Selkirk pelastettiin vuonna 1709, ja Defoen romaani ilmestyi 1719. Muun muassa siksi historioitsijat pitävät Selkirkiä Crusoen esikuvana.

Alexander Selkirk oli tosielämän Robinson Crusoe

Kapteeni jätti Alexander Selkirkin autiolle saarelle keskelle Tyyntämerta riidan vuoksi. Selkirkiä pidetään Daniel Defoen vuonna 1719 kirjoittaman Robinson Crusoe -romaanin esikuvana.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Autiolle saarelle hylätty Alexander Selkirk antoi idean Robinson Crusoeen

Alexander Selkirk oli vakuuttunut, ettei kaapparilaiva Cinque Ports ollut enää merikelpoinen. Hän ja brittialuksen muu miehistö olivat viettäneet viimeiset puoli vuotta Etelä-Amerikan rannikkovesillä jahdaten espanjalaisia ja ranskalaisia laivoja.

Cinque Portsin kyljet olivat laivamatojen haurastuttamat ja laiva oli kallistunut parin asteen verran niin, että kaksi miestä joutui pumppaamaan sen ruumasta vettä päivin ja öin. 28-vuotias skottilainen perämies Selkirk oli varma, että aluksen seuraava määränpää olisi meren pohja.

Syyskuussa 1704 Selkirk valitti jälleen kerran laivan huonosta kunnosta ja korjaustarpeesta ­kapteeni Thomas Stradlingille, mutta tämä tyrmäsi ­perämiehen ­puheet ja käski tämän pitää suunsa kiinni.

21-vuotiaan kapteenin mielestä Cinque Ports oli täysin purjehduskelpoinen, ja hän oli laatinut jo suunnitelman seuraavaa iskua varten. Alus oli viettänyt noin kuukauden ankkurissa syrjäisen Más a Tierran saaren tuntumassa noin 650 kilometrin päässä Chilen rannikolta. Nyt se nostaisi purjeensa ja suuntaisi Perun vesille ryöstämään ensim­mäisen kohdalle sattuvan espanjalaislaivan. Stradling ilmoitti keskustelevansa laivan korjaamisesta vasta täytettyään taskunsa espanjalaisten aarteilla.

Lower Largon kalastajakylässä Edinburghin lähistöllä Skotlannissa varttunut Selkirk oli jo nuoruudessaan saanut riitapukarin maineen. Vanhemmiten hän oli oppinut hillitsemään kiivasta luonnettaan – tiettyyn pisteeseen asti. Kiista laivan kunnosta oli kuitenkin kiristänyt Selkirkin ja Stradlingin välit äärimmilleen, ja nyt Selkirk oli saanut tarpeekseen ahneesta kapteenista, joka piti omaa rikastumistaan tärkeämpänä kuin 90 miehen henkeä. Lisäksi kapteeni oli riidan aikana pilkannut Selkirkiä arkajalaksi.

Vihoissaan perämies ryntäsi Stradlingin perään syytäen tämän niskaan solvauksia ja kirouksia. Stradling raivostui ja syytti Selkirkiä kapinasta. Hän julisti rangaistuksen heti: ”Sinä jäät tänne!” Stradling karjui ja määräsi saman tien pari miestä soutamaan Selkirkin saarelle.

Mukaansa tämä saisi vain merimiesarkkunsa, vähät henkilökohtaiset tavaransa sekä selviytymisen kannalta kaikkein välttämättömimmät varusteet. Selkirk ei pahimmissa painajaisissaankaan ollut varautunut siihen, että kapteeni todella hylkäisi hänet yksin autiolle saarelle. Stradling oli kuitenkin järkkymätön eikä kuunnellut Selkirkin anteeksipyyntöjä ja aneluja saada jäädä laivalle.

”En välitä vähääkään, vaikka päätyisit korppikotkien ruuaksi”, kuului kapteenin tyly vastaus. Pian Más a Tierran rannalle jätetty Selkirk katseli lohduttomana, miten Cinque Ports nosti purjeensa ja suuntasi ulos lahdenpoukamasta. Laiva loittoni hitaasti, ja sen kannella ahertavat miehet näyttivät yhä pienemmiltä.

Selkirk oli kuitenkin varma, että alus kääntyisi pian takaisin ja tulisi poimimaan hänet kyytiinsä. Hän uskoi, että kapteeni halusi vain antaa hänelle opetuksen, ja jäi toiveikkaana rannalle odottamaan.

Selkirk tuijotti tuntikausia merelle kasvavan epätoivon vallassa, mutta Cinque Portsia ei näkynyt. Hylätyn perämiehen ainoa lohtu oli, että lahdelle saapuisi varmasti pian jokin toinen laiva. Siinä hän kuitenkin erehtyi. Kului yli neljä vuotta, ennen kuin hän jälleen astui laivan kannelle ja sai tilaisuuden puhua toisten ihmisten kanssa.

Alexander Selkirk joi unohtaakseen

Ensimmäisinä Más a Tierralla viettäminään päivinä Selkirk oli niin järkyttynyt kohtalostaan, että hän pysytteli ­koko ajan rannan tuntumassa ja jaksoi hädin tuskin syödä ja juoda. Hänellä ei ollut voimia edes lähteä tutkimaan saarta, jonka vanki hän nyt oli.

Päivisin hän istui lohduttomana rantahiekalla kuunnellen aaltojen kohinaa ja merilintujen kirkunaa, ja öisin hän makasi unettomana koleassa pimeydessä ja kuunteli viereisessä lahdenpoukamassa majailevien valtavankokoisten merinorsujen pelottavalta kuulostavaa murahtelua ja ­korahtelua.

Pimeys sai Selkirkin mielikuvituksen laukkaamaan, ja hän kuvitteli milloin joutuvansa viidakon kätköissä piileskelevien ihmissyöjien pataan, milloin päätyvänsä saarella kenties asuvien villipetojen kitaan. Pahinta oli kuitenkin yksinäisyyden ja siihen liittyvä hulluksi tulemisen pelko.

Selkirk oli saanut mukaansa saarelle musketin sekä ruutia ja kuulia, ja monta kertaa hän jo suunnitteli päättävänsä kärsimyksensä yhdellä ainoalla laukauksella.

Aamulla auringon noustessa ja värjätessä taivaanrannan vaaleanpunaiseksi hän kuitenkin rauhoittui ja kaivoi esiin tupakkamassinsa, rommipullonsa sekä Raamattunsa, jotka olivat merimiesarkussa hänen muun omaisuutensa joukossa.

Apeana Selkirk joi itsensä sammuksiin tai rauhoitti hermojaan tupakalla selaten samalla Raamattuaan lohdun ­sanoja etsien. Vähän väliä hän kohotti katseensa kirjasta ja tähysi merelle, mutta aina kun hän luuli nähneensä ­aavalla purjeen, järki korjasi sen olleen vain valaan puhaltama ­vesipatsas tai valonvälähdys veden pinnassa.

Muutaman viikon saarella olon jälkeen Selkirk oli laihtunut rajusti, mutta hän ei välittänyt vähääkään. Rommi oli lopussa, eikä hän enää voinut juoda suruunsa, ja hän toivoi vain kuihtuvansa hiljalleen pois. Hän ei jaksanut ­etsiä itselleen ruokaa, ja vasta kun hänen suunsa oli niin kuiva, että kieli tuntui tarttuvan kiinni kitalakeen, hän raahautui juomaan vettä läheisestä purosta tai jostakin saaren monista vesiputouksista.

Hän hakeutui putousten alle vilvoittelemaan myös silloin, kun päivän paahtava kuumuus alkoi tuntua sietämättömältä tai hän ei enää kestänyt omasta kehostaan nousevaa löyhkää – joko hikoiltuaan ­itsensä läpimäräksi tai virtsattuaan tai ulostettuaan humalapäissään housuihinsa.

Päivien venyessä viikoiksi ja viikkojen kuukausiksi Selkirk alkoi kuitenkin vähitellen sopeutua kohtaloonsa. Hän pääsi yli toivottomuudestaan, ja alkoi jopa nauttia siitä, ­että oli oman pienen saarivaltakuntansa kiistaton kuningas. Hän huomasi myös, että hänen mielialansa riippui täysin hänestä itsestään.

Jos hän pysyi työn touhussa, hän pystyi unohtamaan kurjan kohtalonsa, ja mikäli hän raatoi itsensä valoisana aikana uuvuksiin, uni tuli hämärän laskeutuessa helposti merinorsujen ääntelystä huolimatta.

Alexander Selkirk ystävystyi kissojen kanssa

Yksi vitsaus häiritsi silti Selkirkin unta vaikka hän olisi ­ollut kuinka uupunut päivän jäljiltä: rotat, jotka kiipeilivät pimeässä hänen päällään ja nakersivat ahnaasti hänen vaatteitaan ja näykkivät hänen varpaitaan. Niitä oli niin paljon, että maa näytti joskus olevan aivan valkoisten, harmaiden ja ruskeiden jyrsi­jöiden peitossa.

Rotat olivat alun perin tulleet saarelle siellä poikenneiden laivojen mukana, ja kanta oli vähitellen moninkertaistunut. Niiden turkki kuhisi syöpäläisiä ja ne virtsasivat kaikkialle, eikä Selkirk pystynyt pitämään niitä poissa kimpustaan, vaikka hän kuinka heitteli niitä pienillä kivillä tai hutki niitä puunoksilla.

Selkirkin onneksi rotat eivät olleet ainoita eläimiä, joita merimiehet olivat aikojen saatossa jättäneet jälkeensä. Saarella eli myös runsaasti villikissoja, joiden kanssa Selkirk teki pian tuttavuutta.

Hän houkutteli kissoja luokseen ruualla, ja hämmästyttävän lyhyessä ajassa hän onnistui kesyttämään suojakseen oikean kissojen armeijan. Öisin kissat asettuivat hänen ympärilleen nukkumaan ja pitivät tehokkaasti rotat loitolla.

Alexander Selkirkille saari oli jättimäinen ruokakomero

Vaikka Selkirk ei sitä heti ymmärtänytkään, hänellä oli ­ollut onnea: Más a Tierra oli vehreä ja viljava saari, jossa haaksirikkoisella oli hyvät mahdollisuudet selviytyä hengissä. Ilmasto oli leuto vuoden ympäri, saarella ei elänyt myrkyllisiä tai muutoin vaarallisia eläimiä, ja siellä oli runsaasti lähteitä, joista pulppusi raikasta juomavettä.

Ruuan saannistakaan skotin ei tarvinnut murehtia, sillä kaikkialla saarella kasvoi syötäväksi kelpaavia ­villivihanneksia, hedelmiä, juuria ja marjapensaita. Rannan poukamat kuhisivat suuria rapuja ja kaloja, rantakallioilla oli tarjolla runsaasti linnunmunia ja rannalla elelevistä merinorsuista sai sekä traania että vuotia matoiksi ja peitteiksi.

Aluksi Selkirk pelkäsi tonnien painoisia ja jopa viiden metrin pituisia merinorsuja, mutta pian hän huomasi niiden olevan maalla erittäin hidasliikkeisiä. Hän saattoi helposti hiipiä eläinten keskelle ja iskeä yhden niistä kuoliaaksi lyhyellä miekallaan, ennen kuin eläimet ehtivät edes reagoida hänen läsnäoloonsa.

Merinorsut olivat helppoja saaliita, mutta saaren parasta antia olivat silti siellä elävät tuhannet pulskat vuohet, joiden pyydystäminen oli suhteellisen helppoa. Más a Tierran vuohikanta oli saanut alkunsa saaren asuttamista harkinneen espanjalaisen kauppiaan jälkeensä jättämistä eläimistä. Selkirk huomasi pian, että vuohenmaito sopi hyvin juotavaksi ja juustonvalmistukseen, eikä vuohenlihakaan ollut hullumpaa.

Selkirk kehitti yrityksen ja erehdyksen kautta ruokalajin, jota hän lopulta söi saarellaoloaikanaan lähes joka päivä: vuohenlihapadan, jonka höysteenä oli villikaalta ja erilaisia villinä rehottavia mausteyrttejä.

Kun Selkirk halusi pyydystää vuohia, hän asettui väijymään niitä eläinten juomapaikan vieressä olevan kallionkielekkeen taakse. Sieltä hän syöksyi vuohen kimppuun ja iski sen hengiltä miekallaan. Selkirkin kunto oli kohen­tunut saarellaoloaikana, ja jonkin ajan kuluttua hän pystyi jopa juoksemaan vuohen kiinni. Kerran vuohijahti oli kuitenkin vähällä maksaa hänen henkensä.

Eräänä päivänä Selkirk keskittyi niin täysin jahtaamaansa vuoheen, että hän unohti katsoa eteensä ja huomasi vasta liian myöhään juoksevansa suoraan rotkoon. Sekä mies että vuohi putosivat useita metrejä rotkon pohjalle, jonne Selkirk jäi tajuttomana makaamaan. Kun hän lopulta tokeni, hän tajusi vuohen makaavan hengettömänä allaan ja olevansa itsekin kehnossa kunnossa.

Hänen ruumiinsa oli ruhjeilla, ja kesti kolme päivää ennen kuin hän pystyi kiipeämään ylös rotkosta. Päästyään lopulta majaansa hän makasi vuoteessaan kymmenen päivää liukuen välillä kuolemaa muistuttavaan syvään uneen.

Alexander Selkirk rakensi itselleen kodin

Selkirk rakensi itselleen kaksi majaa metsäisessä rinteessä olevalle aukealle noin puolentoista kilometrin päähän lahdesta, jonne hänet oli laivasta jätetty.

Oksista ja puunrungoista kyhätyt majat olivat pienen puron vastakkaisilla rannoilla, ja niiden katon hän oli peittänyt heinistä ja ruohosta punomillaan matoilla. Majojen edustalta aukesi hyvä ­näköala yli saaren ja merelle. Suuremmassa majassa oli vuohennahoista tehtyjä mattoja sekä sänky, jonka Selkirk oli nikkaroinut puusta ja jossa oli merinorsunvuodista tehty patja.

Suurempi maja oli myös hänen ”olohuoneensa”, jossa hän lueskeli lohdutuksekseen Raamattua ja lauloi virsiä. Puron toisella puolelle oleva pienempi puolestaan maja oli keittiö ja ”ruokasali”, ja sen edustalla paloi aina nuotio, jota Selkirk ruokki päivin ja öin tuoksuvan, saarella yleisen santelipuun oksilla.

Alexander Selkirk tanssi vuohien kanssa

Tarkasta huolenpidosta huolimatta Selkirkin nuotio sammui ajoittain joko kaatosateen vuoksi tai siksi, että hän ei sairaana ollessaan esimerkiksi kuumeen vuoksi jaksanut ruokkia tulta. Hän oli saarella opetellut sytyttämään ­tulen hankaamalla kahta puukeppiä toisiinsa, mutta se oli raskasta ja aikaavievää työtä, joka vaati rajatonta kärsivällisyyttä.

Pahinta oli kuitenkin ehkä se, että nuotion sammuminen muistutti Selkirkiä karulla tavalla siitä, miten pienestä hänen selviytymisensä saattoi olla kiinni. Jos hän esimerkiksi loukkaantuisi pahasti eikä pystyisi hankkimaan itselleen ruokaa vähänkään pitempään aikaan, hän olisi suuressa vaarassa kuolla nälkään.

Ajatus nälkäkuolemasta ei houkutellut Selkirkiä, ja niinpä hän päätti varmistaa, että hänellä olisi aina lihaa helposti saatavillaan. Hän rakensi majansa viereen aitauksen ja pyydysti sinne kilejä. Ne olivat paitsi käveleviä ­aterioita myös kelvollisia tanssipartnereita, ja ajanvietettä kaivatessaan Selkirk kävikin tanssahtelemassa niiden kanssa.

Hän merkitsi jokaisen aitaukseen pyydystämänsä kilin viivalla puunrunkoon, joten hän oli aina selvillä niiden määrästä, vaikka hän teurastikin niitä välillä. Samalla tavalla hän piti kirjaa myös saarella viettämistään päivistä, viikoista, kuukausista ja vuosista.

Ajan mittaan Selkirkin laivalta mukaansa ottaman veitsen terä kului kahvaa myöten. Onneksi saarella aiemmin poikenneet merimiehet olivat jättäneet sinne runsaasti tynnyreitä, joiden vanteista Selkirk valmisti veitsiä hio­malla ja teroittamalla niitä kivillä. Hän valmisti itselleen myös vaatteita, kun entiset kuluivat puhki tai repeytyivät tartuttuaan pensaiden tai puiden oksiin.

Selkirk oli onnekseen nahkurin poika, ja hän oli koko lapsuutensa katsellut vierestä, ­miten hänen isänsä oli käsitellyt eläinten nahkoja. Hän tekikin itselleen näppä rästi vuohennahoista takin ja lakin, joiden osat hän liitti toisiinsa ohuilla nahkasuikaleilla. Nahkasuikaleet hän pujotti rei'istä, jotka hän oli tehnyt rautanauloilla nahkojen reunoihin. Lisäksi hän ompeli itselleen paitoja merimiesarkussaan olleesta kankaasta langalla, jota hän sai purkamalla vanhat sukkansa.

Ainoa pukine, ­jota Selkirk ei vaivautunut saarella ollessaan korjaamaan, olivat kengät. Hän kulki mieluummin paljain jaloin, ja ajan myötä hänen jalkapohjiensa iho paksuuntui niin, että hän pystyi huoletta kävelemään paljain jaloin jopa teräväsärmäisten kivien päällä.

Espanjalaiset tuhosivat Selkirkin talon

Parista tarkoin valitusta tähystyspaikasta vuorella, jonka rinteellä hänen majansakin sijaitsivat, Selkirk pystyi näkemään lähes koko saaren. Ilmassa surraavien kolibrien ja värikkäiden kukkien ympäröimänä hän saattoi tähyillä alas tiheiden metsien yli alas rannalle ja edelleen pitkälle Tyynelle valtamerelle asti.

Selkirk näki monta kertaa laivan purjehtivan kaukaa Más a Tierran ohi ja toivoi, että joku niistä muuttaisi suuntaansa ja purjehtisi saaren suojaisaan lahteen. Hän tiesi kuitenkin, ettei ollut yhdentekevää, mistä maasta laiva oli lähtöisin. Espanjalaiset eivät tunteneet sääliä brittiläisiä ­vihollisiaan kohtaan, ja Selkirk tiesi, että jos hän joutuisi espanjalaisten käsiin, nämä myisivät hänet luultavasti ­orjaksi kaivoksiinsa tai tappaisivat siihen paikkaan.

Ranskalaiset olivat Selkirkin kannalta melkein yhtä ­vaarallisia kuin espanjalaisetkin, sillä Ranska ja Britannia olivat 1700-luvun alkupuolella lähes jatkuvasti sodassa keskenään. Ranskalaisen laivan kyydissä hänellä saattoi silti ­olla toivoa päästä takaisin Eurooppaan, vaikka hän siellä päätyisikin melko varmasti ranskalaiseen vankilaan. Paras vaihtoehto pelastumisen kannalta oli tietysti brittiläinen laiva, ja juuri sellaisen Selkirk uskoi eräänä aamuna näkevänsä saaren tuntumassa.

Riemusta miltei suunniltaan Selkirk juoksi alas vuorenrinnettä kohti lahtea, jonne laiva oli ankkuroitunut. Vasta rantaan päästyään hän huomasi laivan mastossa liehuvan Espanjan lipun.

Osa espanjalaislaivan miehistöstä oli jo soutanut maihin, ja hetken aikaa Selkirk seisoi lamaantuneena rannalla tulijoita tuijottaen. Sitten hän käännähti nopeasti kannoillaan ja lähti juoksemaan metsän läpi ja ylös vuorenrinnet tä. Kourallinen espanjalaisia lähti seuraamaan häntä raivoisasti huutaen ja musketeillaan ammuskellen.

Vain ­hyvä kunto ja saaren perinpohjainen tuntemus pelastivat Selkirkin. Sydän säikähdyksestä pamppaillen hän kiipesi korkeaan puuhun, jonka tiheiden lehvien lomasta hän näki, kuinka saarella yhä oleilevat espanjalaiset myöhemmin päivällä virtsasivat puun juurelle ja teurastivat vähän matkan päässä useita vuohia.

Selkirk uskalsi tulla alas puusta vasta pimeän laskeuduttua. Hän piiloutui metsään ja pysytteli näkymättömissä siihen saakka, että espanjalaiset kaksi päivää myöhemmin vihdoin nostivat ankkurin ja lähtivät saarelta.

Kun Selkirk palasi majoilleen, hän näki järkytyksekseen espanjalaisten käyneen vieraisilla ja tuhonneen kaiken. He olivat tappaneet hänen vuohensa, sammuttaneet hänen nuotionsa ja polttaneet hänen majansa maan tasalle.

He olivat myös rikkoneet hänen merimiesarkkunsa ja ­hänen suurella vaivalla valmistamansa työkalut, viillelleet hänen vuotapeitteensä riekaleiksi ja tuhonneet jopa Raamatun, jota hän oli tottunut päivittäin lukemaan. Vaivalla rakennetuista majoista oli jäljellä oli vain savuavaa tuhkaa.

Alexander Selkirk tunsi pelastuksen siintävän

Toivuttuaan pahimmasta järkytyksestä Selkirk päätti aloittaa taas kerran alusta. Kärsivällisesti hän hankasi puukeppejä vastakkain sytyttääkseen tulen, ja seuraa­vien kuukausien aikana hän rakensi itselleen uudet majat, hioi tynnyrinvanteista uusia veitsiä, vangitsi uusia vuohia, täytti ruokavarastonsa ja etsi saaren rannoilta kutsumattomien vieraiden jälkeensä jättämää käyttökelpoista tavaraa.

Hän löysikin kultakolikon, kolme tyhjää viinapulloa, palasen purjekangasta, ruostuneen rautaketjun, pätkän rispaantunutta hamppuköyttä sekä kasan paljaiksi kaluttuja eläinten luita.

Eräänä helmikuun päivänä vuonna 1709 Selkirk tähysi merelle pelastajien toivossa, kuten niin monesti aiemminkin. Yhtäkkiä hänen sydämensä alkoi takoa kiivaammin: kaukana merellä, lähes taivaanrannassa, erottuivat pie­ninä täplinä peräti kahden laivan purjeet.

Yhtäkkiä Selkirkin valtasi lähes yliluonnolliselta tuntuva varmuus siitä, että nyt hänet vihdoin löydettäisiin. Hän heitti käsissään ­olleet ­tavarat maahan ja nappasi nuotiosta palavan oksan. Sitten hän ryntäsi rannalle, kokosi sinne suuren kokon, sytytti sen palamaan ja jäi odottamaan laivojen saapumista. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua laivat lipuivatkin lahdelle, ja suuremmasta laskettiin ­veteen vene, jossa oli kahdeksan miestä.

Vuohennahkoihin pukeutunut ja ruokkoamaton Selkirk seurasi henkeään pidätellen ­lähestyviä aseistautuneita merimiehiä. Kun hän lopulta kuuli, että miehet piuhuivat englantia, suunnaton helpotus valtasi hänet, ja hän alkoi vimmatusti heiluttaa ­mukaansa nappaamaa valkoista kankaanpalaa.

”Kuka sinä olet?” yksi merimiehistä huusi veneen tultua niin lähelle rantaa, että siinä istuvat miehet saattoivat nähdä rannalla viuhtovan villimiehen.

”Haaksirikkoinen piruparka”, Selkirk vastasi ja levitti käsivartensa tervetulotoivotukseen.

Vähän myöhemmin hän pyydysti ketterästi juosten vuohen tarjotakseen merimiehille juhla-aterian. Tulijat seurasivat vaikuttuneina, kuinka Selkirk juoksi kevyesti ylös vuorenrinnettä ja jätti taakseen jopa bulldoggin, jonka merimiehet olivat ottaneet laivalta mukaan turvakseen.

Alexander Selkirk oli lähes unohtanut, miten puhutaan

Myöhemmin samana päivänä, 2. helmikuuta 1709, Selkirk kipusi kaapparilaiva Duken kannelle. Oli kulunut neljä vuotta ja neljä kuukautta siitä, kun hän oli viimeksi ­kävellyt laivan kannella. Kapteeni Woodes Rogersin mielestä Selkirk ei näyttänyt merimieheltä vaan pikemminkin kaksijalkaiselta karvaiselta villipedolta.

”Hän vaikuttaa villimmältä kuin vuohennahkojen alku­peräiset omistajat”, kapteeni kirjoitti lokikirjaansa.

Pitkän yksinäisyytensä aikana Selkirk oli alkanut unohtaa äidinkieltään, ja kun hän nyt joutui puhumaan muiden kanssa, hänen oli vaikea tulla ymmärretyksi. Hän typisti sanoja ja lausui vain niiden alut, ja kun kapteeni Rogers kyseli häneltä hänen kohtalostaan, hän joutui sanomaan samat asiat moneen kertaan ennen kuin kapteeni vihdoin ymmärsi hänen selityksensä.

Muiden Duken ja sen sisar­aluksen Duchessin miehistön jäsenten tavoin Rogersin oli vaikea uskoa, että Selkirk oli selvinnyt niinkin hyvin yli neljä vuotta muutamien ­alkeellisten työkalujensa avulla seuranaan ainoastaan kirjava joukko eläimiä.

”Hänestä näkee selvästi, että yksinäisyys ja maailmasta syrjään vetäytyminen eivät ole lainkaan niin vaikeita koettelemuksia kuin useimmat kuvittelevat”, Rogers kirjoitti ihmetellen lokiinsa.

Merimiehet tarjosivat Selkirkille lasillisen paloviinaa, mutta pitkän tauon jälkeen se poltti hänen kurkkuaan ja hän joutui sylkäisemään sen pois. Hänelle tarjottiin myös ruokaa, mutta se oli hänen makuunsa niin suolaista, ettei hän pystynyt syömään sitä, ja myös hänelle annetut vaatteet tuntuivat kireiltä kuin pakkopaita.

Kengät olivat luku sinänsä: hän ehti pitää kapteenin ­jalomielisesti lahjoittamia kenkiä vain hetken, ennen kuin ­hänen kovettuneet jalkapohjansa turposivat kivuliaasti. Selkirk joutui toteamaan, että paluu sivistyksen pariin oli vaikeampi kuin hän oli osannut kuvitellakaan.

Alexander Selkirk ryhtyi merirosvoksi

Päästyään pois Más a Tierralta Selkirk jäi Dukelle, jonka miehistö oli pelastanut hänet yksinäisyydestä. Hän otti saarelta mukaansa muistoksi vain kissan sekä muutaman ­kiven. Seuraavat kolme vuotta hän palveli kaapparilaivalla ja purjehti sen mukana ympäri maailmaa.

Palattuaan Britanniaan Selkirk asettui joksikin aikaa Bristoliin, ja vasta vuonna 1714 hän palasi kotikyläänsä Lower Largoon Skotlantiin. Hän saapui sinne sunnuntaina, ja koska kylän väki oli jumalanpalveluksessa, hänkin marssi suoraa päätä kirkkoon.

Kirkkokansa tuijotti uteliaana muukalaista, ja vasta kun Selkirkin äiti huudahti riemuissaan, kyläläiset tajusivat, kuka tyylikkäästi pukeutunut tulokas oli. Oli kulunut 11 vuotta siitä, kun nuori ja rutiköyhä Alexander Selkirk oli lähtenyt kotiseudultaan kokeile maan onneaan maailman merillä. Nyt hän oli palannut ­kotiin varakkaana miehenä.

Selkirk oli lähtönsä jälkeen tienannut kaapparina 800 puntaa, ­mikä vastasi tuohon aikaan käsityöläisen 10–15 vuoden ansioita.

Rahoistaan huolimatta Selkirk ei kuitenkaan koskaan täysin sopeutunut elämään taas sivistyksen parissa. ”Olen nyt 800 punnan väärti, mutta koskaan enää en ole yhtä onnellinen kuin silloin, kun minulla ei ollut pennin killinkiä”, Selkirk uskoutui usein ystävilleen.

Alexander Selkirkistä tuli kuuluisa Britanniassa

Yksinäisyys sopi kiivaalle Selkirkille hyvin. Kotiin palattuaan hän riitautui taas kaikkien kanssa.

Kotiin palattuaan Selkirk omaksui nopeasti vanhat tapansa juopottelevana riitapukarina ja kulki pubista pubiin kertomassa seikkailustaan tuoppia tai ateriaa vastaan. Kun hänen entinen kapteeninsa Woodes Rogers julkaisi kirjan kokemuksistaan ja Selkirkin pelastamisesta, Selkirkin maine kasvoi entisestään.

Elämä maalla ei kuitenkaan sopinut hänelle. Hän tappeli ja riiteli ja päätyi joksikin aikaa jopa telkien taakse. Hän meni naimisiin nuoren maitotytön kanssa, mutta meri veti entistä merimiestä puoleensa, ja vuonna 1717 hän ilmoittautui Britannian laivaston palvelukseen perämieheksi. Ollessaan maissa Bristolissa vuonna 1720 hän avioitui uudelleen leskeksi jääneen kievarinpitäjän Frances Candisin kanssa.

Selkirk pestautui pian laivaston HMS Weymouthille, ­joka ­lähti jahtaamaan merirosvoja Afrikan ­rannikolle. Keväällä 1721 alus saapui Gambiaan, missä Selkirk sairastui keltakuumeeseen. Hän menehtyi tautiin 45-vuo­tiaana 13. joulukuuta 1721.

Ehkä sinua kiinnostaa...