1500-luku: Suoneniskentä kuului partureiden töihin. Viilto tehtiin yleensä kyynärtaipeeseen, ja veren annettiin valua alla olevaan astiaan, jotta nähtiin, paljonko verta oli vuodatettu. 

© Scanpix/Science Photo Library & Shutterstock

Suoneniskennällä hoidettiin vaivaa kuin vaivaa

Kun ihminen 1500-luvulla sairastui, lääkärin hoito saattoi koitua hänen kohtalokseen. Tuolloin vaivaan kuin vaivaan käytettiin suoneniskentää, jonka kaikkivoipaan tehoon uskottiin 2 500 vuoden ajan.

tiistai 6. kesäkuuta 2017 teksti Jesper Rovsing

George Washington heräsi eräänä kalseana joulukuun aamuna vuonna 1799 kovaan kurkkukipuun. Niinpä hän teki kohtalokkaan päätöksen ja kutsui lääkärin.

Kun lääkäri oli tutkinut Washingtonin, hän pyysi paikalle vielä joukon Yhdysvaltojen parhaimpia lääkäreitä varmistaakseen, että entinen presidentti saisi parasta mahdollista hoitoa. 

Washington oli ollut edellisenä päivänä tuntikausia ratsastamassa sateessa ja jäätävässä tuulessa, ja lääkäriryhmä oli yhtä mieltä siitä, että presidentti oli vakavasti sairas ja nyt tarvittiin nopeita ja tehokkaita toimenpiteitä. 

Punnittuaan eri vaihtoehtoja he päätyivät menetelmään, jota lääkärit olivat käyttäneet jo tuhansia vuosia mitä moninaisimpien vaivojen hoitoon: suoneniskentään.

Washingtonilta avattiin useita laskimoita, joista hänen vertaan vuodatettiin lattialla olleisiin kulhoihin. Koska kyseessä oli ilmeisen paha nielutulehdus, lääkärit päättivät, että oli tarpeen laskea tavallista runsaammin verta. 

Potilaan tila ei kuitenkaan kohentunut, joten verta päätettiin laskea lisää. Parissa tunnissa lääkärit olivat valuttaneet Washingtonista ainakin 3,75 litraa verta, mikä vastaa 80 prosenttia elimistön kokonaisverimäärästä. 

Illan tullen potilas oli niin voimaton, että pyysi lääkäreitään lopettamaan suoneniskennän. Pyyntö tuli kuitenkin liian myöhään, ja Washinton kuoli muutaman tunnin päästä.

Nesteiden piti olla tasapainossa

Lääketieteen historiassa on aikojen alusta asti kokeiltu monenlaisia tehottomia tai suorastaan hengenvaarallisia hoitokeinoja. Tuskin mikään on kuitenkaan ollut niin väärinkäytetty ja tappanut niin monia ihmisiä kuin suoneniskentä.

Menetelmä perustui vuosituhansien ajan eri puolilla maailmaa ja eri kulttuureissa vallinneisiin lääketieteellisiin uskomuksiin. 

Antiikin egyptiläiset ja kreikkalaiset käyttivät suoneniskentää, ja se tunnettiin myös mayojen, asteekkien ja intialaisten keskuudessa. Lisäksi niin kristityt, muslimit kuin juutalaisetkin uskoivat menetelmän moniin parantaviin vaikutuksiin.

Suoneniskentä tunnettiin ainakin jo 500-luvulla eaa., mutta todennäköisesti menetelmä on paljon vanhempi. Se oli hoitokeinona myös harvinaisen pitkäikäinen: 

400-luvulla eaa. kreikkalainen lääkäri Hippokrates kuvaili suoneniskua ensimmäisen kerran, ja ainakin vielä vuonna 1923 hoitoa suositeltiin maineikkaassa brittiläisessä lääketieteellisessä julkaisussa.

Suoneniskennän perusteet vaihtelivat kulttuureittain. Euroopassa tausta oli antiikin käsityksessä, jonka mukaan terveys perustui kehon neljän perusnesteen – veren, liman, keltaisen sapen ja mustan sapen – väliseen suhteeseen. 

Sairastuneella näiden nesteiden välinen tasapaino oli järkkynyt, ja suoneniskennällä ne saatiin taas tasapainoon.

Koska antiikin uskomuksen mukaan kaikki sairaudet johtuivat kehon nesteiden suhteen häiriintymisestä, suoneniskentä oli erittäin yleistä. Mitä vaikeampi sairaus oli, sitä enemmän verta laskettiin. 

Kun teoria kehon neljästä nesteestä vähitellen hylättiin, se ei ihme kyllä vähentänyt lääkärien uskoa suoneniskentään, vaan kävi pikemminkin päinvastoin. 

Englantilaisessa 1600-luvun lääketieteen käsikirjassa lueteltiin koko joukko sairauksia, joita voitiin hoitaa suoneniskennällä. Näitä olivat muun muassa syöpä, kolera, astma, herpes ja mielenvikaisuus. 

Suomessa kupattiin

1900-luku: Kuppauskone yleistyi Suomessa 1900-luvun alussa.

© The Image Works

Suoneniskennässä laskimoon, yleensä kyynärvarteen, leikattiin viilto niin sanotulla suoniraudalla, ja veren annettiin valua alla olevaan astiaan. 

Toinen, Suomessa suoneniskentää yleisempi hoitomuoto, oli kuppaus, joka tehtiin yleensä saunassa. Vanhimmat suomenkieliset maininnat kuppauksesta ovat 1500-luvulta, ja kuppausta harjoitetaan edelleen.

Myös kuppaus perustui suoneniskennän tapaan alun perin oppiin kehon neljästä perusnesteestä ja niiden välisen tasapainon palauttamisesta verta vuodattamalla.

Kuppauksessa ihoon tehdään pieniä haavoja ja veren annetaan vuotaa iholle haavan päälle asetettuun niin sanottuun kuppaussarveen. Kuppauksessa käytetyt hoitokohdat ovat usein samoja kuin akupunktuurissa käytetyt akupunkiopisteet.

Kuppareina toimivat aiemmin pääasiassa naiset. Kupparin tärkeimmät työvälineet olivat lehmän tai sonnin sarvista valmistetut kuppaussarvet sekä kuppuukirves.

Myöhemmin alettiin käyttää myös niin sanottua kuppauskonetta tai haavantekokonetta. Koneen pohjasta pistää esiin teriä, joiden viiltosyvyyttä voidaan säätää. Laukaistavalla kuppauskoneella voidaan lyödä ihoon yhtä aikaa useampia haavoja. 

Henkilääkärit tappoivat kuninkaan

Suoneniskentää oli harjoitettu kaksituhatta vuotta ennen kuin riittävän arvovaltainen taho esitti ensimmäistä kertaa kritiikkiä sitä kohtaan. 

Englantilainen lääkäri William Harvey perehtyi verenkiertoon ja sydämen toimintaan, ja havaintojensa perusteella hän osoitti vuonna 1628, ettei suoneniskennästä ollut hyötyä sairauksien hoidossa.

Harveyn kollegat suhtautuivat epäuskoisesti hänen huomioihinsa ja reagoivat jättämällä ne täysin huomioimatta. Harvey oli kuitenkin tunnustettu alallaan ja toimi myös hovin lääkärinä.

Hän kuoli vuonna 1657 eikä hänen asiantuntemuksestaan siten ollut hyötyä Kaarle II:lle, joka nousi valtaistuimelle kolmisen vuotta myöhemmin.

Kaarle II sai 2. helmikuuta 1685 ilmeisen vakavan sairauskohtauksen, joka vaati nopeaa ja asiantuntevaa hoitoa. Sen sijaan hänestä laskettiin verta jopa 14 lääkärin voimin. 

Lääkärit olivat selvillä siitä, miten suuri vastuu heillä oli, ja esittivät toinen toistaan suurempia arvioita siitä, paljonko kuninkaan verta piti vuodattaa. 

Jo ensimmäisenä päivänä Kaarle menetti liikaa verta, mutta hän palasi kuitenkin tajuihinsa seuraavana päivänä, mikä viittaa siihen, että hän olisi ehkä toipunut sairauskohtauksesta itsekseenkin. 

Valitettavasti lääkärit tuumivat kuninkaan virkoamisen tarkoittavan sitä, että heidän hoitonsa oli tehonnut, siispä tarvittaisiin lisää suoneniskentää, jotta kuningas parantuisi kokonaan.

Seuraavien viiden päivän aikana Kaarlelle tehtiin useita suoneniskuja, jotka kuivattivat hänen uupuneen kehonsa. Lisäksi hän sai lukuisia peräruiskeita sekä myrkyllistä kiniiniä, kunnes hän kovia tuskia kärsittyään lopulta pääsi lääkärien piinapenkistä ja kuoli.

Köyhillä ei ollut varaa suoneniskuun

Varteenotettavien hoitovaihtoehtojen vähäisyys oli yksi syy siihen, että Euroopassa käytettiin suoneniskentää vielä verrattain myöhään. 

Vaikka lääkärien anatomiantuntemus ja kyky diagnosoida tauteja sekä kirurgia edistyivät merkittävästi 1600-luvulla, tuon ajan taidoilla ja tiedoilla ei sairauksia pystytty hoitamaan tehokkaasti.

Kuningas Kaarle II:n sairasvuoteen ääreen kokoontuneiden lääkärien mielestä oli parempi yrittää hoitaa kunnianarvoista potilasta edes jotenkin kuin jättää kokonaan hoitamatta. Siinä lääkärit olivat kuitenkin väärässä.

Monesti potilaan paranemisen ja hengissä selviytymisen kannalta olisi ollut parempi olla hoitamatta häntä lainkaan tuonaikaisilla menetelmillä. Tavallinen rahvas oli, tosin sitä tietämättään, tässä suhteessa paljon onnekkaampi kuin rikkaat ja ylhäiset. 

Köyhällä kansalla ei ollut useinkaan varaa lääkäriin, joten he säästyivät ainakin verenhukalta ja heillä oli mahdollisuus toipua taudista itsekseen.

Suoneniskentää käytettiin yleisesti jopa silloin, kun terveellä järjellä ajatellen potilaalle ei todellakaan olisi ollut hyväksi menettää verta. Lääketieteellisissä vuosikirjoissa kerrotaan esimerkiksi ranskalaisesta kersantista, joka tuotiin sairaalaan 13. heinäkuuta 1824. 

Hän oli joutunut tappeluun toisen sotilaan kanssa ja saanut vakavan pistohaavan rintaansa. Verenvuoto haavasta oli niin voimakasta, että kersantti menetti tajuntansa muutamassa minuutissa.

Lääkärit reagoivat nopeasti vakavaan verenhukkaan. Ei ollut epäilystäkään, etteikö kersantti tarvitsisi välittömästi suoneniskentää. 

Potilaalta laskettiin heti puolisen litraa verta, jotta haava ei tulehtuisi, ja myöhemmin saman päivän aikana hänestä juoksutettiin useita kertoja pienempiä määriä verta. 

Lääkärien suureksi hämmästykseksi hoito ei tehonnut vaan haava tulehtui vaarallisesti. Lisäksi kersantin kunto heikkeni nopeasti, sillä hän oli menettänyt yli puolet verestään.

Tulehdus oli saatava jotenkin kuriin, joten lääkärit turvautuivat toiseen tuolloin käytettyyn menetelmään: verijuotikkaisiin.

Verijuotikkaiden käyttö lisääntyi

Jo suoneniskennän varhaisina vuosina hoitokeinoina käytettiin myös verijuotikkaita eli iilimatoja. 

Niitä käytettiin suoneniskennän sijaan niin, että ne asetettiin imemään verta suoraan sairastuneelle alueelle tai sen lähelle. 

Ranskalaisen kersantin tapauksessa se tarkoitti sitä, että yli 40 verijuotikasta pääsi tulehtuneen haavan ympärille herkuttelemaan hänen verellään.

Verijuotikkaat pitivät huolen siitä, että haavoittunut ranskalaiskersantti menetti kolmen kuukauden sairaalassaoloaikanaan kaikkiaan kuusi litraa verta, mikä ei tuohon aikaan ollut mitenkään erityisen ennenkuulumaton tai huomiotaherättävä määrä. 

Sen sijaan hämmästyttävää oli se, että kersantti jäi siitä huolimatta henkiin.

Verijuotikkaat pystyvät imemään jopa 10 millilitraa verta, mikä on noin viisi kertaa niiden oma paino, ja niiden käytön yleistyminen kuvasti ajan henkeä.

1800-luvulla verijuotikkaiden käyttö lisääntyi räjähdysmäisesti Euroopassa sairauksien hoidossa. Esimerkiksi Ranskaan tuotiin 1830-luvulla noin 40 miljoonaa verijuotikasta, mikä oli pitkälti pariisilaisen sotilaslääkärin François Brossaisin ansiota. 

Hän oli sitä mieltä, että kaikki sairaudet johtuivat elimistössä olevasta tulehdustilasta ja että paras tapa hoitaa niitä olivat veri-juotikkaat sekä tehokas suoneniskentä.

1800-luvun loppua kohti niin verijuotikkaiden kuin suoneniskennänkin suosio alkoi laskea. Merkittävät lääke-tieteelliset läpimurrot, kuten bakteerien löytäminen, mullisti lääkinnälliset hoidot. Vaikka jotkut lääkärit pitivät suoneniskentää hyödyllisenä ja harjoittivat sitä 1900-luvun alkuun asti, 2 500 vuotta kestänyt verinen väärinkäsitys vähitellen vaipui unholaan.

Suoneniskennällä hoidettiin kaikkea

  • Astma
  • Syöpä
  • Lepra
  • Tuberkuloosi
  • Aivoverenvuoto
  • Rutto
  • Herpes
  • Mielisairaus
  • Reuma
  • Ummetus

Menetelmää käytetään edelleen

Toimenpidettä, jossa kehosta poistetaan verta (venesektio), käytetään edelleen kahdessa harvinaisessa sairaudessa: kun veressä on liikaa punassoluja tai elimistöön kertyy liikaa rautaa.


  • Hemokromatoosi (raudan imeytymishäiriö)
  • Polysytemia (liikaa veren punasoluja)

© The Image Works

Ehkä sinua kiinnostaa...