Etelä-Amerikan viidakon uumenissa kasvoi ainoa lääke ihmiskunnan
suureen vitsaukseen.
© AKG Images

Malaria hidasti siirtomaahaaveita

1850-luvulla malaria oli jatkuva uhka brittiläiselle imperiumille, ja ainoan tunnetun lääkkeen, kiniinin, ostaminen eteläamerikkalaisilta kävi kalliiksi. Jotta korvaamatonta lääkettä saatiin kylliksi ja kyllin edullisesti, piti järjestää ryöstöretki.

maanantai 3. lokakuuta 2016 teksti Tim Panduro
Englannin Itä-Intian kauppakomppanian menot paisuivat. 1800-luvun puolivälissä jopa satatuhatta puntaa yrityksen kassasta valui joka vuosi eteläamerikkalaisten taskuun.

Huimaava summa kului lääkkeeseen, jolla yritettiin ehkäistä malarian leviämistä Intiassa. Joka vuosi tauti tappoi noin kaksi miljoonaa aikuista, ja se muodosti alituisen vaaran myös brittiläisille virkamiehille ja sotilaille, jotka olivat matkustaneet kotimaastaan pitämään siirtokunnan pyörät pyörimässä. 

Vilunväreet, kuume ja voimakkaat kivut tekivät uhreista työkyvyttömiä, ja jos ensimmäisestä kohtauksesta selvisi hengissä, tiedossa oli lisää kohtauksia, jotka lopulta näännyttivät ruumiin.

Suuri kuolleisuus ja työvoimakato heikensivät Englannin Itä-Intian kauppakomppanian tulosta. Sitä huononsivat myös ainoasta tunnetusta malarialääkkeestä, kiniinistä, aiheutuvat menot.

Sitä saatiin vain Etelä-Amerikasta, jossa myyjät käyttivät monopoli­asemaansa häpeilemättä hyväksi kääriäkseen suuria voittoja. Lontoossa päättäjät kehittivätkin suunnitelman päästäkseen eoon rahanahneista väli­käsistä.

Imperiumin oli laajennuttava

Britit suunnittelivat lähettävänsä EteläAmerikkaan retkikunnan, jonka tehtävänä oli varastaa kiniiniä sisältävän kasvin siemeniä ja taimia. Ne vietäisiin Ceylonille eli nykyiseen Sri Lankaan istutettavaksi sinne niin, että Itä-Intian kauppakomppaniasta voisi tulla omavarainen kiniinin suhteen.

Operaatio olisi hankala muun muassa siksi, että brittien oli noustava Andien vuorille, jossa kiinapuita kasvoi tarkasti vartioiduilla alueilla.

Vaikka kiinapuiden nimi viittasi Kaukoitään, nimi tuli tosiasiassa Perun varakuninkaan puolisosta Cinchónan kreivittärestä, joka perimätiedon mukaan oli parantunut malariasta saatuaan kiinapuun kuorta. Ruotsalainen kasvitieteilijä Carl von Linné antoi vuonna 1742 siksi kasvisuvulle nimen Cinchona.

Jo 1700-luvulla tiedettiin kiinapuulla olevan terveydellisiä vaikutuksia. Intiaanit esimerkiksi rentouttivat lihaksiaan juomalla hienonnettua kiinapuun kuorta sekoitettuna veteen, joka oli makeutettu kuoren kitkeryyden peittämiseksi.

Amerikkaan asettuneet espanjalaiset käyttivät kuorta ensin ripulin hoitoon, mutta sitten he saivat vihiä siitä, että se voisi parantaa myös malarian, jonka he olivat tuoneet mukanaan Euroopasta.

Vuonna 1820 eurooppalaiset tutkijat onnistuivat löytämään ja eristämään kiinapuusta sen vaikuttavan aineen, joka sai nimen kiniini. Kiniinistä tuli korvaamatonta siirtomaayrityksille, mutta sen hinta oli liian kallis. Siksi oli tärkeää saada oma kiniinin tuotanto käyntiin mahdollisimman nopeasti.
Kiinapuiden kuori saattoi parantaa malarian. Puita kasvoi luontaisesti vain Andien vuorten rinteillä, eivätkä eteläamerikkalaiset luopuneet ihmelääkkeestä halvalla.
© RBG Kew

Hyvä selitys pelasti kunnian

Herrasmiehet eivät tietenkään varasta, joten brittiläisten siirtomaaherrojen piti keksiä toiminnalleen jokin hyvä peruste. He väittivät, ettei Etelä-Amerikassa tehty tarpeeksi kiinapuiden suojelemiseksi viljelijöiltä, jotka kahmivat itselleen maata vuoristosta.

”Ihmiskunnan vuoksi meidän on hankittava kiniinin siemeniä, ennen kuin metsät kaadetaan”, kirjoitti muun muassa Itä-Intian kauppakomppanian lääkäri tohtori John Royle yhtiön­sä hallitukselle vuonna 1856. ”Sitten voimme viljellä kasvia Intiassa.”

Kavala juoni naamioitiin tällä tavalla pelastusoperaatioksi, jonka tarkoitus oli pelastaa kiinapuu ja saada kiniiniä koko malariasta kärsivälle maailmalle. Retken valmisteluja jatkettiin, vaikka valtio kansallistikin Englannin Itä-In­tian kauppakomppanian vuonna 1858.

Ministerit Lontoossa olivat enemmän kuin kiinnostuneita keinosta, jolla malaria voitaisiin hävittää ”imperiumin jalokivestä” eli Intiasta ja kasvattaa tuloja. Lisäksi lääke avasi uusia näköaloja: kiniinillä varustautuneina britit pystyisivät tunkeutumaan syvälle ”valkoisen miehen hautaan” eli malarian piinaamaan Afrikkaan. 

Siten suunnattomat määrät kultaa, jalokiviä ja raaka-aineita tulisivat aivan käden ulottuville.

Pelissä oli paljon, kun britit vuonna 1859 ottivat yhteyttä mieheen, jonka oli määrä ryhtyä kasvivarkaaksi.

Kasvi-intoilijasta tuli salainen agentti

41-vuotias kasvitieteilijä Richard Spruce oli syntynyt Yorkshiressä vuonna 1817 mutta asunut vuodesta 1849 Etelä-Amerikassa.

Lapsena hän oli sairastanut keuhkoputkentulehduksen ja oli siitä asti ollut parantumattomasti luulotautinen, ja hänen muistiinpanonsa vilisivät merkintöjä aidoista ja kuvitelluista oireista. Silti hän teki tutkimusmatkan toisensa perään ja altisti itsensä trooppisille taudeille.

Sprucea ei ajanut matkoille vain hänen kiinnostuksensa kasveihin ja etenkin sammaliin. Hän myös kuivasi kasveja ja keräsi siemeniä, joita hän sitten myi Atlantin yli kasvitieteen harrastajille ja yksityishenkilöille, jotka kaipasivat puutarhaansa eksoottisia kasveja.

Kasvikauppa ei ollut kovin kannattavaa liiketoimintaa, ja niinpä Spruce oli vuonna 1859 ajautunut vara­rikon partaalle. Hän suostui siksi heti, kun Britannian Intian-asioiden ministeri tarjoutui palkkaamaan hänet matkustamaan Andeille etsimään kiinapuun siemeniä ja taimia.

Spruce tiesi kiinapuun kuoren vaikutuksen, sillä hän oli joitakin vuosia aiemmin käyttänyt sitä potiessaan malariaa Amazonjoelle suuntautuneen tutkimusretken aikana.

Matkoillaan hän oli myös tutustunut Etelä-Amerikkaan, ja hänellä oli siellä laaja kontaktiverkosto. Silti matka tarjosi runsaasti haasteita, koska kiinapuut kasvoivat tuhansien metrien korkeudessa Andien vaikeakulkuisimmilla seuduilla. 

Matka oli katketa Andeille

Vaikka Sprucen terveys oli horjuva, hänellä oli rautainen tahto, ja hän lähti vaivalloiselle matkalle yhdessä sikäläisten oppaiden ja kantajien kanssa. Matka ei ollut kilometreissä mitattuna erityisen pitkä, mutta se kulki tiettömän aarniometsän halki ja kiemurteli sitten ylös pitkin Andien rinteitä.

Sisällissota, hyönteisparvet ja rankkasateet uhkasivat keskeyttää retkikunnan matkan useasti. Suurimman esteen muodosti silti Spru­cen heikko terveys. Huhtikuussa 1860 britti oli seurueineen jo edennyt melko korkealle, kun hän sai halvauskohtauksen.

Tuolloin retkue oli Ecuadorissa vain 50 kilometrin päässä Limónista, jossa kasvoi Spru­cen tietojen mukaan runsaasti kiinapuuta. Hän ei kuitenkaan kyennyt jatkamaan matkaa.

”Olen liian usein niin uupunut, että olisi helpotus paneutua makuulle ja kuolla niille sijoilleni”, Spruce kirjoitti päiväkirjaansa. Hän joutui pysähtymään paikoilleen kahdeksi kuukaudeksi, joiden aikana hän kärsi sekä kylmyydestä että vuoristotaudin oireista.
Kun Spruce vihdoin pääsi jaloilleen, hän ohitti reitin korkeimman kohdan ja alkoi sitten laskeutua hitaasti alaspäin. Reitti johti hyytävien pilvien läpi kapeille vuoristopoluille, joilla ihmiset ja kuormajuhdat olivat jatkuvassa hengenvaarassa. Joka askeleella retkueen jäsenet olivat vaarassa syöksyä kuolemaan.

Matkalla neljä Ecuadorin sisällis­sotaan osallistunutta sotilasta pysäytti Spru­cen. Miehet näyttivät uhkaavilta, ja britti tavoitteli ensin pistooliaan mutta saikin sitten paremman idean. Hän ojensi sotilaille pullon paikallista paloviinaa aguardientea, jolloin sotilaiden kasvoille kohosi hymy.

Sotilaat päästivät retkikunnan menemään, ja hankittuaan ruokaa läheisestä kylästä se jatkoi matkaa. 1 200 metrin korkeudessa ilma muuttui lämpimämmäksi ja nääntyneet matkalaiset pääsivät sademetsään.

Pian välikohtauksen jälkeen Spruce näki ensimmäiset kiinapuut.
Kiniinin ansiosta Saksan siirtomaaväki pysyi hengissä malarian piinaamassa Togossa. 
© AKG Images

Kasviretken tavoite täyttyi

Sprucen retkikunta ei ollut metsässä yksinään. He kohtasivat intiaaneja, jotka taivalsivat alueelle joka kesä irrottamaan kiinapuista kaarnaa myydäkseen sitä värin raaka-aineeksi.
”Selitin heille, että kuori sisälsi kiniiniä, jolla oli lääketieteellistä merkitystä”, Spruce kirjoitti päiväkirjaansa puhuttuaan kaarnankerääjien kanssa.

”Myöhemmin kuulin heidän puhuvan keskenään, että yritin syöttää heille pajunköyttä, koska en halunnut kertoa heille, miten väriä valmistetaan, jotta he voisivat itse värjätä ponchonsa.”
Intiaanit menettivät kiinnostuksen Spruceen, joka ryhtyi keräämään siemeniä.

Kokeeksi hän kylvi niistä muutaman, ja 17. elokuuta 1860 tapahtui ihme: maasta kohosi verso, ja kun Spruce nyt tiesi saavansa siemenet itämään, hän alkoi valmistella kotimatkaa.

Spruce lastasi apureineen satatuhatta auringossa huolellisesti kuivattua siementä kuivilla lehdillä vuorattuihin laatikoihin. Lisäksi 600 tainta käärittiin kosteaan sammaleeseen ja pakattiin koreihin, jotka kiinnitettiin härkien selkään.

Osa taimista murskautui pitkällä matkalla. Useimmat niistä selvisivät kuitenkin ehjänä Tyynenmeren rannikolle, jossa Spruce lastasi aarteensa laivaan ja purjehti kotimaahansa.

Onnenonkija näki tilaisuutensa

Lontoossa uutinen Sprucen onnistuneesta retkestä sai innostuneen vastaanoton, ja hänen ponnisteluidensa hedelmät istutettiin pian Intiaan Madrasiin. Sen jälkeen brittien pitikin sitten vain odottaa kärsivällisesti, sillä puiden kasvaminen niin isoksi, että kaarnaa pystyttiin irrottamaan, kesti vuosia. Sillä välin toinen yritteliäs britti lähti kokeilemaan onneaan kiinapuumarkkinoilla.

Liikemies Charles Ledger uskoi aina, että kiniini tekisi hänestä rikkaan. Hän oli älykäs ja kunnianhimoinen työläispoika Etelä-Lontoosta, ja 18-vuotiaana vuonna 1836 hän pestautui Argentiinaan menevään laivaan. Jo tuolloin hänen tavoitteenaan oli etsiä kiinapuita. Ensin oli kuitenkin koottava pääomaa ja hankittava paikallistuntemusta.

Buenos Airesissa Ledger työskenteli brittiläisessä kauppayhtiössä ja opiskeli espanjaa. Tämän jälkeen hän hakikin töitä Perusta läheltä aluetta, jossa kasvoi kiinapuita. Siellä hän sai selville seikan, jota hänen maanmiehensä Richard Spru­ce ei tiennyt: eri kiinapuulajien kuoren kiniinipitoisuus vaihteli suuresti.

Ledger ei ollut kasvitieteilijä, joten hänen oli hankittava avukseen ammattilainen. Vuonna 1842 hän oli kerännyt kylliksi rahaa pystyäkseen palkkaamaan avukseen bolivialaisen Manuel Incra Mamanin. Tällä oli hämmästyttävä kyky katsoa kiinapuun lehtien asennosta ja rungon pituudesta, kuinka paljon puussa oli kiniiniä.

Mamanin avulla Ledger uskoi saavansa käsiinsä Etelä-Amerikan parhaiden kiinapuiden siemeniä ja pystyvänsä salakuljettamaan ne maasta. Isänsä välityksellä Ledger tarjosi vuonna 1845 brittiviranomaisille siemeniä Intiassa kasvatettavaksi.

Koska kukaan ei tuntenut Ledgeriä, hänelle ei edes vaivauduttu vastaamaan. Lannistuneena Ledger siirtyi joksikin aikaa muihin liiketoimiin, ja vasta kun ne epäonnistuivat, hän päätti vuonna 1862 kokeilla uudelleen siementen hankintaa ja myyntiä.

Apuri sai vihdoin kerättyä saaliin

Ledger lähetti Mamanin 1 600 kilometrin päähän sademetsään siemeniä etsimään. Tehtävä ei ollut helppo. Mamanin onnistui useasti kerätä muhkea siemenvarasto, jonka pakkanen kuitenkin tuhosi paluumatkalla. Vasta vuonna 1865 Mamani kolkutti Ledgerin ovea ja ilmoitti onnistuneensa tehtävässä.

Monen vuoden odotuksen jälkeen Ledger saattoi vihdoin ryhtyä tekemään kauppaa, jolla hän uskoi saavuttavansa mainetta ja mammonaa. Hän kuivasi kallisarvoiset siemenet auringossa ennen kuin hän pakkasi ne chinchillannahkaisiin pusseihin ja lähetti veljelleen Georgelle Lontooseen. 

Hämärä siemenbisnes hankaloitui

Ajoitus ei kuitenkaan olisi voinut olla huonompi. Richard Sprucen suuresta siemen- ja taimierästä alkunsa saaneet kiinapuut kasvoivat jo In­tias­sa kovaa vauhtia. Oli vain ajan kysymys, ennen kuin niitä voitaisiin alkaa kuoria ja kuoresta valmistaa lääkettä.

Kun George Ledger saapui Kew Gardensin kasvitieteelliseen puutarhaan, hän sai viileän vastaanoton. Yksi virkailija alentui tosin ottamaan hänet vastaan toimistossaan mutta vain sanoakseen, että he eivät olleet kiinnostuneita.

Järkyttyneenä George Ledger alkoi etsiä muita ostajia. Hän otti yhteyttä muun muassa farmaseuttiseen seuraan, muihin kasvitieteellisiin puutarhoihin ja siirtokunta­ministeriin, mutta kaikissa vastaus oli kielteinen. Kukaan ei halunnut ostaa siemeniä täysin tuntemattomalta henkilöltä.

Viimeisenä toivonaan George Ledger otti yhteyttä vanhaan perhetuttuun, farmaseutti John Howardiin. Sama mies oli aikoinaan istuttanut ajatuksen kiniinillä rikastumisesta Charles Ledgerin päähän. Howard neuvoi Georgea kääntymään alankomaalaisten puoleen.

Nykyinen Indonesia oli 1800-luvulla Alankomaiden siirtomaa, ja malaria kaatoi siellä ihmisiä yhtä paljon kuin Intiassa. Alankomaalaiset olivat myös käyneet etsimässä kiinapuita mutta olivat saaneet käsiinsä vain vähän kiniiniä sisältävän lajin siemeniä.

George Ledger meni Lontoossa tapaamaan Alankomaiden konsulia, joka kiinnostui heti asiasta. Konsuli ei tuntenut vierasta, mutta varmuuden vuoksi hän osti tältä puoli kiloa siemeniä. Hän kuitenkin maksoi niistä vain 20 puntaa.

Alankomaalaiset kylvivät siemenet Jaavalle, ja kun niistä aikanaan saatiin kaarnaa, se yllätti kaikki. Mamani oli löytänyt lajin, jonka kuori oli pullollaan kiniiniä. Charles Ledgerille ja Mamanille siitä ei kuitenkaan ollut iloa. 
Jaavalle perustettiin kiniiniplantaaseja, joilla kiinapuun kuorta kuivattiin auringossa.
© Getty Images

Alankomaat veivät voiton

Charles Ledger oli kuluttanut paljon rahaa etsiessään kiinapuuta. Saamansa 20 puntaa, jotka hänen piti jakaa perheensä kanssa, eivät kattaneet kuluja. 


Mamanille kävi vielä huonommin. Bolivian poliisi pidätti hänet, kun hän oli jälleen Ledgerin asialla. Kun hän ei suostunut puhumaan, hänet piestiin niin pahoin, että hän menehtyi kolmen viikon kuluttua.

Brittien siirtomaahallinnon kiniiniseikkailu päättyi kehnosti. Siemenet, jotka Richard Spruce oli kerännyt, osoittautuivat heikoiksi.

Puiden kuoren kiniinipitoisuus oli niin alhainen, että lääkettä riitti juuri ja juuri Intiaan, mutta sitä ei liiennyt brittiläisen imperiumin muihin osiin, myyntiin eikä Afrikan valloittamiseen. Alankomaalaiset keräsivät voitot taskuihinsa.

Ehkä sinua kiinnostaa...