Walter Freeman kehitti uuden menetelmän, jossa lobotomia tehtiin silmäkuopan kautta. Hän kiersi ympäri Yhdysvaltoja opettamassa menetelmäänsä lääkäreille.

Lobotomia: 50 000 rauhoitettiin jääpiikillä

Leikkaus kesti vain kuusi minuuttia, eikä jääpiikin napaus aivoissa ”ollut sen pahempaa kuin hampaan vetäminen”. Lobotomia muutti kuitenkin tuhansien psyykkisesti sairaiden elämän peruuttamattomasti.

perjantai 13. marraskuuta 2015 teksti Ib Salomon

Lobotomia esiteltiin Lontoossa neurologien kokouksessa

Tunnelma Lontoossa vuonna 1935 pidetyssä neurologien kokouksessa oli innostunut. Tutkijat eri puolilta maailmaa kuuntelivat esitelmää otsalohkosta, ja päivä huipentui kahden amerikkalaistutkijan esittämään filmiin kahdesta simpanssista. 

Toinen simpansseista oli aluksi raivokas ja itsepäinen, mutta kun tutkijat katkaisivat yhteydet sen otsalohkon ja aivojen muiden osien väliltä, siitä tuli rauhallinen ja sopuisa.

Voit nimittäin saada suositun action-kameran Tieteen Kuvalehti HISTORIAN kanssa

Loppukeskustelussa portugalilainen lääkäri Egas Moniz esitti kysymyksen, jota monet olivat miettineet mutta kukaan ei tohtinut kysyä: ”Eikö olisi järkevää lievittää ihmistenkin ahdistusta kirurgisesti samalla tavoin kuin elokuvan simpansseilla?”

Moniz oli hyvin arvostettu aivotutkija, mutta hänen kysymyksensä järkytti monia kokouksen osallistujia. Hän oli ollut kahdesti ehdolla lääketieteen Nobel-palkinnon saajaksi, mutta palkinnot oli myönnetty muille. Lontoon kongressista hän sai nyt uuden idean.

Moniz kiiruhti raportoimaan lobotomian vaikutuksista

Egas Moniz ei itse tehnyt leikkauksia, mutta hän sai Lissabonissa yhteistyökumppanikseen hermokirurgin, joka poisti 20 psykiatriselta potilaalta osan otsalohkosta. Useimmat potilaista kärsivät masennuksesta. Heistä 14 parani tai heidän tilansa kohentui. 

Kuuden tila pysyi muuttumattomana, kuten Moniz totesi raportissaan, jonka hän kiiruhti lähettämään tieteellisiin julkaisuihin kuuteen eri maahan. Oli toimittava nopeasti, ennen kuin muutkin ryhtyisivät kehittelemään ideaa.

Monizin artikkeli herätti suurta huomiota. Lääkärit suhtautuivat yleensä varovaisesti uusiin menetelmiin, mutta nyt monet heistä ryhtyivät pian jäljittelemään Monizia. 

Hänen menetelmänsä herätti toivon, että viimeinkin pystyttäisiin auttamaan parantumattomasti sairaita, jotka viettivät koko elämänsä ylikuormitetuissa mielisairaaloissa – jotkut heistä juuri niin arvaamattomina ja aggressiivisina kuin filminpätkässä nähdyt simpanssit.

Ensimmäiset lobotomialeikkaukset tehtiin ohimon läpi. Myöhemmin siirryttiin leikkaamaan päälaelta käsin. Kumpikin menetelmä jätti arpia. Kuva: Corbis

 

Yhdysvaltalaislääkärit harjoittelivat lobotomiaa vainajilla

Monizin artikkeli teki suuren vaikutuksen yhdysvaltalaislääkäriin nimeltä Walter Freeman. Hän hankki Euroopasta kirurginveitsiä, jotka Moniz oli kehittänyt tarkoitukseen sopiviksi. Freeman ei itse ollut kirurgi, mutta hän ryhtyi yhteistyöhön hermokirurgi James Wattin kanssa.

Viikon ajan he harjoittelivat ruumishuoneelta hankkimillaan ruumiilla, minkä jälkeen he suorittivat ensimmäisen varsinaisen leikkauksensa. Watt leikkasi ja Freeman antoi ohjeita. Ensimmäinen potilas oli 63-vuotias kovista tuskista kärsivä nainen. 

Kun nainen sai tietää, että hänen ylpeydenaiheensa, kiharaiset hiukset, ajeltaisiin pois ennen leikkausta, hän oli suunniltaan. Leikkauksen jälkeen Freeman merkitsi tyytyväisenä muistiin, että potilas ei ollut enää millänsäkään hiustensa menetyksestä.

Aluksi useimmat leikkaukset suoritettiin ohimojen kautta. Watt porasi ohimoihin reiät ja työnsi niiden läpi aivoihin ohuen terässauvan. Sen päässä oli ohut rautalankasilmukka, jolla hermoradat katkaistiin. 

Pian lääkärit alkoivat tehdä kokeita, joissa aivoihin edettiin yläkautta. Tarkoituksena oli edelleenkin katkaista yhteys otsalohkon ja potilaan aivojen muiden osien väliltä.

”Psyykkisen kirurgian” teoreettinen pohja oli erittäin hatara, mutta Freeman ja Watt olivat vakuuttuneita, että leikkauksen avulla aivojen ajatteleva osa voitiin erottaa tuntevasta osasta – mikä auttaisi merkittävästi monia skitsofreniasta, depressiosta ja vakavista hermovaivoista kärsiviä potilaita.

Lehdistö ylisti lobotomiaa

Freeman ja Watt julkaisivat marraskuussa 1936 raportin tutkimuksistaan. Tulokset olivat lähes yksinomaan myönteisiä, he kirjoittivat – mutta lisäsivät, että ”leukotomia”, kuten he leikkausta kutsuivat, soveltui vain harvoille, tarkoin valikoiduille potilaille. 

Monet lääkärit suhtautuivat kuitenkin suurpiirteisesti tähän reunahuomautukseen, ja menetelmä levisi nopeasti, ja pian sitä sovellettiin monissa maissa. Sitä kuitenkin myös vastustettiin, ja eräs lääkäri totesi: ”Se ei ole kirurgiaa, se on silpomista.”

Myös tiedotusvälineet kiinnostuivat menetelmästä, ja suuret sanomalehdet julkaisivat kilvan artikkeleita uudesta ihmehoidosta. Aihe pääsi New York Timesin etusivulle kesäkuussa 1937. 

Pian psyykkisesti sairaat ja heidän omaisensa kääntyivät sankoin joukoin Freemanin puoleen varatakseen ajan leikkaukseen, joka erään lehden sanoin ”ei ollut sen pahempaa kuin hampaan vetäminen”.

Lehdistön innostamana Freeman ja Watt jatkoivat menetelmän kehittämistä. He keksivät muun muassa, että toimenpiteen saattoi suorittaa nopeammin käyttämällä pelkkää paikallispuudutusta. 

Seuraavina vuosina heillä riitti töitä. He veloittivat leikkauksesta 250 dollaria, kun psykiatrisen potilaan laitoshoito saattoi maksaa jopa 35 000 dollaria vuodessa. 

Leikkauksen jälkeen monet potilaista voitiin kotiuttaa avohoitoon, sillä he eivät enää olleet aggressiivisia vaan pikemminkin mukautuvia ja apaattisia.

Freeman otti käyttöön jääpiikin

Wattin tietämättä Freeman ryhtyi kehittelemään omaa menetelmäänsä – leikkausta, jonka hän pystyi itse suorittamaan. 

Hän oli lukenut, että kyynelkanavan kautta pääsee helposti käsiksi aivoihin, ja hän kuvaili menetelmäänsä toiselle lääkärille seuraavasti: ”Otan eräänlaisen lääkärin jääpiikin, koputtelen sen luun läpi silmämunan yläpuolelta, työnnän sen aivoihin ja kääntelen sitä siellä. Siinä kaikki – eikä potilas tunne yhtään mitään.”

Leikattuaan salassa yhdeksän potilasta Freeman kutsui Wattin seuraamaan yhtä leikkausta. Tämä kuitenkin raivostui, nimitti menetelmää raakalaismaiseksi ja irtisanoutui siitä täysin. Freeman alkoi työskennellä yksin. 

Vuonna 1948 hän osti farmariauton, johon hän hankki kirurgin varusteet ja kaappeja potilaspäiväkirjoja varten. Hän nimitti leikkauksen omaa versiotaan lobotomiaksi ja nimesi autonsa ”lobotomobiiliksi”. 

Hän matkusteli ympäri Yhdysvaltoja tekemässä lobotomioita, ja lopulta hän pystyi suorittamaan toimenpiteen kuudessa minuutissa.

Walter Freeman suoritti erilaisilla instrumenteilla 3 439 leikkausta. Kuva: Corbis

 

Lobotomia vei kuusi minuuttia

Lobotomia oli yksinkertainen leikkaus, jossa terävä piikki työnnettiin kyynelkanavista aivoihin. Potilaissa se aiheutti peruuttamattomia muutoksia.

1. Lobotomian tarkoituksena oli rauhoittaa ahdistuneita ja tuskaisia potilaita erottamalla aivojen ajatteleva osa tuntevasta. Freemanin ja Monizin mukaan se oli mahdollista katkaisemalla yhteys otsalohkon ja aivojen muiden osien väliltä.

Ennen leikkausta potilaille annettiin paikallispuudutus ja pari turruttavaa sähköiskua. He eivät huomanneet juuri mitään, sillä aivot eivät tunne kipua.

2. Kyynelkanavien kautta pääsee helposti aivoihin. Walter Freeman vei jääpiikkiä muistuttavan instrumentin silmästä sisään ja koputteli sen kumivasaralla luun läpi aivoihin, missä piikkiä käänneltiin ylös ja alas. Toimenpide toistettiin toisen silmän kautta. Freemanin nopeusennätys oli kuusi minuuttia.

3. Potilaat voitiin kotiuttaa pian, eikä monellakaan ollut toimenpiteestä mitään muistikuvaa. Joidenkin potilaiden tila parani. Silti leikkausta moitittiin epäluotettavaksi, ja sillä sanottiin olevan tuntuvia sivuvaikutuksia. Kuusi sadasta potilaasta kuoli – Norjassa peräti kolmasosa – ja monet saivat niin pahoja fyysisiä tai psyykkisiä vammoja, etteivät he enää voineet elää ja toimia itsenäisesti.

Lobotomia saapui Pohjolaan

Euroopassa kehitys eteni Yhdysvaltoja hitaammin, mutta se vauhdittui Freemanin ja Wattin julkaistua 1942 kirjan ”Psychosurgery”, jonka myötä psykokirurgia sai tieteellisemmän leiman.

Norja oli yksi ensimmäisistä Euroopan maista, joissa suoritettiin leukotomia. Jo vuonna 1941 Gaustad Asyl -sairaalassa suoritettiin ensimmäisen leikkaus, jonka sairaalan ylilääkäri katsoi olevan välttämätön paha taistelussa mielisairautta vastaan.

Vuodesta 1947 leikkaukset yleistyivät Pohjoismaissa nopeasti. Norjassa suoritettiin yhteensä noin 2 500, Ruotsissa 4 400 ja Tanskassa 4 500 lobotomiaa. Leikkauksia tehtiin myös Suomessa, ja pian Pohjoismaissa tehtiin väkilukuun nähden eniten lobotomioita. 

Norjassa sattui useita kuolemantapauksia, ja vuoteen 1948 mennessä joka kolmas Gaustad Asylissä leikatuista kuoli. Muualla maailmassa ”vain” kuusi sadasta kuoli leikkauksen seurauksena.

Lobotomian keksijä sai Nobelin palkinnon

Vuonna 1949 Ruotsin Nobel-komitea päätti myöntää lobotomian keksijälle, portugalilaiselle Egas Monizille lääketieteen Nobel-palkinnon. 

Se oli riemuvoitto Monizille, joka kuusi vuotta aiemmin oli taas kerran jätetty palkitsematta, kun eräässä raportissa oli kritisoitu mm. lobotomialeikkausten poikkeuksellisen korkeaa potilaskuolleisuutta.

Nobel-palkinnon myötä menetelmä hyväksyttiin yleisesti, ja lobotomioiden määrä kolminkertaistui. Leikkausta alettiin myös soveltaa uusiin potilasryhmiin. Vähintään 50 000 mutta kenties jopa 80 000 ihmiselle eri puolilla maailmaa tehtiin lobotomia; suurin osa leikatuista oli naisia.

Myös menetelmän arvostelijat jatkoivat kritiikkiään: potilaskuolleisuus oli korkea, eikä potilaille ollut tehty kunnollista seurantatutkimusta. 

Jotkut potilaat olivat kiitollisia, mutta useimpien tunne-elämä oli surkastunut ja monet olivat dementoituneet tai taantuneet lapsellisiksi tai peräti apaattisiksi zombeiksi.

Ensimmäiset psyykenlääkkeet otettiin käyttöön vuoden 1954 tienoilla. Niiden avulla potilaita voitiin rauhoittaa ilman kirurgiaa, ja lobotomialeikkausten määrä kääntyi jyrkkään laskuun. Walter Freeman teki viimeisen lobotomiansa vuonna 1967. 

Hän osui vahingossa suureen aivoverisuoneen ja potilas kuoli, minkä seurauksena viranomaiset eväsivät häneltä leikkausluvan. 

Ehkä sinua kiinnostaa...