoa, puita eikä mitään muutakaan.”

”Asukkaat kärsivät ankarasti veden puutteesta”, Ludovico kirjoitti. Lisäksi kaupunkilaisia piinasivat tuhatpäiset kyyhkysparvet, jotka levittäytyivät toreille syömään viljaa, riisiä ja vihanneksia. 

Asukkaat eivät saaneet tappaa lintuja, koska ne polveutuivat kyyhkystä, jonka kerrottiin puhuneen Muhammadille.

Intiassa Ludovico näki ruhtinaiden liikkuvan norsuilla. 

© Creative Commons

Ludovico otti jalat alleen

Tutkittuaan Mekkaa kylliksi Ludovico oli valmis matkustamaan vielä kaukaisemmille seuduille. Ensin hänen piti kuitenkin päästä eroon mamelukkiyksiköstä, joka valmistautui matkustamaan takaisin Damaskokseen toisen karavaanin kanssa. 

Tällöin hän kohtasi epäluuloisen arabikauppiaan, joka oli hänelle kuin taivaan lahja. Ludovico sai miehen vakuutettua sitä, että hän oli hyvä muslimi, ja lisäksi hän satuili tälle muutakin.

”Kerroin hänelle, että olen maailman taitavin isojen tykkien valaja”, hän kerskui kirjassaan. Hän antoi ymmärtää olevansa niin hyvä, että kristityt ajoivat häntä takaa eikä hän ollut turvassa Mekassakaan. 

Hän halusi jatkaa matkaa Intiaan, jotta hän pystyisi auttamaan mahtavia muslimiruhtinaita taistelussa Portugalin laivastoa vastaan.

Kauppias nieli tarinan ja piilotti Ludovicon kotiinsa siihen asti, kunnes mamelukit olivat lähteneet. Sitten seikkailija pääsi lähtemään Punaisellemerelle, joka ei hänen yllätyksekseen ollutkaan punainen. Siellä hän nousi jälleen laivaan.

Ludovico pääsi Intiaan vasta monen mutkan kautta. Hänellä ei ollut rahaa maksaa matkastaan, joten hänen matkareittinsä riippui siitä, kenet hän pystyi taivuttelemaan ottamaan itsensä mukaan. 

Tällä tavalla Ludovico kolusi Arabian niemimaata ja vieraili Somaliassakin. Hän tarkkaili paikallisväestöä, perehtyi heidän tapoihinsa ja tutki tuotteita, joita he valmistivat ja myivät. Arabian niemimaalta Ludovico jatkoi Persiaan, jossa hän onnekseen törmäsi sukulaissieluun.

Vuosi oli 1504, ja Ludovico oli ollut tien päällä jo kaksi vuotta, kun hän kohtasi Persiassa Širazin kaupungissa Cazazioner-nimisen kauppiaan. Tämä tunnisti Ludovicon heti:

”Mitä sinä täällä teet? Etkö sinä ollut jokin aika sitten Mekassa?”

Miehet olivat sattumalta puhuneet keskenään muslimien pyhässä kaupungissa. Ludovicon tavoin Cazazioner oli aina matkalla kohti uusia haasteita.

”Ymmärräthän, etten matkusta ympäri maailmaa siksi, että minulta puuttuisi rahaa. Matkustan huvin vuoksi ja nähdäkseni ja oppiakseni uusia asioita”, selitti persialainen, joka tarjoutui ottamaan Ludovicon mukaansa.

Ludovico tarttui heti tilaisuuteen ja lyöttäytyi persialaisen seuraan. He ihmettelivät leskien polttoa Intiassa, kohtasivat kristittyjä Burmassa ja ällistelivät aasialaisruhtinaiden valtavia rikkauksia. 

Vähitellen miehet etenivät yhä kauemmaksi itään, kunnes he saapuivat tarunhohtoisten Maustesaarien Bandasaarelle.

Saariparatiisi masensi matkalaiset

Maustesaaret tunnetaan nykyisin Mo­lukkien nimellä. Nykyisin Indonesiaan kuuluva saariryhmä tiedettiin hyvin 1500-luvun Euroopan hoveissa.

Maustesaarilla, muun muassa Bandasaarten pääsaarella Bandassa, kasvoi muskottipähkinää ja neilikkaa ja muita harvinaisia maustekasveja, jotka olivat kullan arvoisia. 

Ajan tärkeimmät siirtomaavallat Espanja ja Portugali tavoittelivat tuota maanpäällistä paratiisia, mutta Ludovico ehti ensin.

Ludovico nousi yhdessä Cazazionerin kanssa Bandasaareen vuonna 1505 eli seitsemän vuotta portugalilaisia ennen. Saarella kasvoi kaikkialla muskottipähkinää, mutta miehille käynti siellä muodostui suureksi pettymykseksi. 

Ludovico kuvaili Bandaa rumaksi ja synkäksi paikaksi, jonka asukkaat vaikuttivat olevan vain hieman eläinten yläpuolella.

”Täällä ei tarvita oikeuslaitosta. Ihmiset ovat niin tyhmiä, että vaikka he haluaisivat tehdä jotain pahaa, he eivät tiedä, miten sen tekisivät”, Ludovico kirjoitti halveksuen.

Vain kahdessa päivässä Ludovico ja Cazazioner saivat tarpeekseen ja jatkoivat matkaa. 

Pettymys vaihtui pian peloksi, kun he tapasivat eräällä Intian valta­meren saarella ihmissyöjiä. Ludovicon mukaan nämä söivät vanhat ja sairaat ihmiset, joista ei ollut yhteisölle hyötyä.

Perheillä oli sen verran inhimillisyyttä, että he eivät popsineet omia omaisiaan. Sen sijaan hyödyttömät suvun jäsenet myytiin. Paikalliset kauppiaat kummastelivat matkamiesten kauhisteluja.

”Miksi te persialaiset jätätte niin hyvän lihan madoille?” he kysyivät. Cazazioner ja Ludovico päättivät, että oli aika lähteä kohti länttä sivistyneemmälle maaperälle.

Ludovico oli ollut matkalla kolme vuotta, ja jokainen seikkailu oli kasvattanut hänen haluaan nähdä lisää maailmaa. 

Palattuaan Intiaan hänen intonsa alkoi kuitenkin laimeta, ja kun hän tapasi Intian länsirannikolla Calicutissa kaksi italialaista, häneen iski kova koti-ikävä.

Italialaisten tapaaminen vakuutti Ludovicon siitä, että oli aika lähteä kotiin.

Huhujen mukaan Portugalin laivasto lähestyi Intiaa, ja hän aikoi pyrkiä sen mukana takaisin Eurooppaan. 

Heti, kun portugalilaisia laivoja nähtiin Kannurin rannikkokaupungissa, Ludovico kiiruhti sinne. Portugalilaiset olivat parhaillaan rakentamassa linnoitusta kaupungin

ulkopuolelle, kun itämaiseen asuun pukeutunut Ludovico saapui paikalle, lankesi polvilleen erään aatelisen eteen ja lausui tämän suureksi ällistykseksi:

”Herrani, rukoilen teitä pelastamaan minut, sillä olen kristitty.”

Koe lisää seikkailuita historian merkittävien löytöretkeilijöiden kanssa

Tilaa HISTORIA täältä

Kotimatka oli pitkääkin pitempi

Ludovico ei päässyt kuitenkaan heti kotiin, vaan sitä ennen hän joutui auttamaan portugalilaisia Intian valloituksessa. Ensimmäiseksi hän kertoi näille, että intialaiset kokosivat suurta laivastoa Kannurin eteläpuolelle.

Tieto kahdestasadasta intialaisaluk­sesta oli erittäin hyödyllinen Portugalin kapteeneille ja auttoi heitä voittamaan Kannurin taistelun maaliskuussa 1506.

Portugalilaisten merellä saavuttamasta voitosta huolimatta intialaiset piirittivät Kannurin linnoitusta seuraavat puoli vuotta.

Ludovico taisteli muiden puolustajien kanssa ja kunnostautui niin, että hänet lyötiin ritariksi vuonna 1507.

Samana vuonna Ludovico nousi portugalilaiseen laivaan, joka kuljetti hänet Afrikan eteläkärjen ympäri takaisin Eurooppaan. Kotiin Bolognaan hän pääsi vasta vuonna 1508. 

Lue lisää

 The Travels of Ludovico di Varthema in Egypt, Syria, Arabia Deserta and Arabia Felix, in Persia, India, and Ethiopia A.D. 1503 to 1508, Cambridge, 1863 

Ehkä sinua kiinnostaa...