Ruttoon ja koleraan on kuollut historian aikana yli sata miljoonaa ihmistä.

© Alpha Coders & Getty Images

Rutto vai kolera: Tämä kannattaisi valita

OPAS: Sanonta ruton ja koleran välillä valitsemisesta tarkoittaa sitä, että tarjolla olevat vaihtoehdot ovat yhtä huonoja. Entä jos sanonta pitäisi ottaa kirjaimellisesti, kumpi tauti kannattaisi valita? HISTORIA selvitti sairauksien historiaa ja antaa tässä artikkelissa suosituksensa.

maanantai 31. heinäkuuta 2017 teksti Lise Jørgensen

RUTTO

KUOLLEISUUS 5/5: Joka toinen menetti henkensä

Ruton ensimmäinen aalto Euroopassa vuosina 1347–1350 oli yksi tappavimmista epidemioista, joita länsimaissa on koskaan koettu. 

Arvellaan, että tautiin sairastui peräti kaksi kolmesta eurooppalaisesta. Koska antibiootteja ei tunnettu, kaikkiaan noin puolet Euroopan väestöstä menehtyi.

Keskiajan lääkärit uskoivat ruton johtuvan huonosta ilmasta eli miasmasta, joka tunkeutui jäseniin ja teki sairaaksi. 

Sekä lääkärit että maallikot pitivät tautia Jumalan aiheuttamana – tämä oli lähettänyt mustan surman rangaistukseksi ihmiskunnan synneistä.

  • Sairastuneita (keskiaika) 66 %
  • Eloonjääneitä (paiserutto) 50 %
  • Eloonjääneitä (keuhkorutto) 0 %

OIREET 4/5: Unettomuus, kuvotus ja kuolo

1. Paiseet nivusissa, kainaloissa ja korvien takana kertoivat tartunnasta. Pian niitä ilmaantui muuallekin ruumiiseen.

2. Päänsärky, korkea kuume ja kehon jäykkyys ja arkuus ilmaantuivat yleensä paiseiden kanssa yhtäaikaa.

3. Pahoinvointi ja oksentelu alkoivat muutaman päivän päästä. Silmät olivat valonarat, ja potilas oli levoton eikä kyennyt nukahtamaan.

4. Sekavuus ja kehon hallinnan puute, jotka johtuivat väsymyksestä, ovat ominaisia taudin viime vaiheelle. 2–3 päivän kuluttua näistä oireista elimistö antoi periksi, sydän pysähtyi ja potilas kuoli.

LEVIÄMINEN 5/5: Rutto saapui idästä

Nykyisin ruton arvellaan lähteneen liikkeelle Mongolian aroilla elävistä rotista, joilla oli kirppuja.

1300-luvulla rotat joutuivat kosketuksiin ihmisten kanssa, ja rutto levisi Kiinan ja muun Itä-Aasian kaupunkeihin. 

Bakteeri kulki salamatkustajana matkalaisten veressä tai heidän vaatteisiinsa tai tavaroihinsa piiloutuneiden kirppujen ja rottien mukana.

Kiinasta tauti kulkeutui länteen Silkkitietä pitkin, ja vuonna 1347 se ehti Mustallemerelle Konstantinopoliin. 

Kaupungin Bosporinsalmessa sijaitsevassa satamassa se siirtyi laivoihin, ja merimiehet levittivät sitä joka puolelle Välimerta.

Välimeren rannikolta tauti levisi kulovalkean tavoin kaikkialle Eurooppaan. Vuonna 1350 se oli ehtinyt maanosan kaukaisimpiinkin kolkkiin.

Paiserutto levisi nopeasti, koska rottia ja niiden kirppuja oli kaikkialla. Vielä vaarallisempi oli keuhkorutto, joka levisi pisaratartuntana syljen välityksellä. 

Yhden ainoan sairastuneen yskänkohtaus saattoi tartuttaa kaikki lähellä olijat. 

Ruton levinneisyys: Napsauta kartta ja seuraa ruton reittiä Euroopan halki

SEURAUKSET 4/5: Köyhät rikastuivat

Vaikka rutto aiheutti suurta kärsimystä, siitä seurasi jotain hyvääkin. Väestötiheyden pieneneminen merkitsi, että henkiinjääneille oli tarjolla enemmän maata ja omaisuutta.

Monet perivät ruttoon kuolleilta arvokasta omaisuutta. Toisaalta mikään ei estänyt tyhjentämästä autioituneita taloja omin luvinkaan. 

Äkillisen työvoimapulan vuoksi työläiset pystyivät vaatimaan parempaa palkkaa ja muita parannuksia. Se ei aina miellyttänyt yhteiskunnan hyväosaisia. 

Lontoon itäpuolella Rochesterissa asuva kronikoitsija kirjoitti talonpoikien vallan kasvusta halveksuen näin:

”Työläisistä alkoi olla sellainen puute, että köyhät alkoivat ylenkatsoa työtä. Ja silloin kirkollisen väen, ritareiden ja muiden aatelisten oli pakko jauhaa itse viljansa.”

Rutto vei hautaan noin puolet Euroopan väestöstä. Kokonaisia perheitä kuoli, ja tuhannet kylät autioituivat.

Ruton pelko sai yleensä ihmiset reagoimaan kahdella tavalla. Jotkut alkoivat valmistella kuolemanjälkeistä elämäänsä. 

He auttoivat yhteisönsä köyhiä ja heikkoja ja lahjoittivat lähes kaiken omaisuutensa kirkolle syntiensä sovittamiseksi. 

Toiset taas kahmivat niin paljon omaisuutta mukaansa kuin kykenivät ja lähtivät pakoon.

Sen lisäksi, että rutto aiheutti inhimillistä kärsimystä, se hävitti Euroopasta tietoa, kun paljon oppia katosi ruttoon kuolleiden mukana.

ANSAINTAMAHDOLLISUUDET 4/5: Vaikka palkka oli hyvä, työväkeä ei riittänyt

Viljasato oli entistä enemmän arvossaan ruton jälkeen. Maaseudun väestöstä suuri osa oli kuollut, ja maataloutta uhkasi työvoimapula. Jäljellä olevat maatyöläiset pystyivät vaatimaan itselleen jopa kolminkertaista palkkaa entiseen nähden.

Haudankaivajat olivat kysyttyjä, kun miljoonat kristityt vainajat oli saatettava viimeiseen lepoon siunattuun maahan.

Ruumiskuskeja tarvittiin runsaasti vainajien käsittelyyn. Palkka oli hyvä, mutta harva tarttui työtarjoukseen, joka sisälsi suuren tartuntariskin. Viranomaiset käyttivätkin ruumiinkuljetuksissa usein hyväksi vankityövoimaa.

Perintö tai varkaus vaurastuttivat monia. Henkiinjääneet perivät kuolleiden omaisuuden, mikäli sitä ei ollut varastettu sitä ennen.

RUTTO TAITEESSA 5/5: Kuolema astui taiteeseen

Musta surma varjosti keskiajalla eläneiden eurooppalaisten koko elämää. 

Ne onnekkaat, jotka jäivät eloon epidemiasta, olivat nähneet monien läheistensä kuolevan. 

Lisäksi he joutuivat koko ajan pelkäämään, että tauti palaisi takaisin ja vaatisi lisää uhreja.

Kuolemaa ei voinut paeta, ja siitä tuli myös toistuva teema taiteessa ja kirjallisuudessa. 

Osa teoksista oli tarkoitettu henkistämään ihmisten ajattelua. Niiden tarkoitus oli muistuttaa siitä, että liha oli katoavaista mutta sielu eläisi ikuisesti taivaassa. 

Toiset teokset taas haastoivat elämään kuoleman kanssa, vaikka se hengitti niskaan. Elämä oli elettävä täysillä, koska sen kestoa ei tiedetty.

Oliko se rutto? Musta surma oli ruttoa, mutta millaista ruttoa?

Historian ja lääketieteen tutkijat ovat ajoittain esittäneet epäilyjä siitä, oliko musta surma lainkaan paiseruttoepidemia. 

Vuonna 1984 eläintieteilijä Graham Twigg perusteli epäilystä sillä, että Pohjois-Euroopassa ei ollut keskiaikana rottia niin paljon, että tauti olisi voinut levitä sitä vauhtia kuin se teki vuosina 1347–1350.

Tutkijat ovat verranneet keskiajan lähteiden kuvauksia epidemiasta siihen, mitä nykyisen lääketieteen valossa tiedetään rutosta. 

Tutkimusten pohjalta he ovat tulleet siihen tulokseen, että musta surma ei todennäköisesti ollut ainakaan tavallinen paiseruttoepidemia, sillä se levisi liian nopeasti. 

Yhden teorian mukaan kyse on voinut olla pisaratartuntana leviävästä paiserutosta, joka tarttui keuhkoruton tavoin suoraan ihmisestä toiseen. 

Tämä selittäisi, miksi tauti liikkui keskiajalla nopeasti seudulta toiselle ihmisten mukana.

Keskiajan ruttotohtorit tunkivat naamionsa kärsään hyväntuoksuisia yrttejä.

© Deutsches medizinhistorisches museum

KOLERA

LEVIÄMINEN 3/5: Kolera pääsi Eurooppaan vasta toisella yrittämällä 

Koleraa on esiintynyt luultavasti melkein aina, mutta se ei tiettävästi aiheuttanut vakavia epidemioita ennen 1800-lukua.

Ensimmäinen laaja epidemia syntyi vuonna 1817 Gangesin suistoalueella Intiassa. Sieltä tauti pyyhkäisi koko Kaakkois-Aasian ja Etelä-Venäjän halki. 

Pelkästään Intiassa viranomaiset arvioivat kuolleita olleen satojatuhansia.

Koleraa ei tavattu Euroopassa ennen kuin toisen koleraepidemian aikana vuonna 1827. 

Jälleen epidemia sai alkunsa Gangesin varrelta, josta se levisi myös Eurooppaan matkalaisten suolistossa.

Vaikka useimmissa Euroopan satamakaupungeissa laivat ja merimiehet pantiin karanteeniin heti, kun epidemiasta saatiin vihiä, tauti pääsi leviämään maihin oireettomien potilaiden mukana. 

Pian epidemia jylläsi kaikissa Euroopan suurissa kaupungeissa vaatien lukuisia kuolonuhreja.

Kolerabakteeria on siihen sairastuneiden ulosteessa, ja bakteeri leviääkin joko huonon hygienian vuoksi tai jos jätevesiä sekoittuu juomaveteen.

Sairaus tarttuu kuitenkin vain nautittaessa saastunutta vettä tai ruokaa. Karanteeni on siksi tehokas tapa jarruttaa epidemian leviämistä.

Epidemian pysäyttäminen kokonaan on vaikeaa, sillä noin puolet tartunnan saaneista ei sairastu vaan jää kantajaksi. Tällaiset henkilöt voivat levittää tartuntaa tietämättään.

OIREET 5/5: Sininen kuolema tappoi aikailematta

1. Mahakivut ja lievä ripuli olivat tartunnan ensimmäiset oireet.

2. Oksentelu ja hallitsematon ripuli alkoivat muutamassa tunnissa. Uloste muuttui vetiseksi ja vaaleaksi.

3. Lihaskouristukset alkoivat seuraavaksi, ja potilaan iho muuttui sinertävän harmaaksi, kun nestehukka kasvoi suuremmaksi.

4. Verenpaine laski lopuksi äkillisesti, potilas alkoi täristä, ja hänen elimistönsä meni sokkiin. Kuolema koitti 18–48 tunnin kuluttua ensimmäisistä oireista.

KUOLLEISUUS 2/5: Kuolema pysäytettiin suolasillillä

Euroopassa noin kolme prosenttia väestöstä kuoli 1800-luvun koleraepidemioihin, mutta kuolleisuus eri väestöryhmissä ei ollut tasaista. Jotkin kylät autioituivat, toiset säästyivät.

Kukaan ei tiennyt, miten tautia pitäisi hoitaa, ennen kuin vuonna 1831 kaksi saksalaislääkäriä huomasi erään naisen toipuneen taudista syömällä silliä ja juomalla runsaasti vettä. Lääkärit alkoivatkin määrätä tautiin hoidoksi suolavettä.

Kolerabakteerin löysi italialainen Filippo Pacino vuonna 1854, tosin sen olemassaolosta tuli yleisesti tunnettua vasta, kun
saksalainen Robert Kochs eristi bakteerin vuonna 1883.

  • Sairastuneita (1800-luku): 10 %
  • Eloonjääneitä (1800-luku): 70 %
  • Eloonjääneitä (nykyisin): 99 %

SEURAUKSET 3/5: Eurooppa sai uudet viemärit

Vaikka kolera ei tappanutkaan puolta väestöä, kuten rutto, se vaikutti suuresti yhteiskuntaan.

Epidemiat kärjistivät yhteiskuntaluokkien välisiä ristiriitoja, koska ne eivät koetelleet kaikkia tasapuolisesti. 

Yläluokalla oli yleensä taloudessaan oma puhdas juomavesilähde, esimerkiksi kaivo, kun taas köyhemmät joutuivat käyttämään julkisia vesiposteja, jotka kolerabakteeri helposti saastutti.

Tämä johti siihen, että sairauden tulkittiin johtuvan sosiaalisesta taustasta. 

1800-luvun alkupuolella lääkärit, jotka kuuluivat etupäässä yläluokkaan, uskoivat, että köyhät itse olivat syypäitä tartuntoihin, sillä he asuivat likaisissa oloissa, heillä oli alhainen moraali ja he viettivät kevytmielistä elämää ja kuluttivat paljon alkoholia.

1800-luvun loppupuolella tutkijat lopulta tajusivat, että kolera todellisuudessa johtui saastuneesta juomavedestä ja huonosta hygieniasta. 

Yhteiskuntaluokkien välisen väittelyn sijaan Euroopan suurkaupungeissa alettiin taistella viemäröintiuudistuksen puolesta. 

Puhdasta vettä jo nauttivat yläluokkaiset poliitikot yrittivät tosin monin paikoin jarruttaa hankkeita, koska ne olivat kalliita.

Loppujen lopuksi viemärit rakennettiin. Vuosisadan loppuun mennessä kolera oli parantanut Euroopan wc- ja viemäröintijärjestelmiä.

ANSAINTAMAHDOLLISUUDET 3/5: Puliveivarit pettivät epätoivoisia ihmisiä

Kamferipuun öljy oli suosittu lääke. Lääkärit ja puoskarit sekoittelivat siitä omia versioitaan ja myivät hyvään hintaan. Lääkkeet olivat tietysti tehottomia, mutta epätoivoiset sairaat olivat valmiita kokeilemaan mitä vaan. Brittiläisen The Morning Herald lehden mukaan kamferiöljyn hinta nelinkertaistui vuoden 1831 epidemian aikana.

Kajeputöljy, jota saadaan kaarnamyrtteihin kuuluvan Melaleuca leucadendra -puun lehdistä, oli ehkä vielä suositumpi. Britanniassa sen hinta kohosi yhdeksästä pennystä 15 šillinkiin eli yli viisitoistakertaistui.

Savukkeet olivat suosittu vaihtoehto kalliille öljyille. Hampurin epidemian aikana vuonna 1892 brittiläinen savukevalmistaja sanoi tuotteidensa parantavan koleran ja väitti todistaneensa asian kokeilla.

KOLERA TAITEESSA 2/5: Oksennus ja uloste olisivat loukanneet taiteentuntijoiden silmää

Loppuvaiheissaan rajua ripulia ja voimakasta oksentelua aiheuttava kolera ei ollut kaunista katsottavaa. Potilaat sotkeutuivat ulosteisiinsa ja heidän ihonsa alkoi sinertää.

Kun joku kuoli koleraan 1800-luvulla, tapahtumaa ei useinkaan ikuistettu maalaukseen. 

Taiteilijat kuvasivat mieluummin kaunista ja ylevää elämää. Koleraa potevia ei siksi juuri tapaa aikalaistaiteessa. 

Lehdistössä pohjimmiltaan hyvin vakavaa aihetta käsiteltiin sen sijaan usein kuvallisesti etenkin pilapiirroksin.

Syy oli vesipumpussa: Kolera pääsi leviämään juomaveden mukana

Vuonna 1854 brittiläinen lääkäri John Snow pani merkille, että kaksi yksityistä yritystä toimitti vettä sille Lontoon alueelle, jossa esiintyi koleraa. 

Ne, jotka ottivat vettä yhdestä vesipumpusta, sairastuivat, mutta toista vesipumppua käyttävät pysyivät terveinä, olipa heidän kuntonsa muuten mikä hyvänsä.

Tartuttavan pumpun perusteellisten tutkimusten jälkeen Snow sai selville sekä sen, että pumppu oli saastunut, että sen, miten niin oli käynyt.

Tartunnan lähde oli ilmeisesti bakteeria kantavan lapsen vaippa. Vaipan pesuvedet olivat joutuneet lietelammikkoon, josta vettä oli siivilöitynyt kaivoon. Tartunta tuli siis likaisesta juomavedestä. 

Pitkän suostuttelun jälkeen Snow sai paikallisviranomaiset poistamaan pumpusta kahvan niin, ettei sitä voinut enää käyttää. Se pysäytti epidemian ja tuki teoriaa.

Lontoon viranomaiset eivät ryhtyneet mihinkään muihin toimenpiteisiin. Kaupungin viemäriverkostokin uusittiin vasta 12 vuoden päästä.

1800-luvun epähygieeniset olot saivat aikaan Vibrio cholerae -bakteerin nopean leviämisen.

© Shutterstock

Kumman valitsisit?

Sanonta ”valita ruton ja koleran välillä” kuvaa tilannetta, jossa vaihtoehdot ovat yhtä epämiellyttäviä. 

Ilmaus on todellisuudessa harhaanjohtava. Vaikka kumpikin sairaus on vähintäänkin vastenmielinen ja vienyt hautaan lukemattomia ihmisiä, valinta on melko helppo. 

Keskiajalla vaikuttanut rutto levisi niin nopeasti ja tappoi niin paljon ihmisiä, että kolera kalpenee sen rinnalla.

Koleran oireet voittavat inhottavuudellaan ja epämiellyttävyydellään. 

Silti rajustakin ripuloinnista ja oksentelusta on mahdollisuus jäädä henkiin nesteytyksellä, joten kolera on parempi vaihtoehto kuin paiseruton kammottavuus tai keuhkoruton varma kuolema.

Nykyisin antibiootit ovat mullistaneet kummankin sairauden hoidon, mutta ruttoa on  edelleen vaikeampi hoitaa. 

Koleraa voidaan hoitaa puhtaalla juomavedellä ja suolalla, mikä tekee siitä paremman vaihtoehdon.

Ehkä sinua kiinnostaa...