Operation i skallen utan bedövning på 1500-talet.

Kallo-operaatio 1500-luvulta peräisin olevassa maalauksessa. 

© wellcome

Kirurgia – tappavaa ja ilman nukutusta

Ennen kuin nukutus ja puhtaat sairaalatilat mullistivat lääketieteen 1800-luvulla, kirurgin ammatti oli julma ja verinen. Kuitenkin lääkärit ovat aina yrittäneet leikellä potilaidensa kehoja – usein kuolettavin seurauksin.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017 teksti Magnus Västerbro

Lopulta ei ole muuta vaihtoehtoa: varakas lontoolainen Samuel Pepys joutuu leikkaukseen. Hänellä on virtsakiviä, kiinteitä saostumia virtsarakossaan. Suuri kivi on aiheuttanut Pepysille paljon kipuja, eikä enää ole muuta mahdollisuutta kuin leikata se pois.

Leikkaus koitti 26. maaliskuuta 1685. Päiväkirjassaan Pepys kuvailee, miten hän valmistautui leikkaukseen kuin olisi taisteluun lähdössä. Hän keräsi ympärilleen niin paljon sukulaisia kuin kykeni, jotta he rukoilisivat hänen puolestaan. Antamalla kirurgin operoida itseään tuohon aikaan hän asetti itsensä suoraan hengenvaaraan. Sellaista tehtiin vain äärimmäisessä hädässä.

HUIJARI, JOKA MYI EIFFEL-TORNIN

Pepys valmistautui huolellisesti. Hän söi löysäksi jätetyn kananmunan, puhui papin kanssa ja otti kylvyn. Karvat ajettiin sukuelimen ympäriltä pois. Sen jälkeen Pepys asettautui pöydälle oljilla täytetyn säkin päälle, jotta lääkäri pystyisi työskentelemään parhaalla mahdollisella tavalla. Sen jälkeen hänen kätensä ja jalkansa sidottiin, ja pöydän ympärille ryhmittyi miehiä, jotka voisivat tarvittaessa pidellä häntä aloillaan. Leikkaus suoritettaisiin ilman kivunlievitystä, minkä vuoksi potilas saattaisi alkaa rimpuilla kivusta niin, ettei lääkäri pystyisi työskentelemään.

Vastaavista tilanteista on kertomuksia, joiden mukaan kaikki eivät kestäneet pelkoa. Erään kirurgin mukaan niin ikään virtsakivileikkaukseen tullut potilas lähti karkuun ja piiloutui vessaan, jonka ovi piti murtaa, jotta huutava potilas voitiin tuoda takaisin leikkauspöydälle. 

Kirurgs verktygslåda med såg, knivar och andra instrument för amputationer. Från 1700-talet.

Amputaatioita tehneen kirurgin työkalupakki 1700-luvulta.

© Science Museum UK/Wellcome

Haava sai parantua itsekseen

Mutta Samuel Pepys selvisi. Hän kesti, kun hopeasta valmistettu instrumentti työnnettiin hänen peniksensä kautta virtsarakkoon, jotta lääkäri pystyi pitämään kiveä paikallaan. Hän kesti, kun lääkäri leikkasi viillon kivespussin ja peräaukon väliin ja etsi tiensä virtsarakkoon, josta vei ulos kiven, joka osoittautui lähes tennispallon kokoiseksi. Ja hän kesti viikot, jotka hänen tuli maata sängyssä odottamassa munankeltuaiseen, viinietikkaan ja tuoksuöljyihin kastetulla siteellä peitetyn haavan paranemista.

Leikkaus oli ollut menestys, eikä haavakaan ollut tulehtunut, mikä oli tavallista ja aiheutti paljon kuolemantapauksia. Koko loppuelämänsä ajan Pepys vaali muistoa päivästä, jona hänet oli leikattu – ja hän oli selvinnyt.

Reikiä kalloon

Oppineet miehet ja naiset ovat kautta aikojen pyrkineet hoitamaan vuotavia haavoja ja korjaamaan luunmurtumia. Hämmästyttävän pitkään on myös yritetty tehdä enemmän tai vähemmän vaikeita kirurgisia operaatioita. Kallonporausta on harrastettu tuhansien vuosien ajan. Joskus sitä on tehty lääketieteellisistä syistä esimerkiksi paineen vähentämiseksi tai päävamman vuoksi. Poraamalla on myös uskottu voitavan päästää sairauksia ulos. Sekä Euroopasta että Etelä-Amerikasta on löydetty esihistorialliselta ajalta peräisin olevia kalloja, joihin on porattu reikä. Joissakin tapauksissa on selvää, että reiän päähänsä saanut on myös jäänyt eloon, ainakin joksikin aikaa.

“THE HE-SHE-LADIES” HUVITTIVAT JA JÄRKYTTIVÄT 1870

Myös muunlaisilla operaatioilla on pitkät juuret. Esimerkiksi Intiassa suoritettiin jo varhain silmäoperaatioita kaihin hoitamiseksi. Intialaiset kirurgit kehittivät myös eräänlaista plastiikkakirurgiaa ennen kaikkea korjatakseen neniä, joiden silpominen oli tavallinen rangaistus rikoksista. Otsan ihoon leikattiin läppä, joka taitettiin alas ja annettiin kasvaa kiinni eräänlaiseksi nenäproteesiksi. 

1800-luvun maalaus siitä, miten amputaatioita tehtiin 1600-luvulla. 

© Wellcome

Länsi-Euroopassa kesti pitkään, ennen kuin vaikeita operaatioita alettiin tehdä. Hippokrateen ja Galenoksen oppeihin perustuva perinteinen länsimainen lääketiede hallitsi Euroopassa pitkälle uuden ajan puolelle. Sen mukaan kirurgia ei ollut lääkärille sopiva ala. Hyvinkoulutetut lääkärit toimivat vain sisätautien parissa.

Kirurgiaa pidettiin yksinkertaisena puuhana, joka jätettiin muille – ennen kaikkea niin kutsutuille välskäreille ja partureille. He hoitivat haavoja, leikkasivat auki paiseita, poistivat suonikohjuja ja suorittivat kaihileikkauksia. He myös päästivät verta ja suorittivat virtsakivileikkauksia.

Amputaatiot

Mutta ennen kaikkea välskärit ja parturit tekivät kaikkein hurjimpia operaatioita, niitä jotka ovat todella ansainneet maineensa – amputaatioita.

MITEN KRIMISTÄ TULI OSA UKRAINAA?

Ruumiinosan leikkaaminen irti oli pitkään ainoa ratkaisu käden tai jalan vakavaan tulehdukseen olipa se sitten seurausta ampuma- tai viiltohaavasta tai jostakin kuolioon johtaneesta sairaudesta. Koska tehokasta kivunlievitystä ei useinkaan ollut, amputaatiot olivat yleensä vaikeita. Joskus kirurgit käyttivät potilaan tainnuttamiseen alkoholia tai oopiumia, mutta ne olivat epävarmoja metodeja, ja useimmiten potilaat olivat täysin tajuissaan leikkauksen aikana.

Amputaation tuli olla mahdollisimman nopea paitsi kivunlievityksen tähden, myös sen vuoksi, ettei potilas olisi kuollut verenhukkaan.

Nopea sahaaja

1830-luvulla työskennellyt brittiläinen kirurgi Robert Liston vei vaatimuksen nopeudesta äärimmäisyyksiin asti. Hän kehuskeli, että pystyi katkaisemaan ihmisen jalan puolessa minuutissa. Pystyäkseen suoritukseen hän käytti voimakkaita käsiään ja veistä, jolla oli ensin leikannut nahan ja lihan, hän piti suussaan sillä aikaa kun sahasi luuta poikki. 

Teckning av kirurgen Robert Liston i färd med att utföra en amputation. 1830-tal.

Robert Liston tunnettiin nopeudestaan.

© Wellcome

Liston oli kuuluisa nopeudestaan, mutta se aiheutti myös ongelmia: erääs-
sä tapauksessa hänen väitettiin kiireessä leikanneen irti potilaansa toisen kiveksen. Toisessa tapauksessa hänen kerrotaan katkaisseen kolme sormea apulaisensa kädestä.

Jälkeenpäin ajatellen vaikuttaa uskomattomalta, että potilaat ylipäänsä kestivät amputaation näissä olosuhteissa. Mikä voisi olla suurempi kauhu kuin se, että joku sahaa ruumiinosan irti ilman kivunlievitystä samaan aikaan, kun useat vahvat kädet pitelevät aloillaan?

Monet ajattelivatkin, että oli parempi kuolla kuin joutua kirurgin veitsen ja sahan alle. Jotkut kuitenkin tekivät kuten Samuel Pepys ja kestivät koettelemuksen. Monissa tapauksissa sairauden vaivat olivat niin suuret, että amputaatio oli pienempi paha ja siten varteenotettava vaihtoehto.

Kirurgien status kasvoi

Suomalaisen lintutieteilijä Anton Rolandsson Martinin tapaus oli juuri sellainen. Hänen oikea jalkansa amputoitiin helmikuussa 1761, koska siihen oli tullut kuolio. Myöhemmin hän kuvaili huonoon kuntoon menneen jalkansa aiheuttamaa kipua ”joka oli niin voimakas, kuin jalkani olisi palanut tulessa”. Verrattuna tähän amputaatio oli ”aika helppo”. Hänen mukaansa sahaus teki todella kipeää vain viisi tai kuusi kertaa koko operaation aikana, mutta missään vaiheessa hänen ei ainakaan omien sanojen mukaan tarvinnut huutaa kivusta.

MIKSI PISAN TORNI ON KALLELLAAN?

Rolandsson Martinin tapauksessa operaatio sujui hyvin. Kirurgien maine oli samoihin aikoihin kohonnut, sillä 1600- ja 1700-luvuilla ihmisen anatomiasta saadut tarkemmat tiedot vahvistivat kirurgintyön teoreettista pohjaa. Lisäksi monissa maissa perustettiin kirurgien ammattiyhdistyksiä, jotka askel kerrallaan paransivat ammattikunnan statusta.

Hitaasti oppineiden lääkärien ja aiemmin niin huonomaineisten kirurgien ammattikunnat alkoivat lähetä toisiaan. Esimerkiksi Suomessa lääkäreiltä vaadittiin 1800-luvun alkupuolella filosofian kandidaatin opinnot, kirurgeilta puolestaan vastaavaa sivistystä ei vaadittu. Vuonna 1836 kirurgit saivat mahdollisuuden muuntokouluttautua lääkäreiksi.

Ehkä sinua kiinnostaa...