Noin 80 prosenttia tartunnan saaneista lapsista kuoli isorokkoon.

© CDC/James Hicks & Science Source/ImageSelect

Isorokko: Näkymätön tappaja riehui Britanniassa

1700-luvulla isorokko tappoi jopa tuhat ihmistä päivässä. Brittiläinen lääkäri uskoi löytäneensä tautiin parannuskeinon, ja testatakseen sen tehoa hän tartutti rokon terveeseen pikkupoikaan.

tiistai 27. maaliskuuta 2018 teksti Andreas Ebbesen Jensen

Kysymys oli askarruttanut lääkäri Edward Jenneriä vuosikausia: Voisiko lehmärokko tehdä ihmisen immuuniksi sen sukulaistaudille, tappavalle isorokolle?

46-vuotias brittilääkäri päätti lopulta saada vastauksen kysymykseensä ja testasi asiaa 14. toukokuuta 1796. 

Hänen koekaniininaan oli vain kahdeksanvuotias puutarhurin poika James Phipps. 

Kotonaan Berkeleyn kaupungissa Edward Jenner ymppäsi Jamesin käsivarteen märkää, jota hän oli saanut lehmärokkoa sairastavan karjakon käden rakkulasta.

Jenner teki ensin varovasti pienen haavan pojan käsivarteen, ja sitten hän pani siihen neulalla rokkorakkulasta ottamaansa nestettä. Pojalla oli pari päivää kuumetta ja pistokohta turposi hieman, mutta muuten hän voi hyvin.

Kuusi viikkoa myöhemmin Jenner ruiskutti tervehtyneen Jamesin käsivarteen nestettä paljon vaarallisemmasta isorokosta.

Jos hän osuisi oletuksessaan oikeaan, poika ei sairastuisi. Mutta entä jos hän olisikin väärässä?

Siinä tapauksessa hän todennäköisesti aiheuttaisi Jamesin kuoleman. Pojalle nousisi parissa viikossa kova kuume, hän saisi pahoivointikohtauksia ja jomottavan päänsäryn, minkä jälkeen hänen kehonsa peittyisi kivuliaisiin, märkiviin rakkuloihin. 

Kuukaudessa hän todennäköisesti menehtyisi 1700-luvun tappavimpaan tautiin, joka vaati vuosisadan loppuun mennessä vuosittain jopa 400 000 ihmisen hengen.

Kuoleman enkeli iski Eurooppaan

Edward Jennerin aikaan isorokkoa vaarallisempaa tautia ei tunnettu, ja sitä kutsuttiinkin ”kuoleman enkeliksi”. 

Tauti oli todennäköisesti piinannut ihmisiä jo antiikin aikana, ja 1700-luvulla se asettui tukevasti Eurooppaan. 

Se johtui pitkälti siitä, että ihmiset asuivat tiiviisti lähekkäin suurissa kaupungeissa – erityisesti Lontoossa. Vuodesta 1715 vuosisadan vaihteeseen Lontoon asukasluku kasvoi 740 000:sta 1,1 miljoonaan.

Tuolloin lääkärit eivät tienneet, että tauti levisi muun muassa yskän ja aivastusten kautta pisaratartuntana, eivätkä he pystyneet mitenkään estämään sen leviämistä. 

Kun perheestä yksi sairastui, usein pian sairastuivat muutkin. Yksi ainoa ihminen pystyi tartuttamaan kokonaisen talon asukkaat.

Yhteiskunnan eliitti saattoi välttyä esimerkiksi koleralta, sillä se asui väljemmin kuin työväestö ja sillä oli käytössään puhdasta vettä, mutta isorokko ei säästänyt ketään. 

Ranskalainen matemaatikko Charles Marie de la Condamine kirjoitti: ”Isorokko on virta, joka meidän kaikkien on ylitettävä.” 

Esimerkiksi Venäjän nuori tsaari Pietari II kuoli isorokkoon hääpäivänään vuonna 1730.

Kun joku sai tartunnan, ei voinut tehdä muuta kuin toivoa parasta. Parissa viikossa sairastuneen keho peittyi rakkuloihin, jotka olivat yhtä kivuliaita kuin kolmannen asteen palovammat, ja noin 40 prosenttia tartunnan saaneista menehtyi lopulta verenmyrkytykseen tai jonkin sisäelimen pettämiseen.

Vaikka elimistöllä olisi ollut riittävästi vastustuskykyä niin, että potilas toipui, joka 10. sairastunut menetti näkönsä, sillä tauti aiheutti silmiin sisäisiä verenvuotoja. 

Joillekuille isorokon sairastaneille kehittyi jälkitautina niveltulehdus tai he menettivät kuulonsa.

Ne onnekkaat, jotka välttivät reuman, sokeuden ja kuurouden, joutuivat koko loppuelämänsä katsomaan peilistä taudin turmelemia kasvojaan.

Lääkärit varoittelivat Jennerin rokotteesta väittäen sen muuttavan ihmiset lehmän kaltaisiksi ammujiksi. 

© Science Photo Library

Aatelisrouva kiinnostui taudista

Yksi tartunnan saaneista oli lontoolainen aatelisrouva, lady Mary Wortley Montagu. Kun hän oli toipunut rankasta taudista vuonna 1716, aiemmin niin viehättävää naista ei ollut tuntea. 

Hän katseli kotonaan Lontoossa peilistä rokon pahasti runtelemia kasvojaan ja suri muutama kuukausi aiemmin tautiin menehtynyttä veljeään Williamia.

Lady Mary ei kuitenkaan vaipunut itsesääliin. Sen sijaan hän päätti omistaa elämänsä löytääkseen sairaudelle hoidon. Hän ei ollut ensimmäinen, joka sitä oli yrittänyt. 

1600- ja 1700-luvulla monet lääkärit olivat yrittäneet taltuttaa isorokon esimerkiksi kylmä- ja kuumahoidoilla tai suonen-iskennällä.

Aluksi lady Marykin oli neuvoton. Kesällä 1716 hänen miehensä nimitettiin Britannian suurlähettilääksi Ottomaanien valtakunnan pääkaupunkiin Konstantinopoliin. 

Pariskunta pakkasi laukkunsa ja lähti matkaan.

Rokolla rokkoa vastaan

Konstantinopolissa lady Maryn taistelu isorokkoa vastaan edistyi yllättävällä tavalla. Hän tutustui paikallisiin naisiin ja pääsi sitä kautta isorokon mahdollisen ehkäisykeinon jäljille. 

Suureksi hämmästyksekseen hän näki, miten lapsiin istutettiin rokkopotilaan rakkulanestettä. 

Lapsille nousi pariksi päivää kuume ja kasvoihin pari rakkoa, minkä jälkeen he olivat täysin terveitä. 

Nähtävästi hoito, jota kutsuttiin nimellä variolaatio eli rokonistutus, teki lapset vastustuskykyisiksi isorokolle.

Lapsille teini-iässä tehdyllä toisella variolaatiolla varmistettiin, etteivät he sairastuneet myöhemminkään elämässään.

Mary Wortley Montagu tai muut aikalaiset eivät ymmärtäneet, mihin variolaation teho perustui.

Sen periaate selvisi vasta 1800-luvulla, kun mikroskoopit kehittyivät ja bakteereja, viruksia ja elimistön puolustusjärjestelmää päästiin tutkimaan kunnolla. 

Lady kuitenkin uskoi hoitoon ja käski lähetystön lääkärin tekemään variolaation pojalleen, ja palattuaan Lontooseen hänestä tuli menetelmän innokas puolestapuhuja.

Walesin prinsessa Caroline kuuli menetelmästä ja teetti itselleen variolaation vuonna 1722. Sen jälkeen menetelmä levisi nopeasti Britanniassa ja sieltä muualle Eurooppaan.

Rokonistutus levitti tautia

Seuraavina vuosikymmeninä lääkärit tekivät runsaasti rokonistutuksia eri puolilla Eurooppaa, mutta ongelmiakin ilmeni. 

Vaikka istutus suojasi sen ottajaa vakavalta sairastumiselta, se saattoi myös levittää tautia. 

Variolaation seurauksenahan henkilö sai isorokkotartunnan, joten tavatessaan terveitä henkilöitä hän saattoi levittää tartuntaa sen alkuperäisessä, aggressiivisessa ja usein tappavassa muodossa.

Vaaratekijöistä piittaamattomien lääkärien huolimattomuus sai taudin leviämään ehkä jopa entistäkin nopeammin, ja 1700-luvun puolivälissä tartuntojen määrä kasvoi räjähdysmäisesti. 

Noin 200 000 ihmistä kuoli isorokkoon vuosittain, ja luku kasvoi 400 000:een vuosisadan loppuun mennessä. 

Erityisen vaarallinen tauti oli alle 10-vuotiaille lapsille, joita suurin osa isorokkoon kuolleista Britanniassa oli. 

Maan köyhimmille, joilla ei ollut varaa hankkia variolaatiota, isorokosta tuli osa elämää. Kuten brittiläinen historioitsija lordi Thomas Babington Macaulay kirjoitti 1800-luvulla:

”Isorokko oli pahin kaikista sairauksista. Musta surma [rutto] vieraili rannoillamme vain kahdesti elinaikanani, mutta isorokko tuntui olevan aina läsnä ja se täytti hautausmaat ruumiilla.”

Isorokkovirus tappaa nopeasti

Tauti leviää pääosin pisaratartuntana hengitystie-eritteiden kautta. Tartunnan saanut on 12 päivää oireeton, mutta sen jälkeen alkavat voimakkaat oireet, jotka kestävät useita viikkoja.

Taudin kulku
  • Päivät 1–12: Virus kulkee ilmateitä pitkin keuhkoihin ja kiinnittyy sinne. Siellä se muuntuu ja siirtyy keuhkorakkuloiden kautta verenkiertoon.
  • Päivät 12–14: Noin kahden viikon kuluttua potilas saa voimakasta päänsärkyä, korkean kuumeen ja selkäkipuja. Myös oksentelua ja ripulia voi esiintyä.
  • Päivät 14–16: Potilaan kehoon ilmestyy näppyläistä ihottumaa, jota esiintyy etenkin käsissä, jaloissa ja kasvoissa. Tässä vaiheessa kuume laskee hieman.
  • Päivät 16–30: Kuume palaa entistä voimakkaampana, ja ihottuma muuttuu nesteiden täyttämiksi rakkuloiksi. Neste on aluksi kirkasta mutta muuttuu vähitellen keltaiseksi.
  • Päivät 30–37: Noin kuukauden sairastettuaan potilas kuolee verenmyrkytykseen tai sisäelinten pettämiseen.
  • Kaksi kolmesta sairastuneesta selviää hengissä. Rakkulat kuivuvat ja jättävät syvät arvet. Jälkiseurauksina voi olla myös niveltulehdus, näön tai kuulon menetys sekä sisäisten verenvuotojen aiheuttamia aivovammoja.

Koko koulu tartutettiin taudilla

Estääkseen koululaisia päätymästä vainajiksi kirkkomaalle Etelä-Englannissa sijainneen Wottonin sisäoppilaitoksen rehtori päätti vuonna 1756 teettää kaikille oppilaille rokonistutuksen.

Yksi oppilaista oli kahdeksanvuotias orpopoika. Tauti iski häneen rajusti ja aiheutti kovaa kuumetta, ripulia ja lihaskipuja. 

Öisin poika valitti täkkinsä alla rokkorakkuloiden puhjetessa yksi toisensa jälkeen. Seitsemän viikkoa rokonistutuksesta oireet olivat hävinneet, mutta tapahtuma jäi elävästi pojan mieleen. Hänen nimensä oli Edward Jenner.

Kuusilapsisen perheen nuorimmainen Edward oli syntynyt 17. toukokuuta 1749 Englannissa Berkeleyn pitäjässä, jossa hänen isänsä toimi pappina. 

Edward oli hyväntuulinen ja utelias poika, joka oli kiinnostunut linnuista ja keräsi kiviä ja fossiileita.

Pian Edwardin kuusivuotispäivän jälkeen perhettä koetteli suuri tragedia, kun äiti kuoli vaikeaan synnytykseen, ja pian isäkin sairastui ja kuoli.

Vanhemmat jättivät kuitenkin pojilleen huomattavan perinnön, jonka turvin Edwardin 22-vuotias isoveli ja holhooja, Stephen, lähetti pikkuveljensä Wottoniin sisäoppilaitokseen.

Isorokkoepisodin jälkeen Edward päätti ryhtyä lääkäriksi. Isoveli Stephen suostutteli ystävänsä, lääkäri John Ludlowin, ottamaan Edwardin oppiin, ja seuraavat kuusi vuotta tämä opiskeli kirurgiaa.

Karjakko johti rokotteen jäljille

Edward Jenneristä olisi varmasti tullut loistava, mutta suurelle yleisölle tuntematon kirurgi, jollei hän olisi tavannut sattumalta erästä karjakkoa vuonna 1768.

Nuori neito kertoi 19-vuotiaalle Jennerille, että hän ei sairastuisi koskaan isorokkoon, sillä hän oli sairastanut lehmärokon. Taudit ovat samankaltaisia, mutta lehmärokko on paljon isorokkoa vaarattomampi.

Väite herätti Jennerin kiinnostuksen, mutta hänen opintonsa olivat kesken, joten hänellä ei ollut aikaa perehtyä asiaan. Ajatus jäi kuitenkin muhimaan jonnekin hänen mielensä sopukoihin.

Opiskeluvuosinaan Jenner tutustui myös lääkäri John Hunteriin, jonka merkitys historian suurimman lääketieteellisen läpimurron syntymiseen oli suuri.

Jenner ja Hunter tapasivat vuonna 1770, kun Jenner vuokrasi asunnon 20 vuotta vanhemmalta kollegaltaan Jermyn Streetiltä Lontoosta. 

Ikäerosta huolimatta miehistä tuli pian hyvät ystävät. He keskustelivat usein ja vaihtoivat keskenään ammatillisia kokemuksiaan ja ajatuksiaan.

Ajatus isorokon hoito- tai ehkäisykeinosta ei kuitenkaan tullut heti esille. Hunter oli työnarkomaani, joka teki usein 18-tuntisia päiviä, kun taas Jennerillä oli rennompi asenne työntekoon. 

Kun hän palasi vastavalmistuneena lääkärinä Berkeleyyn vuonna 1772 avatakseen siellä oman vastaanoton, hän viihtyi mieluummin perheensä ja ystäviensä seurassa kuin lääketieteellisen tutkimuksen parissa. 

Hunter piti edelleen yhteyttä Jenneriin ja yritti jatkuvasti saada tätä kiinnostumaan tutkimustyöstä. Kuultuaan tarinan karjakosta Hunter kehotti ystäväänsä tutkimaan asiaa tarkemmin.

Lopulta Hunterin sinnikäs kannustus sai Jennerin taipumaan, ja vuonna 1796 hän ryhtyi testaamaan karjakon väitettä. 

Tuolloin John Hunter oli tosin ollut jo kolme vuotta haudassa, mutta ilman häntä Jenner ei todennäköisesti olisi koskaan aloittanut tutkimuksiaan ja rokotuskokeitaan.

Puutarhurin pojasta tuli koekaniini

Jenner päätteli, että hänen pitäisi ensin tartuttaa ihmiseen lehmärokko ja sen jälkeen isorokko.

Jos karjakon kertoma piti paikkansa, lehmärokko tekisi sen sairastaneesta vastustuskykyisen isorokolle. Koehenkilön osa lankesi Jennerin puutarhurin pojalle, kahdeksanvuotiaalle James Phippsille.

14. toukokuuta 1796 Jenner sitten tiputteli Jamesin käsivarteen tekemäänsä haavaan nestettä, jota hän oli ottanut läheisellä tilalla työskentelevän karjakon Sarah Nelmesin lehmärokkorakkuloista.

Kuusi viikkoa myöhemmin hän toisti saman isorokkoaineella.

Kun Jenner 18 päivää myöhemmin kävi tarkastuskäynnillä koekaniininsa luona, Jamesin iho oli sileä ja pehmeä: menetelmä oli toiminut, ja sairastettu lehmärokko suojasi poikaa isorokolta! Historian ensimmäinen rokote oli syntynyt.

”Uppoudun nyt tutkimuksiini kaksinkertaisella innolla”, Jenner kertoi riemuissaan ystävilleen.

Hän antoi lehmärokkorokotteelle nimen vaccina­tion lehmää tarkoittavan latinankielen sanan vacca mukaan.

Vuoteen 1798 mennessä Jenner toisti kokeen 23 terveellä naisella, miehellä ja lapsella, joista yksi oli hänen oma poikansa Robert.

Tulos oli sama joka kerta: lehmärokko selvästi lisäsi elimistön vastustuskykyä huomattavasti vaarallisempaa isorokkoa vastaan.

17. syyskuuta 1798 Edward Jenner julkaisi uraa uurtavan tutkimuksensa Inquiry-aikakauslehdessä otsikolla ”Tutkimus Variolae vaccinaen [lehmärokon] syistä ja vaikutuksista”.

Koko maailma sai nyt lukea uudesta, fantastisesta keinosta ehkäistä isorokkoa.

WHO:n rokotusohjelma hävitti isorokon maailmasta 14 vuodessa.

© CDC/Science Photo Library

Kollegat eivät ilahtuneet

Edward Jennerin menetelmä ei kuitenkaan saanut hänen kollegoitaan pelkästään taputtamaan käsiään ihastuksesta, vaan tutkimus otettiin aluksi vastaan ristiriitaisesti. 

Monet brittiläiset lääkärit, jotka olivat ansainneet paljon rahaa isorokkoistutuksilla, torjuivat Jennerin tutkimukset ykskantaan.

Kovaäänisimmät kriitikot olivat lääkärit William Rowley ja John Gale Jones. 

Yrittäessään suojella liiketoimintaansa he kehittivät mitä mielikuvituksellisimpia tarinoita, joiden tarkoitus oli saattaa Jenner ja tämän keksimä menetelmä epäilyttävään valoon.

Rowley esimerkiksi väitti, että erään hänen potilaansa kasvot olivat alkaneet muistuttaa lehmää tämän annettua rokottaa itsensä lehmärokolla, ja toinen oli kuulemma rokotuksen jälkeen alkanut kulkea nelinkontin ja ammua.

Gale Jones kertoi rokotuksen aiheuttavan potilaille risatautia, joka sai kaularauhaset turpoamaan niin, että pahimmassa tapauksessa potilas saattoi tukehtua.

Muutaman kuukauden kuluttua, kun tarpeeksi moni oli ehtinyt perehtyä Jennerin menetelmään, alkoi kuitenkin kuulua asiallisempiakin kommentteja, ja ennen pitkää tieto rokotteen uskomattomista vaikutuksista levisi, kun alan auktoriteetit antoivat sille hyväksyntänsä.

Esimerkiksi Lontoon St. George’sin sairaalan arvostettu lääkäri, tohtori Matthew Baillie, kuvaili rokotetta ”mullistavimmaksi keksinnöksi lääketieteen historiassa”.

Rokotusretkikunta pelasti miljoonia

1800-luvun alkuun mennessä Jennerin keksimä rokotus oli vähentänyt isorokon aiheuttamia kuolemia merkittävästi. 

Ennen rokotteen keksimistä Britanniassa isorokkoon kuoli vuosittain 3 000 ihmistä miljoonasta, vuonna 1803 luku oli vähentynyt 1 173:een, ja seuraavana vuonna se oli enää 622.

Uutinen kulkeutui nopeasti muualle Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin sekä suureen osaan Aasiaa. 

Espanjassa kuningas Kaarle IV oli lukenut suurella mielenkiinnolla Jennerin tutkimuksesta, ja 20. marraskuuta 1803 hän lähetti kolmen fregatin retkikunnan Etelä- ja Keski-Amerikkaan rokottamaan siirtokuntiensa asukkaita. 

Hanke onnistui loistavasti. Pelkästään Perussa lääkärit rokottivat yli 200 000 ihmistä, ja kaikkiin Etelä-Amerikan suurimpiin kaupunkeihin perustettiin rokotuskeskuksia. 

Kun laivat palasivat Espanjaan, miljoonat ihmiset olivat saaneet rokotuksen.

”Historia ei tunne toista näin jaloa ja suurta esimerkkiä ihmisrakkaudesta”, Edward Jenner kirjoitti liikuttuneena tohtori Francisco Javier de Balmikselle, joka oli johtanut rokotuslaivastoa.

Jenner keräsi toki itsekin ylistystä ja tunnustusta. Kuolemaansa asti vuonna 1823 hän sai tuhansia kiitoskirjeitä eri puolilta maailmaa. 

Yksi kiittäjistä oli Yhdysvaltojen presidentti Thomas Jefferson. Kun hän vuonna 1801 kuuli Jennerin keksinnöstä, hän päätti rokotuttaa koko perheensä ja orjansa. 

Viisi vuotta myöhemmin kukaan heistä ei ollut sairastunut isorokkoon, ja Jefferson kirjoitti miehelle, joka oli pelastanut hänen perheensä tuolta hirvittävältä taudilta:

”Olette tuhonneet yhden ihmiskunnan historian pahimmista vitsauksista. Teidän ansiostanne tulevaisuuden kansakunnat tulevat tuntemaan isorokon vain historiankirjoista.”

Thomas Jeffersonin ennustus toteutui. Vuonna 1980 Maailman terveysjärjestö WHO julisti virallisesti isorokon hävitetyksi maailmasta.

Lue lisää

Ian & Jenifer Glynn: The Life and Death of Smallpox, Cambridge Uni. Press, 2004. Hervé Bazin: The Eradication of Smallpox, Academic Press, 1999.

Ehkä sinua kiinnostaa...