Anatomian ­professorina ­toiminut Vesalius välitti tietonsa tuleville ­kirurgeille.

© Bridgeman

4 keksintöä, jotka tasoittivat tietä modernille kirurgialle

Neljä miestä vaikutti merkittävästi kirurgian kehittymiseen käsityöstä moderniksi, erikoistuneeksi tieteeksi. He hankkivat tietoa ihmisen anatomiasta ja kehittivät haavanhoitoa, infektioiden parantamista ja anestesiaa.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Rikollisen luuranko käynnisti anatomian vallankumouksen

Flandern, 1536: Ilta oli jo hämärty­mässä, kun Andreas Vesalius lähestyi Leu­venin kaupungin muureja. Hän oli opiskellut lääketiedettä kolme vuotta Pariisissa ja oli hiljattain muuttanut Leuveniin päät­tä­mään opintonsa.

Yhtäkkiä Vesaliuksen huomio kiinnittyi tien vierellä näkyvään varjoon. Se osoittautui hirressä roikkuvan ­rikollisen ruumiiksi. 

Vesalius ei voinut jättää tilaisuutta hyödyntämättä. Ruumis oli jo alkanut mädäntyä, eikä Vesaliuksen tarvinnut kuin hieman nykäis­tä toisesta jalasta, kun se jo ­irtosi ruumiista. Samalla kons­tilla irtosivat myös ruumiin toinen jalka ja käsivarret. Vesalius kääri raajat viittaansa ja kiiruhti kotiinsa.

Nuorukainen purki lastin keittiönpöydälle ja kiiruhti hakemaan hirtetyn rosvon pään ja keskiruumiin. Hän uurasti koko yön; ensin hän kaapi luut puhtaaksi veitsellä ja heitti lihanrippeet katu­ojaan. 

Sitten hän keitti luita hyvän aikaa suuressa kattilassa. Aamunkoitteessa keittiön lattialla oli kasa valkeana ­hohtavia puhtaita ihmisluita. ­Vesalius kokosi ne luurangoksi ja tarkasteli ylpeänä ­aikaansaannostaan, jolta tosin puuttuivat molemmat polvilumpiot ja toinen jalkaterä. 

Vesaliuksen teos vuodelta 1543 on täynnä ­piirroksia ihmisruumiista.

Vesaliuksen teos vuodelta 1543 on täynnä ­piirroksia ihmisruumiista.

© Bridgeman

Ruumiskauppa kukoisti

Opiskeluaikanaan Vesalius oli ajan tavan mukaisesti päntännyt päähänsä roomalaisen lääkärin Galenoksen anatomiaa käsitteleviä tekstejä. 

Hän oli kuitenkin alkanut epäillä, että kaikki Galenoksen 1  400-vuotta vanhat kirjoitukset, jotka kuuluivat kaikkien Euroopan yliopistojen lääketieteen opetusohjelmaan, perustuivat itse asiassa eläimiä leikkelemällä saatuihin havaintoihin.

Keittiöön koottu luuranko vahvisti nuoren anatomin epäilyksiä, ja tulevina vuosina hän ­pyrkikin tutkimaan mahdollisimman monia ruumiita. Hän matkusti usein Pariisiin, missä hänestä tuli hautausmaiden vakiovieras. 

Hän lahjoi haudankaivajat toimittamaan hänelle ruumiita. Vuonna 1537 Vesalius nimitettiin kirurgian professoriksi Padovan yliopistoon Hän jatkoi tutkimuksiaan, ja ihmisruumiita leikkelemällä keräämänsä tiedot hän kokosi seitsenosaiseen teokseen De ­Humani Corporis Fabrica, ”Ihmisruumiin rakenteesta”, joka ilmestyi vuonna 1543.

Vesalius oikaisi teoksessaan yli kaksisataa Galenoksen oppeihin sisältyvää virhettä ja todisti, että Galenoksen havainnot perustuivat eläimiin. Teos myös sisälsi kuvauksen kaikista ihmisruumiin 206 luusta sekä tarkkoja piirroksia sisäelimistä.

Anatomian tutkimuksen ­lisäksi Vesalius uudisti myös kirurgian opetuksen: kirur­giaa opetettiin yleensä siten, että professori kävi läpi Galenoksen teorioita avustajan havainnollistaessa ope­tusta leikkaamalla eläimiä. ­Vesalius tarttui kuitenkin itse veitseen ja antoi opiskelijoidensakin osallistua ruumiinavauksiin. Siitä lähtien kirurgiaa on opiskeltu ”kädet veressä”.

Galenos hoiti työkseen gladiaattoreita, mikä edellytti vankkaa anatomian tuntemusta.

Galenos hoiti työkseen gladiaattoreita, mikä edellytti vankkaa anatomian tuntemusta. 

© Mary Evans

Ennen Vesaliusta: Galenos hallitsi anatomian opetusta 1400 vuotta

Pergamon, 100-luku: Roomalainen lääkäri Galenos aloitti uransa gladiaattorien kirurgina Pergamonin kaupungissa, missä hän kursi gladiaattoreita kokoon veristen näytöstaistelujen jälkeen. ­Työssään hän saattoi perehtyä anato­miaan, joka kiehtoi häntä suuresti.

Koska ihmisruumiiden leikkely oli Roomassa kielletty, Galenos syvensi tietojaan pääosin leikkelemällä apinoita ja sikoja, jotka hänen mielestään muistuttivat fysio­logialtaan eniten ihmistä. 

Hän tunnisti sisäelimet mutta tulkitsi väärin niiden tehtävät ja sijainnin ruumiissa. Galenos uskoi esimerkiksi, että sydän tuotti tummaa verta ja maksa vaaleaa verta. Näistä virheistä huolimatta Galenoksen oppeja noudatettiin Euroopassa aina 1500-luvulla saakka. 

Valtimon sitominen tyrehdytti voimakkaan verenvuodon ja  ­esti siten potilasta vuotamasta kuiviin amputaation aikana.

Valtimon sitominen tyrehdytti voimakkaan verenvuodon ja esti siten potilasta vuotamasta kuiviin amputaation aikana.

© Scanpix/Granger

Verisuonten sitominen pelasti sotilaiden hengen

Torino, 1537: Kirurgi Ambroise­ Parén eteen aukeni lohduton näky, kun hän saapui ­Torinon lähistöllä sijaitsevalle ­taistelukentälle. 

Kaikkialla makasi ruumiita sekä haavoittuneita ja vertavuotavia sotilaita henki­toreissaan. Jotkut anelivat apua, jotkut vain huusivat tuskissaan. Paré tajusi heti, ettei hän mitenkään pystyisi auttamaan kaikkia apua ­tarvitsevia sotilaita.

Oli vuosi 1537, ja Ranskan kuningas Frans I oli jälleen kerran lähtenyt sotaretkelle Saksalais-roomalaista keisarikuntaa vastaan. 27-vuotias Paré palveli Ranskan armeijan kenttäkirurgina, ja Torinon piiritys oli hänen ­ensi­kos­ketuksensa sotaan.

Taistelut Torinossa, kuten kaikialla siihen aikaan, ­olivat hyvin verisiä. Yksi syy siihen oli musketin yleistyminen. 

 Aikaisemmin sotilaiden haavat olivat olleet pääasiassa veitsien ja miekkojen aiheuttamia siistejä pisto- ja viiltohaavoja, joihin verrattuna musketinkuulan osuma sai aikaan pahaa jälkeä: kuula repi ­kudoksia, katkoi verisuonia ja pysähtyi usein vasta luuhun osut­tuaan. 

Lisäksi kuulan ­mukana haavaan kulkeutui usein kankaanriekaleita ja ruutia. Yleensä musketin­kuulan ­osuma aiheutti myös voimakasta verenvuotoa.

1500-luvulle tultaessa ­kirurgia oli jäänyt jälkeen aseiden nopeasta kehityksestä. Kirurgeja pidettiin yhä pelkkinä käsityöläisinä, ja Parén tavoin useimmat kirurgit eivät olleet saaneet lääketieteellistä koulutusta. 

Paré oli aloittanut uransa parturina pariisilai­sessa sairaalassa. Siellä varsinainen lääketiede oli koulutuksen saaneiden lääkäreiden alaa, mutta kun hoito vaati leikkausta, paikalle kutsuttiin parturi. Paré oli hankkinut kaiken ­kirurgisen osaamisensa työssään. 

Ambroise Parén kirjoissa esitellään monenlaisia tapoja ­hoitaa haavoja. 

© Polfoto/Ullstein Bild

Rauta tyrehdytti vuodon

Ennen Torinon taistelua Paré ei ollut koskaan amputoinut raajaa, mutta jo taistelun ensi päivinä hän joutui sahaamaan poikki lukuisia jalkoja ja ­käsiä. Ajan vallitsevan käytännön mukaan amputaatiota seurannut ­verenvuoto yritettiin tyrehdyttää polttamalla vuotokohtaa hehkuvalla raudalla. 

Ampu­taatio­potilaat olivat yleensä jo kuolemaisillaan veren­hukkaan, ja viimeistään haavan polttaminen vei heiltä hengen. Ampumahaavojen verenvuotoa puolestaan yritettiin tyrehdyttää kaatamalla haavaan kuumaa öljyä.

Paré järkyttyi näkemästään. Sotilaat vuosivat kuiviin hänen silmiensä alla, eikä hän voinut tehdä asialle mitään. Taistelujen laannuttua yöksi Paré vetäytyi telttaansa pohtimaan inhimillisempää tapaa hoitaa haavoja.

Hänen keksimänsä ratkaisu­ oli ­yksin­kertainen: suuret suonet puristettiin kiinni ­pihdeillä. Vaikka hiussuonet vuosivatkin yhä, rajun vuodon tyrehdyttäminen antoi kirurgille ­kipeästi kaivattua lisä­aikaa. 

Myöhemmin Paré keksi, että vuodon ­saattoi ­tyrehdyttää myös sitomalla suonen umpeen silkkilangalla. Lanka jätettiin toimen­piteen jälkeen paikoilleen haavaan, kunnes haava ­parantui ja kuivunut suonenpätkä irtosi.

Käytännön ongelmat

Parén menetelmä oli kuitenkin hankala toteuttaa käytännössä. Esimerkiksi reisiamputaatiossa sidottavia suonia oli yli puolensataa, mutta kenttäolosuhteissa lääkäri ehti sitoa vain noin kymmenen, ennen kuin potilas yleensä vuosi kuiviin. ­

Lisäksi puristimen kiinnittäminen niljaiseen sykkivään verisuoneen oli hyvin vaikeaa. Rajun verenvuodon tyrehdyttäminen kenttäolosuhteissa helpottui vasta, kun ranskalainen Jean Louis Petit kehitti nykyaikaiset suoni­pihdit vuonna 1718. 

Parén ­oivallukset tekivät hänestä ­silti ­kirurgian uranuurtajan ja kuninkaiden henkilääkärin.

Al-Qasim uskoi potilaiden paranevan ­nopeammin, jos he luottivat lääkäriinsä.

© Mary Evans

Ennen Paréta: Euroopassa opiskeltiin maurien lääketiedettä

Córdoba, noin vuonna 1000: Espanjan eteläosia hallitsevien maurien kulttuuri ja tiede edustivat keskiajan Euroopassa kehityksen kärkeä. Lääketieteen huippunimi oli Andalusiassa vaikuttanut kirurgi Abu al-Qasim (936–1018).

Al-Qasim diagnosoi ensimmäisenä kohdunulkoisen raskauden ja päätteli verenvuototaudin olevan perinnöllinen. Hän osasi myös hoitaa hammasvaivoja ja panna ­paikoilleen ­sijoiltaan menneen olkanivelen. Lisäksi hän käytti haavojen ompeluun eläinten suolesta tehtyä lankaa, joka on yhä käytössä monissa maailman kolkissa.

Eniten mainetta al-Qasim niitti kuitenkin taidollaan tyrehdyttää veren­vuotoja. Hän sitoi verisuonia ja poltti niitä umpeen kuumalla raudalla, mikä oli tuskallinen mutta tehokas keino pysäyttää vuoto. 

Al-Qasimin kirjoituksia opiskeltiin kaikkialla Euroopassa, ja vuonna 1453 italialainen kirurgi ­Pietro Argallata nimesi hänet ”kirurgeista etevimmäksi”. Siitä huolimatta al-Qasim unohdettiin, kun maurit vuonna 1492 ­ajettiin pois Espanjasta. 

Siksi Ambroise ­Parékaan ei tuntenut al-Qasimin menetelmiä keksiessään ruveta sitomaan suonia ­Torinon taistelukentällä vuonna 1537.

Simpson oli oma koehenkilönsä. Hän menetti tajuntansa heti hengitettyään kloroformia.

© Scanpix/Granger

Kloroformi ­haihdutti tuskat

Edinburgh, 1847: Skotlantilainen synnytyslääkäri James Young Simpson oli 16-vuotiaana joutunut näkemään amputaation. Toimen­pide oli suoritettu ilman nukutusta, ja se oli ollut hyvin tuskallinen potilaalle, joka oli myöhemmin kuollut verenhukkaan. 

Simpson ei koskaan unohtanut karmivaa kokemusta. Työskennellessään myöhemmin Edinburghin yliopistosairaalassa hän pyrki keksimään keinon lievittää potilaiden tuskia. ­

1840-luvun puolivälissä synnyttäminen oli edelleen hengenvaarallista puuhaa. Synnyttäjien kipuja oli alettu lievittää eetterillä vuosikymmenen alussa, mutta eetteri on hyvin helposti syttyvää, ja koska sairaaloissa käytetiin kaasulamppuja, eetterihöyryt aiheuttivat räjähdysriskin.

Lisäksi väärä annostelu saattoi ­aiheuttaa potilaan äkillisen kuoleman, eikä eetterin ­vaikutuksista vauvaan ollut tietoa. Simpson halusi löytää eetterille paremman vaihtoehdon.

Ihmiskokeita itsellä

Ensi alkuun Simpson käytti koekaniinina itseään. Hän ­sekoitteli erilaisia kemikaaleja­ ­keskenään ja nuuhki tai joi ­aikaansaamiaan seoksia.

Eräänä päivänä vuonna 1847 hän löysi liverpoolilaisesta apteekista kirkasta nestettä sisältävän pullon, jonka etiketissä luki ”kloroformi”. Apteekkari kertoi, että aine oli kehitetty 16 vuotta aiemmin astma­lääk­keeksi. Kotiin päästyään Simpson nuuhkaisi pullosta syvään ja sammui kuin saunalyhty.

Pari päivää myöhemmin hän pyysi illallisvieraitaan testaamaan ihme­ainetta. Pian keskustelu muuttui kloroformin vaikutuksesta sekavaksi, ja monet vieraista valahtivat lattialle makaamaan.

Simpson uskoi löytäneensä aineen, joka mullistaisi kirurgian. Kloroformi oli eetteriä tehokkaampi nukutusaine, ja sen aiheuttama tiedottomuuden tila oli syvempi ja helpompi hallita. Kloroformia ”voidaan kaataa sieneen tai kankaanpalaan, jota pidetään potilaan suun ja nenän edessä. 

Toivottu vaikutus saadaan aikaan hengittämällä ainetta syvään minuutin tai kahden ajan”, Simpson kirjoitti.

Kloroformin suuri suosio ­vauhditti nukutuslaitteiden kehitystä. Kuvassa nukutusmaski vuodelta 1862.

© Science Museum/SSPL

Menestystä ja takaiskuja

Simpson ahkeroi tehdäkseen kloroformia tunnetuksi, ja ­pian lääkärit eri puolilla ­Eurooppaa alkoivat kokeilla sitä potilailleen. ­

Tavallinen kansa suhtautui kloroformiin yhä epäillen, mutta epäilykset kaikkosivat, kun kuningatar Viktoria turvautui aineeseen prinssi Leopoldin synnytyksessä vuonna 1853.

Sitten alkoi kuulua uutisia kloroformin aiheuttamista kuolemista. Yllättävää kyllä, kuolleisuus oli suurinta nuorten ja hyväkuntoisten ihmisten keskuudessa. Simpson ei keksinyt syytä kuolemiin. 

Sen sijaan hänen kollegansa John Snow havaitsi, että kloroformi vaikutti hengitykseen ja sydämeen ja ­että raja tiedottomuuden ja kuoleman välillä oli häilyvä. 

Kolmasosa teelusi­kallinen kloroformia riitti ­nukuttamaan potilaan, mutta jo puolikas saattoi tappaa. Nuoret tarvitsivat suuremman ­annoksen ja olivat siksi suuremmassa vaarassa.

Takaiskuista huolimatta Simpson sai ansaitsemaansa tunnustusta keksinnöstään. Hänet lyötiin ritariksi, ja ­hänen hautajaisissaan vuonna 1870 yli 30  000 ihmistä seurasi hänen arkkunsa ­viimeistä matkaa ­pitkin Edinburghin katuja.

Hua Tuo tuli tunnetuksi nukuttavista rohdoistaan.

© Science Photo Library

Ennen Simpsonia: Lääkäri poltti paperinsa

Qiao, 100-luku: Vuonna 208 kuollut Hua Tuo on yksi kiinalaisen lääketieteen suurista nimistä. Hän syntyi Qiaon kaupungissa, joka tunnettiin parantavista yrteistään. Hua Tuo tutki ­innokkaasti paikallisia kasveja ja saavutti pian mainetta yrttilääkinnän taitajana.

Hän oli erityisen kiinnostunut kasvien turruttavista ominaisuuksista ja alkoi ­kokeilla potilaiden nukuttamista kirurgisten toimenpiteiden aikana. 

Kiinalaisten lähteiden mukaan Hua Tuo esimerkiksi leikkasi erään miehen vatsan annettuaan tälle muun muassa kannabisuutteesta ja alkoholista valmistamaansa nukutusainetta.

Ajan myötä Hua Tuon maine levisi niin, että keisari Cao Cao kutsui hänet hoitamaan päänsärkyään. Kun Hua Tuo halusi matkustaa ­kotiin hoitamaan sairasta vaimoaan, ­keisari määräsi hänet teloitettavaksi ja hänen muistiinpanonsa takavari­koitaviksi.

Hua Tuo ­rukoili vartijaa piilottamaan muistiinpanot, mutta vartija kieltäytyi pelosta keisaria kohtaan. Niinpä Hua Tuo poltti itse lääkeohjeensa, jotta keisari ei voisi käyttää niitä hyödykseen.

Joseph Listerin keksintö auttoi laskemaan amputaatio­kuolleisuutta 50 prosentista 15 prosenttiin.

© Wellcome Library London

”Eiväthän pienet ilman eliöt pysty tappamaan ihmistä!”

Glasgow, 1865: Lääkärit tiesivät 1860-luvulla, että­ esimerkiksi sääriluun avomurtuma tulehtui lähes poikkeuksetta ­parissa päivässä. Tulehdusta seurasi kuolio, jolloin amputaatio oli käytännössä ainoa keino yrittää ­pelastaa ­potilaan henki.

Parhaat kirurgit pystyivät amputoimaan nukutuksessa olevan potilaan jalan alle puolessa minuutissa ja tyrehdyttämään verenvuodon, mutta siitä huolimatta potilas kuoli usein myöhemmin tulehdukseen. Glasgow’n yliopistosairaalan ­kirurgian professori ­Joseph Lister halusi selvittää, mikä oli syynä kohtalokkaisiin ­tulehduksiin.

Jotkut Glasgow'n sairaalan lääkäreistä uskoivat, että ­tulehdukset johtuivat tehtaiden saastuttamasta epäpuhtaasta ilmasta. Jotkut taas pitivät syynä sitä, että sairaala oli rakennettu koleraepidemian uhrien hautausmaan päälle. Listerillä oli oma teoriansa.

Hän oli poikasena leikellyt sammakoita ja tutkinut niiden tulehtuneita haavoja isänsä mikroskoopilla. Hän oli tuolloin nähnyt pienen pieniä ­eliöitä, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä ne olivat tai mistä ne olivat peräisin – kunnes hän sai kuulla Louis Pasteurista.

Ranskalainen Pasteur oli havainnut, että ­pullossa oleva steriili neste pysyi steriilinä, ­vaikka pullon suulla olisi ollut pelkkä vanutuppo. Vanu ­läpäisi ilmaa, mutta ei hiukkasia; näin Pasteur todisti, ­että steriiliä nestettä ei saastuttanut ­ilma sinänsä, vaan sen mukana kulkeutuneet mikro-organismit.

Fenoli tappoi bakteereja

Lister päätteli, että samaiset mikro-organismit olivat syynä potilaiden tulehduskuolemiin. Päätelmää tuki se, että kuolleisuus oli lisääntynyt sen jälkeen, kun kirurgit olivat alkaneet nukuttaa potilaitaan. ­Nukutuksen ansiosta ­kirurgeilla oli enemmän ­aikaa leikata, jolloin potilaat olivat kauemmin alttiina haitallisille ­mikro-organismeille.

Lister ryhtyi tarmokkaasti etsimään keinoa nitistää mikro-organismeja. Pasteur oli steriloinut liuoksensa keittämällä, mutta koska keittämistä ei voinut soveltaa ihmisiin, Listerin oli turvauduttava ­kemiaan.

Ratkaisu löytyi Carlislen kaupungista, jonka jätevedenpuhdistamossa käytettiin ­hajujen poistoon fenolia. Lister päätteli, että fenoli poisti ­hajuja tappamalla niitä aiheut­tavia mikro-organismeja.

Lister ei haaskannut aikaa laboratoriokokeisiin vaan ryhtyi testaamaan teo­riaansa käytännössä. Elokuussa 1865 hänelle tuotiin leikattavaksi 11-vuotias poika, joka oli jäänyt hevoskärryjen alle ja saanut sääreensä avomurtuman.

Hajuton haava

Lister asetti luun päät vastakkain, peitti haavan fenolilla kostutetulla sideharsolla ja kääri jalan tiiviisti, jotta fenoli ei pääsisi haihtumaan. Kun kääre neljän päivän kuluttua avattiin, Lister oli varautunut haavasta nousevaan mädän hajuun. 

Haavassa ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään tulehduksesta. Kuuden viikon kuluttua poika lähti sairaalasta omin jaloin, ja Lister saattoi todeta keksineensä keinon torjua tulehduksia tehokkaasti.

”Tulos oli erittäin rohkaiseva”, Lister kirjoitti, kun hän vuotta myöhemmin ­julkaisi havaintonsa. Hän oli suorittanut vuoden aikana 11 leikkausta ja menettänyt vain yhden potilaan, jonka kuolinsyy ei liittynyt leikkaukseen.

Onnistumisista huolimatta Listerin menetelmä kohtasi vastustusta. Hän kehitti laitteen, joka hajotti fenolin ­sumuksi niin, että leikkaus suoritettiin ohuessa fenoli­pilvessä. 

Monet kirurgit kieltäytyivät leikkaamasta fenolisumussa, ja esimerkiksi New Yorkin Bellevue Hospital -sairaalan kirurgi joutui leikkaamaan ulkosalla teltassa, koska sairaalan muu henkilökunta ei halunnut haista fenolilta.

Vanhemmat kollegat pitivät Listeriä valehtelijana. ­Eiväthän Listerin mielikuvituksen tuottamat pienet ­ilman eliöt mitenkään pystyneet tappamaan ihmisiä!

Vähitellen Listerin teoria saavutti yleisen hyväksynnän. Leikkaussalien puupöydät korvattiin metallisilla, ja kirurgit alkoivat käyttää puhtaita kaapuja ja kumikäsineitä. Näin oli otettu viimeinenkin askel kohti nykyaikaista, ­tieteellistä kirurgiaa.

Semmelweis määräsi lääkärit pesemään kätensä ­huolellisesti klooriliuoksessa.

© Polfoto/Corbis

Ennen Listeriä: Käsienpesu pelasti

Wien, 1847: Wieniläisen sairaalan toista synnytysosastoa johtivat naispuoliset kätilöt ja toista mieslääkärit. Vuonna 1846 tehty tutkimus osoitti, että lääkärien johtamalla osastolla kuoli noin neljä kertaa enemmän äitejä kuin ­kätilöiden johtamalla osastolla.

Osaston johtava lääkäri Ignaz Semmelweis (1818–1865) keksi erolle selityksen. Lääkärit tekivät synnytysten välillä ruumiinavauksia, ja kerran Semmelweis näki, ­kuinka yksi hänen kollegoistaan sai ruumiin­avauksessa haavan sormeensa. 

Parin ­päivän kuluttua kollega kuoli tulehdukseen. Lääkärin taudinkuva muistutti synnytysosastolla kuolleiden naisten ­oireita, mistä Semmelweis päätteli, että lääkärit siirsivät ruumiista ”kuoleman partikkeleita” synnyttäviin naisiin. 

Hän vaati, että lääkärien oli pestävä ja desinfioitava kätensä ennen tuloa synnytysosastolle.

Kahdessa kuukaudessa äitien kuolleisuus romahti 18,2 prosentista 2,3 prosenttiin. Kollegoista jatkuva käsien peseminen oli kuitenkin vaivalloista, ja Semmelweis sai potkut. 

Hän puolusti yhä kantaansa mutta turhautui ja masentui yhä pahemmin, ­kunnes joutui vuonna 1865 mielisairaalaan. Hän kuoli sairaalassa tulehdukseen, jollaisia oli pyrkinyt torjumaan. 

Ehkä sinua kiinnostaa...