Polion runtelemista lapsista julkaistut kuvat järkyttivät yhdysvaltalaisten mieliä epidemian riehuessa 1900-luvun alkupuolella.

© Polfoto/Corbis

Polio loi pelkoa Yhdysvalloissa

Vuonna 1916 ensimmäinen suuri polioepidemia surmasi Yhdysvalloissa 7 000 ihmistä, joista useimmat olivat lapsia. Alkoi epätoivoinen kamppailu sairautta vastaan. Vasta 1950-luvulla nuori tutkija sai aikaan tuloksia.

tiistai 19. huhtikuuta 2016 teksti Jan Ingar Thon

Kesäkuussa vuonna 1916 monet New Yorkin Pigtownin asuin-alueen asukkaat saivat kokea
järkytyksen. Alueen lapsille ilmaantui liikkumisvaikeuksia, eivätkä monet pikkulapset kyenneet enää itse pitelemään tuttipulloa käsissään.

Yhdysvaltojen ensimmäinen suuri polioepidemia oli puhjennut. Tuhannet perheet pakenivat New Yorkista, mutta sairaus levisi myös New Jerseyyn, Connecticutiin ja Pennsylvaniaan.

Kun epidemia lokakuussa oli ohi, 27 000:sta tartunnan saaneesta oli kuollut 7 000. Pelkästään New Yorkissa polioon oli menehtynyt 2 400 ihmistä, joista 80 prosenttia oli alle 5-vuotiaita lapsia.

New Yorkista tuli aavekaupunki

Seuraavien 40 vuoden ajan polioepidemiat autioittivat New Yorkin lähes joka kesä. Kukaan ei enää käynyt yleisissä uimaloissa, ja leikkipuistoissa vain tuuli heilutti keinuja.

Kaikki kynnelle kykenevät pakenivat lapsineen maaseudulle, ja muut suojautuivat kotiseinien sisälle. Kun jollakulla todetiin tartunta, asunto eristettiin ja määrättiin karanteeniin.

Jos asukkaat silti yrittivät poistua asunnosta, heitä rangaistiin sakoilla tai vankeustuomiolla. Kun polioon sairas-tunut lapsi kuoli, vanhemmat eivät saaneet edes osallistua hautajaisiin.

Äiti hoitaa lastaan, joka on sairastunut polioon. Julisteessa ilmoitetaan, että katu on suljettu polion takia.

© Polfoto/Corbis

Monille sairaudesta selviytyneille jäi pysyviä vammoja. Kuvat lapsista rautakeuhkoksi kutsutussa hengityslaitteessa tai pyörätuolissa iskostuivat mieliin. Vain ydinpommia pelättiin Yhdysvalloissa enemmän kuin poliota.

Jos hengitysjärjestelmä lamaantui, poliopotilas voitiin laittaa alipaineella
toimivaan rautakeuhkoon eli hengityslaitteeseen.

© Polfoto/Corbis

Vuoden 1921 lopulla New York Timesissa kerrottiin, että lupaava poliitikko ja liikemies Franklin D. Roosevelt oli sairastunut polioon. Sairaus halvaannutti 39-vuotiaan Rooseveltin, joka vietti loppuikänsä pyörätuolissa.

Rooseveltista tuli Yhdysvaltain tunnetuin polion uhri. Kun hänestä vuonna 1933 tuli Yhdysvaltain presidentti, hän käytti kaiken vaikutusvaltansa edistääkseen taistelua poliota vastaan.

Hän asetti tehokkaan lakimiehen Basil O'Connorin johtamaan poliotutkimusta edistävää hanketta.

Vuonna 1938 Roosevelt teki aloitteen The March of Dimes -hyväntekeväisyyshankkeesta, jossa kansalaisia pyydettiin lähettämään 10 sentin (nykyrahassa noin euron) lahjoituksia Valkoiseen taloon.

Muutamassa päivässä kaksi miljoonaa amerikkalaista oli noudattanut kehotusta. Keräys oli ensimmäinen lajiaan. Aiemmin hyväntekeväisyys oli perus-tunut harvojen ja varakkaiden suuriin lahjoituksiin.

Nyt kerättiin pieniä summia monilta lahjoittajilta. Rahavirroista huolimatta polion vastainen taistelu eteni hitaasti. Rahat käytettiin kuntoutukseen, kainalosauvoihin, tukilastoihin, rautakeuhkoihin ja pyörätuoleihin. Tärkein kuitenkin puuttui: parannuskeino.

Salk halusi auttaa ihmiskuntaa

Tutkija Jonas Salk varttui peläten poliota. Hän syntyi New Yorkissa vuonna 1914, kaksi vuotta ennen Yhdysvaltojen ensimmäistä suurta polioepidemiaa.

Jonas Salk alkoi kukistaa ikivanhaa sairautta.

© Polfoto/Corbis

Salkin perhe sai kokea, miten pelko tyhjensi kaupungin joka kesä. Salk halusi lakimieheksi, mutta äitinsä toivomuksesta hän hakeutui lääketieteen alalle.

Salk itse kommentoi uravalintaansa näin: ”Lapsena en ollut kiinnostunut tieteistä. Minua kiinnosti kaikki ihmiseen liittyvä, luonnon inhimillinen puoli. Sama voima saa minut edelleen innostumaan.”

Salk joutui kuitenkin taistelemaan unelmansa edestä. Hän oli juutalainen, ja 1930-luvun Yhdysvaltoja leimasi vihamielisyys juutalaisia kohtaan. Yliopistoissa oli juutalaiskiintiöitä.

Salk aloitti opintonsa New York Universityssä, koska se oli harvoja paikkoja, jonne juutalaiset pääsivät vapaasti opiskelemaan. Hänet opittiin tuntemaan perfektionistina, joka luki kaiken, minkä sai käsiinsä.

Hän halusi myös mieluummin tutkia kuin harjoittaa lääkärin ammattia. Yksittäisten ihmisten parantamisen sijaan Salk halusi auttaa ihmiskuntaa.

Erityisesti virustautien tutkimus eli virologia kiehtoi Salkia, mutta monet ovet pysyivät suljettuina hänen juutalaisen taustansa takia.

Vuonna 1947 Salkin tilaisuus viimein koitti, kun Pittsburghin yliopisto tarjosi hänelle johdettavaksi omaa tutkimuslaboratoriota.

”Laboratorio” oli muutama pieni ja ahdas huone paikallisen sairaalan kellarissa. Väsymättä ponnistellut Salk onnistui kuitenkin hankkimaan rahoittajia ja raken-tamaan nykyaikaisen tutkimuslaboratorion.

Poliosta tuli intohimo

Salk kehitteli aluksi influenssarokotetta, mutta vuonna 1948 The National Foundation for Infantile Paralysis kääntyi hänen puoleensa.

Yhdistys toivoi voivansa hyödyntää Salkin kykyjä polion vastaisessa taistelussa. Salk suostui.

Polion kukistamisesta tuli Salkin suuri intohimo, jonka parissa hän työskenteli vuosikausia pitkiä päiviä. Kuitenkin vasta hänen tavattuaan Basil O’Connorin vuonna 1951 tutkimustyö alkoi toden teolla edistyä.

O’Connor oli vaikuttunut Salkin työstä, ja hänen avullaan Salk sai käyttöönsä lähes rajattomasti varoja. Hän pystyi muun muassa hankkimaan tutkimuksiinsa tuhansia koe-läimiä,
joita tarvitsi tehokkaan poliorokotteen kehittämiseksi.

Salk ei ollut ainoa noihin aikoihin poliorokotteen parissa puurtanut tutkija, mutta hankkeiden välillä oli merkittävä ero.

Muut tutkijat käsittelivät elävään virukseen pohjautuvaa rokotetta, jolloin vaarana oli, että rokotettu saattoi sairastua polioon.

Salkin rokotteessa puolestaan käytettiin tapettua virusta, jonka tarkoitus oli saada elimistö kehittämään vastustuskykyä poliota vastaan.

Lukuisten eläin­kokeiden onnistuttua Salk päätti kokeilla rokotetta ihmisiin. Koekaniinina toimivat Salk itse ja hänen perheensä. Sivuvaikutuk-sia ei ilmennyt, ja veri­kokeet osoittivat,
että rokotettujen vastustuskyky poliota vastaan parani.

Uusi epidemia niitti satoa

Onnistumisista huolimatta näkymät olivat synkät. Vuoden 1952 kesällä raju polioepidemia riehui jälleen Yhdys­valloissa.

Tartunnan saaneita oli 58 000, kuolleita yli 3 000 ja yli 21 000 sai pysyviä vammoja. Salk ehdotti hanketta, johon sisältyi riskejä. Hän halusi testata rokotteensa toimivuutta laajalla lasten rokotusohjelmalla.

Tutkijapiirit olivat järkyttyneitä. Niiden mukaan oli aivan liian varhaista. Pahimmassa tapauksessa joukkorokotukset voisivat aiheuttaa uuden polioepidemian.

Presidentti kuitenkin luotti Salkiin, ja rokotusohjelma käynnistettiin The March of Dimes -hankkeen rahoilla.

Huhujen mukaan Yhdysvaltain hallitus valmistutti arkkuja massatuotantona siltä varalta, että kokeilu epäonnistuisi.

Huhut eivät kuitenkaan säikyttäneet amerikkalaisvanhempia, ja vuoteen 1954 mennessä yli 600 000 lasta oli saanut rokotuksen. Kesti vielä vuoden, ennen kuin voitiin todeta, oliko rokote tehonnut.

Salk selätti polion

Viisisataa tutkijaa, toimittajaa ja valo-kuvaajaa oli 12. huhtikuuta 1955 koolla Michiganin yliopiston auditoriossa.

Kaikkialla Yhdysvalloissa kansa kuunteli henkeään pidätellen suoraa radio­lähetystä tutkimustulosten julkistamis­tilaisuudesta.

Michiganin yliopiston edustaja Thomas Francis nousi puhujakorokkeelle ja luki ääneen tutkimusraportin, joka päättyi kaikkien toivomaan lopputulokseen: rokote oli turvallinen ja tehokas.

Toimittajat ja tutkijat heittäytyivät toistensa kaulaan, ja moni itki ilosta. Eri puolilla maata soitettiin kirkonkelloja, autojen äänitorvia ja tehtaiden sireenejä. Kirkoissa ja synagogissa järjestettiin kiitosjumalanpalveluksia.

Oli kuin kansakunta olisi voittanut sodan. Presidentti Eisenhover ylisti Salkia ”ihmiskunnan hyväntekijäksi”, ja Yhdysvaltain lääkäriyhdistyksen joh-taja tohtori Dwight H. Murray kuvaili
läpimurtoa ”yhdeksi lääketieteen historian merkkitapauksista”.

Tuhannet kiitolliset kirjoittivat Salkille, ja poliitikot eri puolilla maata keksivät tempauksia hänen kunniakseen.

New Yorkin kaupunginhallitus halusi järjestää Salkin kunniaksi riemukkaan ja loisteliaan paraatin, jollaisilla kansakunnan sankareita oli tapana juhlia, mutta Salk kieltäytyi kohteliaasti.

Salk ei koskaan tottunut sankarin rooliinsa. Hänen ihanteenaan oli aina ollut ”vain” tutkija, joka puurtaa laboratorionsa rauhassa.

Hän tiesi, että ansiokkaiden tutkijoiden nimet eivät useinkaan ole yleisölle tuttuja, vaikka heidän työllään voi olla ratkaiseva merkitys. Rauha oli kuitenkin mennyttä, sillä Salk tunnistettiin kaikkialla.

Kun hän kirjoittautui hotelliin, hänelle annettiin aina hienoin sviitti. Lento-koneessa kapteeni saattoi kuuluttaa, että kyydissä oli Jonas Salk, polion kukistaja. Kunnianosoituksia tulvi joka puolelta maailmaa.

Salkin vaatimattomuus ei suinkaan vähentänyt hänen saavutuksensa merkitystä. Kun haastattelija kyseli rokotteen patentoinnista, Salk vastasi:

”En ole hakenut patenttia. Voiko auringon patentoida?” Salk toivoi, että rokote olisi kaikkien käytössä.

Se oli hänelle paljon tärkeämpää kuin valtavat rahasummat, joita patentilla olisi voinut ansaita. Salkin mukaan raha oli ”kuin Cadillacit ja minkkiturkit, eli ei mitään välttämätöntä”.

Hänelle riitti, että rokote toimi. Vuonna 1957 Yhdysvalloissa rekisteröitiin 5 600 poliotapausta, vuonna 1961 määrä oli enää 161.

Maineen hinta

Jonas Salkia haastateltiin vuonna 1980 rokotteen 25-vuotispäivän johdosta. Hän puhui tuolloin avoimesti maineen katkeransuloisesta luonteesta:

”Siitä lähtien olen ollut julkista omaisuutta. Olen saanut kokea onnistumisia ja minulle on suotu monia mahdollisuuksia, mutta olen kokenut myös ikäviä asioita. Urani ja suhteeni kollegoihin ovat muuttuneet. Olen nyt julkisuuden henkilö enkä enää yksi muista.”

Elämänsä viimeiset vuodet Salk omisti hiv-tutkimukselle. Monet toivoivat, että polion kukistaja keksisi rokotteen myös nykyajan ruttoa vastaan.

Niin ei käynyt. Jonas Salk kuoli 80 vuoden iässä vuonna 1995. Salk-instituutin johtaja, Nobel-palkittu tohtori Francis Crick totesi tuolloin: [Salk] oli miljoonien naisten ja miesten sankari.

Harva on keksinnöllään auttanut ihmiskuntaa niin kuin Jonas. Aina kuolinpäiväänsä saakka hän jäljitti uusia hoitokeinoja.”

Ehkä sinua kiinnostaa...